joka, kuten tunnettu, toisissa kaupungeissa vielä on kokonaan
rajoittamatta ja jonka ylin raja vielä useimmissa on niin
korkealla kuin 25:ssä; ainoastaan muutamissa varsinkin pienemmissä
(suomalaisissa) kaupungeissa se on alennettu 10:neen.
[Aivan rajoittamatta on ääniasteikko vielä seuraavissa kaupungeissa:
Uusikaupunki, Heinola, Kaskinen ja Kristiinankaupunki. Korkeimpana
äänimääränä on Pietarsaaressa 50 ja 25 seuraavissa: Helsinki, Viipuri,
Vaasa, Turku, Pori, Naantali, Raahe, Kokkola, Hämeenlinna, Kotka,
Rauma, Hamina, Hanko, Tammisaari, Loviisa, Tornio, Uusikaarlepyy,
Maarianhamina ja Porvoo. Kemissä oli viime valtiopäivillä 13 ääntä
korkeimpana äänimääränä. Äänimäärä on rajoitettu 10:neen seuraavissa:
Käkisalmi, Sortavala, Savonlinna, Oulu, Tampere, Jyväskylä, Mikkeli,
Kuopio, Iisalmi, Joensuu ja Kajaani. Sitä alemma ei ole vielä missään
kaupungissa päästy.]
Tällaisen ääniasteikon räikeät, luonnottomat seuraukset ovat monet.
Muutamat harvat suuriääniset ovat tilaisuudessa äänestämään kumoon
kaikki muut äänioikeutetut. Muutamat numerot ovat tässä valaisevia.
Niissä kaupungeissa, joissa korkein äänimäärä oli 25, oli v. 1884
8,232 valitsijaa. (Suhteet ovat vieläkin pääasiallisesti samat.)
Heistä oli 1,400 eli 17 % yksiäänisiä, mutta näillä 17 %:lla oli
ääniluetteloon otetuista äänistä ainoastaan 1,91 %; toisin sanoen,
hiukan vähemmän kuin 60 25-äänista valitsijaa saattaa meidän
kaupungeissamme äänestää kumoon 1,400 valitsijaa. Yksiääniset ovat
tällaisessa vaalijärjestyksessä, niinkuin on sanottu, äänettömiä
puukuvioita valtiollisessa ilvenäytelmässä. Eikä ole tätä alinta
luokkaa lähinnä olevain luokkain asema sanottavasti parempi. Noin
1/5, tarkemmin 21,83 %, valitsijoista äänestää kaupungeissamme kumoon
kaikki muut valitsijat. Niin on esim. maamme pääkaupungissa monien
valtiopäivävaalien laita ollut se, että 21—25-ääniset valitsijat
ovat saattaneet äänestää kumoon kaikki muut. Tämähän varsin selvästi
osottaa, ettei nykyisen vaalioikeuden vallitessa vaaleista käy ilmi
valitsijain mieli, vaan heidän — äänilukunsa. Ja vain hiukkasen
valoisammat ovat olot niissä kaupungeissa, joissa korkein äänimäärä on
10. Niissä omistavat 9—10-ääniset yksin 72 prosenttia kaikista äänistä,
s.o. he voivat lähes kahteen kertaan äänestää kumoon kaikki 1—8
-ääniset, joita miesluvulta on koko joukko enemmän kuin 9—10 -äänisiä.
Sitenpä onkin aivan tavallista kaupungeissamme se, mikä muualla
maailmassa pidettäisiin suurimpana, naurettavimpana luonnottomuutena,
että vähemmistöt määräävät vaalit. Niinpä on esim. Viipurissa aivan
sääntönä, että vähemmistöt määräävät edustajat porvarissäätyyn, jopa
niin pienet vähemmistöt, että valituksi tullutta usein on äänestänyt
ainoastaan 160—180 miestä, kun sitä miestä, joka ei kumminkaan ole
päässyt edustajaksi, on äänestänyt 340— 360 miestä, — taikka siinä
suhteessa. Helsingissä valittiin v. 1890 henkilö, joka sai ääniä 489
äänestäjältä, mutta valtiopäiville ei tullut hänen vastaehdokkaansa,
jolla oli 649 valitsijan äänet. Mutta myöskin niissä kaupungeissa,
joissa 10 on korkeimpana äänimääränä, olemme nähneet vähemmistön
ehdokkaita tulleen valituiksi. Niistä kaupungeista taas, joissa
äänimäärä on aivan rajoittamaton, ei tässä kannata puhuakaan, niissä
yksi tai kaksi miestä voi muista välittämättä lähettää eduskuntaan
»kansan luottamusmiehet».
Vieläkö selvemmin on tarvis osottaa, minkälaisen epäkohdan nykyiset
kaupunkiemme ääniasteikko-olot sisältävät? Jokainen käsittää,
missä määrin moiset olot ovat omiaan riistämään vähempiäänisiltä
äänioikeutetuiltakin kaiken valtiollisen harrastuksen ja tekemään
mitättömäksi sen kasvattavan vaikutuksen, mikä vaaleilla muuten
kansalaisiin on. Tilastotiedoilla on osotettu se, mikä muutenkin on
luonnollista, että näet suuremmat äänimäärät antavat suuremman halun
ottaa vaaleihin osaa — ja päinvastoin. Niinpä eivät 1—5-ääniset
valitsijat v. 1890 kaupungeissamme ottaneet osaa vaaleihin kuin 27
%:lla koko äänimäärästään (v. 1884 25,8 %:lla), kun sitä vastoin
25-äänisten vastaavat prosenttimäärät nousivat 63:een ja 69:ään. Tämä
suhde on vielä viime aikoinakin ollut jotenkin muuttumaton. Pääsyynä
tähän on se voimattomuus, johon nykyinen vaalijärjestelmä tuomitsee
vähempivaraiset valitsijat.
Ne syyt, joita on esilletuotu ääniasteikon alentamisen ja poistamisen
vaatimuksia vastaan, ovat, kuten jo olemassaolevain epäkohtain räikeys
osottaa, kestämättömät, ovat »katumattomain estelyjä» ja riippuvat ne,
sanokaamme se suoraan, yksinomaan ruotsinmielisten pelosta kadottaa
vaikutusvaltansa eduskunnassa. Heidän asiallisin vastaväitteensä
on, että jos ääniasteikko kokonaan poistettaisiin, vaikutusvalta
valtiollisissa asioissa liian suuressa määrin siirtyisi vähävaraisille
ja yhteiskunnan pienimmille, jotka tavallisesti muka seisovat
alhaisemmalla sivistyskannalla. Tuo väite on itse asiassa kumottu sen
tosiasian kautta, ettei suurempi varallisuus ja veronmaksukyky suinkaan
aina tuota suurempaa valtiollista kypsyyttä eikä asianharrastusta
eikä millään tavalla edellytä korkeampaa sivistystäkään. Onhan
useimmiten 2—3,000 markan tuloilla olevalla pikkuvirkamiehellä,
kansakoulunopettajalla, käsityöläisellä tai sanomalehtimiehellä yhtä
paljon sivistystä ja enemmän yleisten asiain harrastusta kuin 8—10,000
markan tuloilla olevalla halkokauppiaalla tai asioitsijalla tai
voinvälittäjällä. Mutta sitäpaitse on tilastollisesti osotettu, että
nykyiset pikkuääniset, 1—5-ääniset, eivät ääniasteikon poistettuakaan
kumminkaan saisi kovinkaan ratkaisevaa sananvaltaa vaaleissa, joskin
he olisivat yhtä mieslukuisasti kuin varakkaammat tilaisuudessa,
ottamaan vaaleihin osan. Ainoastaan noin 1/3 kaikista äänistä nuo
vähävaraisimmat omistaisivat. Mutta he eivät kumminkaan, vaikka heillä
yhtä suuri äänimäärä olisikin kuin äveriäämmillä, voisi niin tehoisasti
kuin nämä ottaa vaaleihin osaa, sillä työmiehet y.m. köyhät ovat usein
työpaikkainsa, taloudellisten ahdinkojen y.m. asianhaarain pakosta
estetyt vaalitilaisuuteen saapumasta. Vaan vaikkapa niinkin olisi
laita, että nuo köyhimmät ja vähimmin sivistyneet saisivat ratkaisevan
vallan vaaleissa — joka ei koskaan voi tapahtua, sillä vähemmin
sivistyneet seuraavat aina edistyneempäin johtoa — ei siitä ainakaan
meidän edustuselämällemme olisi mitään vaaraa, koska — edellyttäen
senkin vielä, että talonpoikaissäädynkin edusmiehet tulisivat
vähävaraisten määrättäviksi — nelijakoisilla valtiopäivillämme aina
kumminkin olisi kaksi ylimys-, varakkuus- ja sivistysluokkia edustavaa,
säätyä (pappis- ja aatelissäädyt), jotka täydellisesti kykeneisivät
torjumaan ne kenties liian pitkälle menevät kansanvaltaiset pyyteet,
joita kolmas ja neljäs sääty muka osoittaisivat. Mutta tuollaisia
mahdollisuuksia ei meidän oloissa voi olettaakaan; vaikka sekä
ääniasteikko että kaikki senssuskin poistettaisiin, jota viimemainittua
ei tahdotakaan poistaa, tulisivat sittenkin kieltämättä kolmas ja
neljäs sääty kokoonpantaviksi jotenkin samalla kannalla sivistyksessä
ja varallisuudessa olevista miehistä kuin nykyjäänkin, mielipiteiltään
vaan ehkä vähän vähemmin rahavaltaisista ja vanhoillisista. Mihinkään
pienimpäänkään pelkoon ei siis ääniasteikon poistaminen antaisi aihetta.
Mutta tuo epäilys, että alhaisimmalla sivistyskannalla olevat
kumminkin saisivat »liian suuren» vaikutusvallan, on sentään pannut
useat parannuksen ystävät ja nykyisen järjestelmän hylkääjät
miettimään jotakin muuta pienempää asteikkoa. Monet puolustavat vielä
pysähtymistä 10:neen ääneen ainakin vastaiseksi. He ovat kumminkin
sangen epäjohdonmukaiset, sillä taistellessaan rahan määräämisvaltaa
vastaan puolustavat he itse rahan määräämisvaltaa, vaikka vähän
toisessa muodossa. Kuten edellä nähtiin, tulisi siinäkin tapauksessa
vaikutusvalta vaaleihin hyvin epätasaisesti jaetuksi, sama vääryys,
sama katkeruus jäisi jälelle. Ja yleensä aivan samat seikat voidaan
huomauttaa 10:tä ääntä vastaan kuin 25:tä. — Toiset taas ovat
haaveksineet varallisuusasteikon sijaan jonkinlaista toista asteikkoa
siihen belgialaiseen tapaan, johon jo edellä viittasin, että näet ikä,
sivistys, perhe- ja varallisuusolot tuottaisivat jonkun lisä-äänen,
joten saataisiin n.s. sivistysasteikko. Mutta jo itse sen syntymämaassa
on huomattu, ettei sekään asteikko ole täydellisesti oikeudenmukainen,
nuo yllämainitut seikat eivät semmoisinaan anna valtiollista kypsyyttä
eikä itsenäisyyttä, yhtä vähän ikä ja perheolot kuin täyteläinen
kukkaro tai suoritetut yliopistotutkinnot. Tuollaisen asteikon merkitys
olisi sitäpaitse hyvin vähäinen. Ja sivistyneillä on muutenkin aina
niin paljo enemmän vaikutusvaltaa kuin oppimattomilla, ettei sitä
tarvitakaan.
On siis ainoa johdonmukainen, suora ohjelma, ainoa oikeuden mukainen
ratkaisu se, että porvarissäädyn vaaleissakin pyritään