Kuopiossa,
Osakeyhtiö Kuopion Uusi Kirjapaino,
1899.
Suomen historiassa tulee 19:s vuosisata ja varsinkin sen loppupuolisko
aina esiintymään loistavana esimerkkinä siitä, miten vilkasta ja
suurenmoista kansojen kehitys, niiden sivistyksen karttuminen, niiden
yhteiskuntaolojen varmistuminen ja taloudellinen vaurastuminen,
niiden lainsäädännöllinen ja sisällis-poliitillinen edistyminen,
lyhyessä ajassa voi olla, kun nuo kansat kerran pääsevät heräämään
aikansa mukaan ja itsetietoisina rupeavat tarpeitaan valvomaan, kun ne
saavat häiritsemättä ja edullisissa oloissa työskennellä rauhallisen
viljelyksensä hyväksi. Pitkäin, pimeäin vuosisatain jälkeen, joiden
kuluessa Suonien kansa eli itsenäisyystunnetta puuttuvaa, melkeinpä
itsetiedotontakin elämää, osaksi äärimmäisyyksiin saakka ponnistaen
henkensä pitimeksi sotain raivotessa, verotaakan myötään kasvaessa,
kaikkien elinkeinojen pysyessä alkuperäisellä, matalalla kannallaan,
osaksi unteloon umpimielisyyteen vaipuneena, josta sitä ei kukaan
havautellut, — näiden toimettomain vuosisatain jälkeen muuttuivat
yhtäkkiä maamme ulkonaiset olot ja kansa sai tuon muutoksen kautta
ikäänkuin sysäyksen ruveta itse tarkemmin olojaan ja elämistään
valvomaan, sai ainakin osaksi kohtalonsa omiin käsiinsä. Ja siitä se
vähitellen havahtui torkkuvasta toimettomuudestaan itsetietoiseen
elämään. Tämä herääminen kävi verkkaseen, vaan uutterat lietsojat
eivät päästäneet kansaa vaipumaan uuteen uneen, he virittivät siinä
itsenäisyydentunnetta, itseluottamusta ja elämänrohkeutta; ja tämän
nyt loppumaisillaan olevan vuosisadan jälkimäisellä puoliskolla
alkoivat tuosta oraasta jo ensi hedelmät näyttäytyä. Valistuneen
hallitsijan suosiosta uudelleen henkiin heränneet valtiopäivät alkoivat
vuosisatamme jälkimmäisen puoliskon alulla toimintansa ja ryhtyivät
toteuttamaan niitä tuumia ja tyydyttämään niitä tarpeita, jotka
sillävälin olivat ikäänkuin salaa kyteneet ja kypsyneet. Ja niiden
työstä läksi nousemaan kuin keväinen touko.
Me tunnemme tämän kauniin laihon, josta osia jo on sadoksi
kypsynyt. Mitä kauniita satoja meillä onkaan jo nähtävänä! Katsomme
taloudelliseen puoleen: mikä edistys maanviljelyksen ja karjanhoidon
alalla, mikä suuremmoinen muutos on tapahtunut kulkuneuvoissa,
mikä virkeä vilkastuminen on teollisuuden ja kaupan alalla
meneillään. Katsomme sivistysoloja: täydellinen vallankumous tehty
kansanvalistuksen ja opillisen kasvatuksen aloilla, ammattitaidon,
taiteen ja kirjallisuuden vainioilla. Katsomme yhteiskunnallista
kehitystä: lainsäädäntö ja oikeuslaitos on alkuperäisestä tilastaan
muuttumassa ajanmukaiseksi, kunnallinen elämä on vilkastunut ja
muodoissaan vakaantunut. Katsomme yleistä, julkista elämäämme: mikä
rientojen ja pyrintöjen runsaus, minkä merkityksen on kansallistunto
ja äidinkielen elvyttäminen ja oikeuksiinsa saattaminen tuottanut
yhdyselämäämme, mikä toimeliaisuus yhdistys- ja kokouselämässä, mikä
suuremmoinen kehitys onkaan aivan viime vuosikymmeninä tapahtunut
sanomalehtioloissamme ja yleensä ihmisten harrastuksissa yleisiä
asioita kohtaan.
Kukoistusaikaa seuraa kumminkin usein takatalvi ja se on tullut
Suomellekin tuon lämpösen kehityskauden jälkeen. Ne perustukset, joille
valtiollinen edistymisemme on rakentunut, ovat ruvenneet horjumaan,
edustuslaitokseltamme, jonka Aleksanteri II uudelleen herätti ja jonka
hän valtiopäiväjärjestyksen kautta varmalle, pysyvälle kannalle asetti,
on riistetty tärkeä osa sen perustuslaeissa säädettyä päätösvaltaa.
Siksi nyt huoli täyttää maamme, kansa kampoilee toivottomuutta vastaan
ja olojemme uudelleen kehittämistä tuskin uskalletaan ajatellakaan.
Vaan juuri tämmöisinä takatalven aikoina vaatii järkevä huolenpito
tulevaisuudesta, että pelottomasti ja viipymättä ryhdytään korjaamaan
sellaisia oloihin vielä jääneitä epäkohtia, jotka sisältävät vääryyttä
osaa maan asujamistoa kohtaan, idättäen siinä tyytymättömyyttä, ja
jotka juuri senvuoksi ovat sitä vaarallisemmat. Jos sellaisia epäkohtia
voidaan korjata, jos pahentavia paiseita sisällisistä oloistamme
voidaan leikata pois, on siihen aristelematta ja uhraavalla mielellä
käytävä. Sillä vasta siten aikaansaadaan kansassa sitä eheyttä ja
yhteisvastuun tunnetta, jota juuri kireät ajat meikäläiseltä kansalta
vaativat.
Sellaisia epäkohtia on olemassa. Muutamia puolia kansamme
kehityskulussa rasittaa esim. yhä vielä pahana painajaisena, sitovana
kahleena, eräs muinaisaikainen ja muun kehityskulun rinnalla horjumaton
epäkohta yhteiskuntaoloissamme, epäkohta, jonka poistamattomuus jääpi
ikuiseksi häpeäksi Suomen 19:nelle vuosisadalle ja joka siitä syystä
tärkeimpänä ja polttavimpana kysymyksenä siirtyy perinnöksi alkavan
vuosisadan selvennettäväksi. Loppuva yhdeksästoista vuosisata ei
ole niin vilkkaasti kuin se muuten onkin ajan kehitystä seurannut,
jaksanut Suomessa tasottaa kansalaisten oikeuksia yhteiskunnassa, se
ei ole kyennyt järjestämään eri yhteiskuntaluokkain osallisuutta maan
ja kuntain yhteisten asiain käsittelemiseen, se ei ole voinut murtaa
etuoikeutettujen ja varallisuutensa vuoksi suosittujen kohtuutonta
ylivaltaa, eikä vetää alempia, köyhempiä kansanluokkia mukaan
yhteiskuntaelämään eikä suoda heille oikeuksia siihen. Ja siksi siirtyy
Suomessa.