Anna: No mistäpä syystä?
Matti: Nyt hän on ymmärtämätöin olevinansa. Mistäkö syystä? Siitä
syystä, että kuta työläämpi tie kullakin on kulettavana, sitä iloisempi
on perille pääsy.
Anna: Mitä sillä tarkoitat?
Matti: Sillä tarkoitan sitä, että ellei talvea ollenkaan olisi, niin
emme kesänkään ihanuutta täydeksi arvossa pitäisi.
Anna: Talvihan meillä nyt on.
Matti: Kyllähän nyt talvi on. (Hiljaa): Oletko pöllöpäisempää nähnyt?
Anna: Mitä tähtää tämä loruaminen?
Matti: Se tähtää suorilla suomen sanoilla sitä, että ne hedelmät, jotka
puusta löydämme, eivät likimainkaan maista niin hyvälle kuin ne, jotka
suurella vaivalla maasta poimemme.
Anna: Puhu selkeämmin, muuten ei sinua juutaskaan ymmärrä.
Matti: Jos sanoistani tahdot selkeän selityksen, tähtää se mitä sanoin,
että "ell'ei talvea ollenkaan olisi, emme kesänkään ihanuutta täydeksi
arvossa pitäisi", suoralla suomen kielellä sitä, että sinä olet
mieletöin hupelo, josta ei ole mihinkään.
Anna: Vai mieletöin hupelo? Mitäs pahaa olen tehnyt, että sillätavoin
kohtelet minua? Ah! tuosta en paljoa pitäisi, ellen niin suuresti olisi
sinua rakastanut.
Matti: Siinäpä se onkin koko onnettomuus, että minuun olet niin
liiallisesti rakastunut.
Anna: Vai onnettomuus!
Matti: Niinpä saakeli soikoon: siinä on koko onnettomuus; hitonko
tähden et jonkun aikaa pysynyt näyttäymätönnä?
Anna: Nyt olet varmaankin tullut tykkönään hulluksi.
Matti: Nyt en suinkaan ole hullu, vaan tätä ennen olen ma hulluna
ollut. Kuules Anna! kun ensi kertaa pyysin sinua puheilleni, etkös heti
suostunut siihen.
Anna: Suostuin kyllä.
Matti: Koska sinulta kysyin: tahdotko tulla minulle? etkös heti
vastannut: tahdon.
Anna: Sitä en niin tarkoilleen muista.
Matti: Minäpä muistan sen. -- Olitko näkyväinen vai näyttäymätöin, kuin
ensin kävin sinua kosioimassa?
Anna: Mitä hulluutta puhut sinä nyt? Olenko koskaan ollut näkymätöinnä?
Matti: Sepä se tekeekin koko onnettomuuden; hyvästi lapsukaiseni; vie
terveisiä äidillesi!
Anna: Maltas petturi! te'e siitä ensinnä minulle selvä, mikä sinun on
saattanut hylkäämän minut?
Matti: Ei mikään muu kuin selvä ja miettivä järkeni.
Anna: Kuinka, kehoittaako järkemme meitä hylkäämään niitä, jotka
rakastavat meitä, ja neuvooko järki aviolupaustamme purkamaan?
Matti: Sinä olet lapsellinen hupelo, Anna, etkä tiedä mitä järki
onkaan; sillä jos sen olisit tiennyt, niin et olisi ollut tietämätöin
siinä, mitä järkeen kuuluu, nimittäin, että kuta työläämpi tie on
kulettavana, sitä iloisampi on perille pääsy, ja olisit ymmärtänyt,
ettemme talvenkaan ihanuutta voisi täydeksi arvossa pitää, ellei kesää
ollenkaan olisi, samoin kuin senkin, että on paljoa parempi kavuta
korkeaan puuhun kuin madella alhaalla maassa.
Anna: Tuota ei mun järkeni käsitä.
Matti: Sen uskon ma kyllä! Siinäpä se onkin koko onnettomuutemme alku,
että sinulla, Anna, on semmonen kanan ymmärrys ja järki. Jos olisit
käyttäynyt sillätapaa kuin mun herrani lemmitty, olisi minun rakkauteni
ollut yhtä kiihkeä kuin hänenkin.
Anna: Kuinkas hän sitte käytäksen?
Matti: Ensi viikolla ei mun herrani saanut muuta kuin loitolta
puhutella häntä, toisella katsastaa häntä selän takaa ja kolmannella
viikolla edestäpäin, vaan kaiken aikaa olivat hänen silmänsä peitossa,
eikä ole mun herralleni pysyväisyytensä palkinnoksi vielä suotu
suudella edes hänen kättänsäkään. Se on toista kuin: tahdotkos ottaa
minut? -- Tahdon! Sillä siten ei kosi muut kuin järjettömät
luontokappaleet, ja siitä syntyvä avioliitto ei koskaan voi olla
onnellinen. Ei, rakkauden pitää kasvaa ja kiihtyä vähitellen ja
verkalleen, niin kestää se pitemmältä. Se puu, jonka poimemme
hedelmistä -- ei, sanoakseni piti: se poime, joka hedelmöipi puissa
-- -- -- ei, -- nyt ei mieleeni juohdu oikeat sanaiset taas, vaan
sanalla sanoen, Anna, aivotusta avioliitostamme ei tule mitään, sillä
minun pitää saada semmoinen neito, johon voin rakastua yhtä suuresti
kuin mun herrani näyttäymättömään morsiamensa.
Anna: Jos ei muu esteenä ole, tahdon mielelläni olla näyttäymätönnä
vaikka kokonaisen kuukauden.
Matti: Ei siitä enää tule apua, jos olisit näyttäymätönnä vaikkapa
satakin vuotta, sillä nyt tiedän sen kerran, ett'et sinä sitä tee muuta
kuin mielitelläksesi minua. Hyvästi Annaseni; vie terveisiä äidillesi!
Viides kohtaus.
Anna. Saara.
Anna: Voi poloinen päiviäni! kun niin tuli uskollisuuteni pahoin
palkituksi.
Saara: Kas yksinäsikö tällä oleskelet Annaseni. Oletkos äskettäin
tavannut sulhastasi?
Anna: Harmikseni kyllä tulin häntä puhutelleeksi.
Saara: Mitäpä nyt?
Anna: Ah, Saara kulta! sydämmeni on surusta ja suutuksesta pakahtua,
kuin muistelen sitä, miten hän kohteli minua.
Saara: Mitenkä niin? kerro asia minulle!
Anna: Hän ei sanonut voivansa rakastaa minua siitä syystä, että niin
vähällä olin mieltynyt häneen. Herransa esimerkkiä noudatellen tahtoo
hän kosia Espanialaisten tavalla.
Saara: Kuinkas sitten Espanialaisten kosioiminen käypi?
Anna: Hänen lemmittynsä pitäisi kuulen ma olla kova ja ynseä häntä
vastaan, alati pitää muotonsa peitossa eikä näyttää silmiänsä ennenkuin
hää-iltana viimeinkin.
Saara: Miksi vaatii hän semmoista hulluutta?
Anna: Hän sanoo semmoisen käytöksen perustavan kestäväisen ja kiihkeän
rakkauden, johon hänellä on todistuksena herransa esimerkki. Ah,
onnetoin mikä olen! hänelle pitää mun kostoa saada vaikka henkeni
siihen menisi.
Saara: Elä ystäväiseni ole milläsikään; kyllä minä tiedän kaiken tämän
kostaa hänelle, ja polvillaan pitää hänen vielä rikostaan anteeksi
anoa.
Anna: Milläpä keinoin voit sen aikaan saada?
Saara: Tule kanssani kotiin, niin saamme asiata aprikoida.