Matti: Rumia eli ei, ovat ne ainakin tosia. Luoja on sallinut meille
silmät katsoaksemme ja kädet, joilla koettelisimme, ja tätä osviittaa
seurasin minä, ennenkuin Annani kihlasin.
Luulonen: Minä vakuutan sulle, että kuinka kaunis hän muutoin olisi
ollutki, en häntä olisi puoleksikaan niin paljon rakastanut, jos hän
heti kohta olisi näyttäynyt minulle.
Matti: Tämä on minusta Espanialainen rakastumisen tapa, jota minä en
ymmärrä. Vaan kertokaa minulle, kuinka teille tämä kaikki tapahtui.
Luulonen: Koska noin kuukauden aikaa sitte pilkkopimeässä kävelin
eräässä kävely-puistossa, aukesi äkkiä lähellä oleva ikkuna ja korvaani
kohtasi ääni kaunis niinkuin enkelin, joka kutsui minua nimeltä,
kysyen, miksikä niin ajatuksissani kävelin. Kyselijän sulonen ääni
sulatti paikalla sydämeni ja hartaalla innolla rukoilin minä, että hän
soisi mun ihailla muotonsa sulavaa kauneutta. Mutta turhaan. Vasta
pitkällisen puheen perästä lupasi hän vihdoinki mun huomenna taas tulla
hänen puheellensa. Arvattavasti en tätä tilaisuutta laimin lyönyt, ja
tässä toisessa kanssapuheessamme tulin havaitsemaan, ettei mielensä
ollut minua kohtaan nurja. Hän lupasi näyttäydä minulle, kun aika
tulisi, ja vaati vaatimisen, että tyytyisin tähän, kosk'ei hän
tärkeistä syistä voinut tätä nykyä vielä muulla tavalla osoittaa
suosiotansa. Tätä hänen tahtoansa olenki noudattanut ja samoilla, kyllä
kovilla ehdoilla pitkittänyt tavallisia kanssapuheitamme. Vasta noin
pari viikkoa sitte, koska yksinäni taas lystäilin muutamassa
kävelypuistossa, piiritti minut äkkiä 8 tuntemattomaksi puetettua
herraa, jotka sanaakaan virkkamatta väkisen veivät minut komeihin
vaunuihin, joilla ajoivat kaupunnin ulkopuolelle ja pysähtyivät
kaunoisen lysti-linnan eteen, jossa tulin suurella kunnian osoituksella
vastan otetuksi. Siellä saattivat minun salista saliin, jotka kaikki
olivat toinen toistansa kauniimpia, ja, tämä kaikki tapahtui ihan
hiljaa ja ääneti. Vihdoinki tulin muutamaan saliin, johon oli
varustettu suuri, korea pöytä hekkumallisia ruokalaitoksia täynnä.
Tämän nähdessäni huokailin ma itsekseni: "hyvä Jumala kuitenki mitä
ainakin merkitse tämä?"
Matti: Niinkös herra sitte säikähtyi?
Luulonen: Pelosta ja säikähdyksestä olin melkein menehtymässä.
Matti: Minä puolestani taas en siten voisi pelästyä pöytää, joka on
hyviä ruokia täynnä.
Luulonen: Minä pelkästä pelosta en tiennyt, Matti! missä olin enkä mitä
mun tehdä pitäisi.
Matti: Mitäkö tehdä pitäisi? minä olisin istunut pöytään enkä yhtäkään
ruuan lajia säästänyt. -- Vaan kuinkas teille muutoin sitte kävi?
Luulonen: Siinä samassa tuli huoneesen eräs neito niin kaunis ja ihana,
ettei maailmassa hänen vertaistansa, istahtaen pöytään ja kädellänsä
viitaten minulle, että tekisin muka samate, -- jonka siis teinki.
Matti: Se on uskottava. Siinähän oli nyt tarjonanne kaikki ne hyvät ja
herkut, mitä ihminen tässä martaassa maailmassa toivoa voi.
Luulonen: Leppeästi kehotti hän minua syömään mutta rintaani ahdisti
semmoinen hämmästys ja pelko, ett'en palaistakaan maistaa voinut.
Matti: Teidän puhettanne kuunnellessa, hyvä herra, onpi vähällä
hulluksi tulla. Jos mun rintani ahdistuisi siitä, että minulle
pehmoinen tuoli tarittaisi istuttavaksi ja että tyköni tuotaisi ruokaa,
viinaa ja kauniita neitosia, silloin ei minulla olisi mieltä päässä
eikä sydäntä rinnassani, ja minua todella saisi sanoa Vouhka
Vauhkoseksi.
Luulonen: Heitä jo herjat ja kunnottomat puheesi Matti! ja anna mulle
aikaa kertoa asia loppuun. Vähän aikaa ihan ääneti hiukan syötyänsä
viittasi hän palvelijoilleen, että heidän tuli huoneesta ulota. Kun
tämä käsky oli kuultu, alkoi hän ensin syvästi huokailla, josta
viimeinki sanoiksi virkkoi näin: "hyvä herra, tarkoin kyllä tiedän ja
tajuan, missä ajatuksenne ajelevat, ja minä olen ilmiin saanut, ketä te
rakastatte. Mutta turhaa on rakastamisenne. Samoin toivoo teidän
lemmittynne turhaan saavansa nauttia rakkautenne hedelmiä; sillä
hänellä on kilvottelija, jota on vaikea vastustella." -- Pelosta
vavisten kysyin minä, ken ja kussa tämä kilvottelija oli. Hän vastasi
sen kyllä tietää saavani ja kuvaili sitä nyt tarkoilleen sekä hänen
rikkautensa että suuren sukunsa ja ihanuutensa, kehoittaen minua
kohteliaasti luopumaan sen rakkaudesta, jota mun mieleni halasi.
Tästä kehoituksesta huolimatta vastasin minä miehuullisesti: "korkea
armonne! Vaikkapa mainittu lemmittyni kilvottelija kauneutensa ja
lempeän luontonsa puolesta olisi vielä teidän vertainen, ei mikään muu
tässä maailmassa kuin kuolema saa minua luopumaan näyttäymättömästä
ystävästäni". Tästä närkästyen nousi hän istuviltaan ja läksi pois,
jättäen minut tuokioksi yksikseni juurikuin tarkemmin miettiäkseni
hänen tekemää esitystänsä. -- Vähän ajan päästä tuli huoneesen vanha
arvoisa vaimo, antaen minulle kättä, ja sanoi: "tilanne tosin säälittää
minua; sillä arvattava on, että emäntäni, jota vasta puhuttelitte ei
suinkaan jätä sitä ylenkatsetta kostamatta, jolla häntä olette
kohdelleet," -- Minä puolestani vastasin, että se minua suuresti
paheksuttaisi, jos jotenki olisin hänen emäntänsä mieltä loukannut,
vaan ett'en ollenkaan arvannut, miten häntä kohtaan olisin ylenkatsetta
osottanut. Turhaan olette niin viaton olevinanne, sillä emäntäni tuntee
teidän järkevän mielenne liika hyvästi uskoakseen teidän ei ymmärtäneen
hänen sanainsa tarkoitusta, nimittäin että se neito, jota hän niin
suuresti ylisteli, ei ollut kukaan muu, kuin juuri hän itse. -- Arvaa
nyt ja mietiskele, Matti, mille mielin nämä sanat saattoivat minun.
Matti: Jos herra jättää asian mun mietittäväksi, arvaan ja mietin minä
sen niin, että parasta ompi, jos annatte näyttäymättömän lemmittynne
olla näkymätöinnä tuomiopäivään asti ja sitä vastaan mielihyvällä
korjaatte ja syliinne sieppaatte sen kalliin ja arvokkaan saaliin, mikä
teille toisaalta on tarjona.
Luulonen: Se on mahdotonta.
Matti: En kummempata ole kuullut! vaan kullakin on oma mielensä, niinpä
herrallakin. Kuulkaas, isäntäni! Joku asettaa kalliin helmen eteenne
pöydälle ja toisen, jota ette tunne, onko se minkään arvoinen, viskaa
hän vesirapakkoon, jättäen teidän valtaanne ottaa minkä heistä
tahdotte. Kummanko niistä ottaisitte.
Luulonen: Senhän ainakin, joka pöydällä on.
Matti: Eikö hiidessä! sitä ei herra suinkaan tekisi, vaan te ennemmin
kaivaisitte vesirapakossa, mitä minä ymmärrän, sillä -- --
Luulonen: Tämä vertauksesi ei tähän ollenkaan sovellu.
Matti: Mielestäni ei niinkään juuri. Vaan koska herra niin suuresti
rakastaa silmänsä näyttäymättömiä, miksi ei herra rakastu Turkin
keisarin tyttärehen?
Luulonen: Pidä suusi kiini ja anna mun kertoa asia loppuun. Ensi
pelästyksestä päästyäni, miehistyi mieleni taas ja rohkeasti vastasin
minä tuhat kertaa ennen kuolevani kuin näyttäymättömän lemmittyni
hylkäisin. Vanha vaimo, jota puhuttelin, sanoi suuresti säälivänsä mun
itsepäisyyttäni ja koki kaikella tapaa saattaa minua paremmalle
polulle, muistutellen yhdeltä puolen sitä onnea ja hekkumallisuutta,
josta voisin osalliseksi tulla ja toisaalta taas emäntänsä vihaa, jota
ei voi kuin minun vereni voisi sammuttaa. Mutta vastaukseni vakava oli,
ettei minua itse piru saisi päätöksestäni. Tämän kovan sanan kuultuansa
läksi hän pois, jättäen minut yksinäni saliin, jossa seisoin ja
odottelin kuolemani karvasta tuomiota. Vihdoin ilmestyivät entiset 8
herraa, sitoivat huivin silmäini eteen ja veivät minut vaunuihin,
niinkuin tullessakin. Minä luulin mestuu-paikalle vietäväni, vaan kun
vaunuista pääsin ja havaitsin olevani ihko yksinäni, repäsin minä
huivin silmiltäni, josta näin olevani kaiketta vaaratta samalla
paikalla, josta olin vietynä, ja koska aika oli juuri se, jona
lemmittyni oli kutsunut minut puheillensa, menin minä sinne ja kerroin
mitä mulle oli tapahtunut. Näyttäymätöin ystäväni kuuli kauhistuksella
kertomukseni ja kehotti minua pysyväisyyteen, taaten, etten sitä
koskaan katuisi. Vaan ei nytkään ollut mulla sitä onnea, että olisin
hänen silmiänsä ja niiden suloa loistetta saanut ihailla.
Matti: Ja herra rakastaa häntä yhä vielä yhtä suuresti?
Luulonen: Enemmän kuin konsana, sillä juuri tämä hänen erinomainen
käytöksensä, joka montakin vihastuttaisi, tuottaa vaan uutta sytykettä
rakkauteni tulelle. Kohta toivon kuitenki pääseväni toivotusteni
perille, sillä hän on luvannut tällä hetkellä tulla tänne minun
puhuteltavaksi, kumminki sillä ehdolla, että silmänsä niinkuin ennenkin
ovat peitetyt.
Matti: Ah, mikä armo ja laupeus hänen puolestansa! Ponnettoman
pysyväisyytenne palkinnoksi, jossa vähällä olette menettäneet henkenne,
suodaan teille se ääretöin armo, että saatte katsastaa häntä selästä
päin. Kuulkaas herra, jos hän tulee tänne yksinänsä, täytyy hänen
näyttää silmänsä, vaikka perhana olisi; sillä tässä asiassa on jotakin
petosta, ja ell'ei herra uskalla reväistä peitettä hänen silmiltänsä,
tekee Matti sen.
Luulonen: Joka sen uskaltaisi tehdä, sen kuolema perisi, vaikkapa hän
olisi oma veljeni. Ei, kärsivällisyydellä tahdon minä malttaa mieltäni
kunne aika tuleepi -- vaan tuossa tule joku. Epäilemättä on se hän.
Matti: Hän on tosiaanki vartaloltaan sievä! Jos hän muun puolesta on
yhtä soma, voisin vaikka itsekkin rakastua häneen, niin kolkko ja kylmä
kuin onkin luontoni.
Toinen kohtaus.
Luulonen. Matti. Näyttäymätöin.
Näyttäymätöin: Tähän asti en Teidän kanssanne hyvä herra ole muuta kuin
etäältä ikkunasta haastanut, vaan nyt kun olen paremmin oppinut
tuntemaan pysyväisyytenne, saatan jo sallia Teidän vapaammin lähestyä
minua.
Luulonen: Se suosio, minkä ylenrakastettu neito tänään minulle
osotatte, tuottaa riemun rintaani ja samalla vakauntuu toivoni, että Te
uskollisuuteni kerranki palkitsette.
Näyttäymätöin: Niinkuin olette nähneet, en koskaan ole lupauksistani
luopunut. Olkaa vaan rakkaudessanne pysyväinen, ja palkintonne tulee
aikanaan olemaan sitä suurempi.
Luulonen: Teidän käskynne tahdon aina pitää pyhänä, ja kuinka suuri
haluni onkin saada kerran niitä kasvoja nähdäkseni, jotka peitossakin
ollen ovat sydämeni vanginneet, samoin kuin sitä suutakin, jonka
huulilta soiva ääni on povessani sytyttänyt sammumattoman lemmen tulen,
tahdon kuitenki nurkumatta odottaa siksi, kunne armas neitoseni hyväksi
näette suoda silmäni ihailla sitä kauneutta ja suloisuutta, jota en
tähän asti muuta kuin aatoksissani ole aaveksinut, Ainoa! jota anoa
rohkenen, on se, että soisitte mun kerran vaan sievää ja kaunoista
kättänne suudella.
Näyttäymätöin: Niin suurta vapautta en hyvä herra voi teille vielä
tällä kertaa suoda.
Luulonen (polvillensa laskeutuen): Ah, armahin neito, elkää minua
toki yli voimieni kiusatko, vaan sallikaa nöyrimmän mielenne
noudattajan -- -- --
Matti: Elkää toki, Mamseli-kulta, olko noin armottoman kova, vaan
muistelkaa sitä, että eihän herranikaan ole tunnotoin ja kylmä kuin
kallion kivi; mutta -- --
Näyttäymätöin: Hyvä Jumala! kuka tässä haastelee? Minut on petetty.
Luulonen (nousten seisaallensa): Pidätkö suusi Matti! -- Se on mun
vanha palvelijani, jonka otin myötäni, vaan elkää armas neito sitä
pelästykö, sillä hän on tolkutoin tolvana, jolla ei ole mieltä päässä
enemmän kuin järjettömällä luontokappaleella, vaikka hänellä tosin on
ihmisen naama.
Matti (hiljaa itsekseen): Pöllöpäisiä mitä ovat tämän kaupunnin
asujamet! kun eivät sen paremmin tajua, kellä mieli päässä, kellä ei.
Vai järjettömäksi luontokappaleeksi minut arvatahan! ha, ha, ha! en voi
olla nauramatta, kun tuota ajattelen; sillä tarkempi-järkistä kuin minä
ei liene monta miestä suinkaan tämän kadun varrella.
Luulonen: Sitä vastaan on hän arvon rehellinen, niin että hänen
nojaansa voipi uskoa vaikka kaiken elonsa ja onnensa.
Matti: No, tuo nyt vähänki alkaa puheeksi taipua! mutta: "_mieletöin
kuin luontokappale_;" hyi helsinki!
Näyttäymätöin: Koska niin on, että hän on palvelijanne, ei asiasta tule
lukua pitää, vaan rakkautemme nimeen pyydän ja anelen, ett'ette enää
minulta vaadi vasta anomaanne lemmen osoitusta, jota ujon ja kainon
luontoni suhteen ynnä muistakin syistä en vielä voi sallia. Kohta
toivon kuitenki saattavani tehdä sen ja kukaties voitte vielä
tänäpäivänä tulla toivotustenne perille.
Luulonen: Ah, mikä suloinen sanoma! Vaatimuksenne tahdon tarkasti
täyttää enkä koskaan liika aikasin pyytää mitään lemmen osotusta, sillä
kuta rakkaampi, armas neitoseni, minulle olette, sitä mieluummin
noudatan minä mieltänne, vaikka vaatimuksenne tuntuisivatkin kuinka
kovalta.
Näyttäymätöin: Suuresta kuuliaisuudestanne olen ylen kiitollinen ja
siitä havaitsen parhaite, että rakkautenne minua kohtaan on totinen.
Tosin saatatte mielessänne ajatella: miksikä semmoista kosijata
kohtaan, jonka uskollisuudesta on niin selvät todistukset, tarvitsee
olla niin kova, ja mitäs lähtee siitä, että suostumuksen täyttäminen
lykätään vastaiseksi, kuin asiasta kerran on sovittu? Vaan kuta
työläämpi tie on kulettavana, sitä iloisempi on perille pääsy, niinkuin
emme kesänkään ihanuutta voisi täydeksi arvossa pitää, ellei talvea
ollenkaan olisi. Samoin ei ne hedelmät, jotka maasta löydämme, ole sen
makuisia kuin ne, jotka suurella vaivalla itse puusta poimemme. -- Vaan
käykäämme tuonne toiseen käytävään, niin saamme asiasta pitemmin
keskustella!
Luulonen: Odota sinä Matti tässä, kunnekka palajan!
(Lähtee pois).
Kolmas kohtaus.
Matti (yksinään).
Siinä on hän oikeassa kun sanoo että maasta korjatut hedelmät eivät ole
sinnepäinkään niin makeita kuin ne, mitkä vaivalla itse puusta
poimemme, sen olen itsekin havainnut. Näiden rakastuneiden käytöksestä
näkyy selvälleen, että heille heidän hää-iltansa on paljoa enemmän iloa
tuottava kuin minulle ja Annalle. Meidän tuttavuutemme syntyi liika
pikaisesti ja Anna hupakko oli liika kärkäs sieppaamaan kihla-kalut
kädestäni. Minä rakastan häntä, se on tosi; vaan mun rakkauteni ei ole
sinnepäinkään semmoinen kuin herrani Luulosen; sillä jos Annani tänään
taikka huomenna kuolisi, en minä siitä syystä suinkaan hirttäytyisi.
Vaan mikä tähän kylmäkiskoisuuteeni voipi olla syynä muu, joll'ei se,
että minä hänen rakkauteensa pääsin ihan kaiketta vaivatta. Sillä
niinpian kuin kerran vaan häneltä kysäsin: "tahdotko tulla mun
vaimokseni?" vastasi hän heti: "tahdon toki." Kuin häneltä suuta pyysin,
olivat hänen huulensa kohta tarjona, ja kuin sanoin "tuleppas syliini",
lensi hän samassa siihen, ja hänen myöntyväisyytensä juuri, se pilaakin
koko asian. Jos hän yhä edespäin käytäksen samalla lailla, tulee
rakkauteni luultavasti kylmenemään aina enemmin, sillä -- -- -- vaan
tuossa tulee hän nyt, kas kuinka hän mielistelee ja kiekaileksen!
Neljäs kohtaus.
Matti. Anna.
Anna: Oletko siellä armas Mattiseni?
Matti: Täällä häntä olen, tuleppa ja suihkaa suuta. (Hiljaa
itsekseen): Saas nähdä, eikö hän tuossa paikassa työnnä suutaan
tarjoksi!
(Anna tahtoo suudella häntä).
Matti (Kääntäen päänsä pois): Mieleni olikin sanoa: painu mun syliini!