Ensi kotitaus,
Luulonen. Matti.
Matti: Se on totinen tosi, hyvä Herra, että, ell'en olisi ääntänne
kuullut, niin en millään tavalla olisi voinut tuntea Teitä, siten
olette kuukaudessa, jonka aikaa olen poikessa ollut, muuttuneet
entisestänne.
Luulonen: Ah! sinusta vaan näyttää siltä.
Matti: Matkalle lähteissäni olitte Te, hyvä herrani, lihava kuin
rovasti, vaan nyt olette te näöltänne piammastaan haamun eli
linnunpeloituksen muotoinen. Varmaan joko on Herra sairastanut eli
johonkuhun neitosen rakastunut.
Luulonen: Niinpä niin.
Matti: Onkos herra sitte sairastanut?
Luulonen: En, -- sairaana en ole ollut.
Matti: Niinpä on herra sitte rakkauden pauloihin sidottu.
Luulonen: Saattaapa niin olla.
Matti: Kehenkäs herra sitte on rakastunut?
Luulonen: Sitä en tosiaan tiedä.
Matti: Mitä tähtää näin ihmeellinen puhe?
Luulonen: Ihmeellistä eli ei, vaan niin on kuitenki asian laita.
Matti: Heretkää jo, hyvä herra, leikkiä laskemasta! vaan onkos
morsiamenne kaunis?
Luulonen: Sitä en toden totta tiedä.
Matti: Niinpä alan jo asian arvata. Kihlaus on tapahtunut hänen ja
teidän ystäväinne kautta, niin, ett'ette toinen toistanne tunne muuta
kuin heidän kuvailluksistaan.
Luulonen: Puheestasi kyllä havaitsen ett'et minua, Matti, vielä
täydelleen tunne; sillä minä en kuuna päivänä kosisi puhemiehen kautta.
Matti: Te ette kosi itse ettekä toisen kautta, ja yhtä kaikki olette Te
kihloissa, kenpäs noin oudon puheen selittäisi. Juurihan se on yhtä
kuin jos sanoisin: "minä en koskaan paikkaa housujani itse enkä
korjuuta niitä toisella ja kuitenki tulevat ne korjatuksi."
Luulonen: Kun sinä, Matti, semmoisia vertauksia käytät, tulisi sinun
vähintäänki sanoa: _sans comparaison_, se on suomeksi: "tuhmaa
puhettani elkää pahastuko!"
Matti: Minä en, hyvä herra, taida latinaa puhua, ja semmoista taas
suomeksi sanominen, tuntuu minusta kankealta, siis suokaa se hyvä herra
minulle anteeksi. -- Vaan onkos teidän morsiamellanne sitte hyvin
rikkautta?
Luulonen: Te alempisäätyiset kyselette aina ensimäiseksi rikkautta.
Matti: Ja Te korkiasäätyiset, suokaa anteeksi, te'ette aivan samate. --
Ah, sanokaas nyt, hyvä herra, kumminkin, jos tulette hänen kanssansa
saamaan paljon rahoja?
Luulonen: En Jumalavita sitä tiedä.
Matti: Hittoakos se sitte on semmoinen naimis-tuuma! Onkos hän kuinka
vanha?
Luulonen: En usko häntä hyvin vanhaksi.
Matti: Voineehan herra hänen kasvoistansa johonki määreen nähdä ja
arvata, kuinka vanha hän on.
Luulonen: Johan sen olen sinulle sanonut, etten minä milloinkaan ole
hänen silmiänsä nähnyt.
Matti: Ja kumminkin olette häneen rakastuneet.
Luulonen: Niin kyllä ja ylen kiihkeä onkin rakkauteni.
Matti: Kun ette yhtä hyvin rakastunet Missisippiläisten kuninkaan
tyttäreen.
Luulonen: Tämän kumman olen kohtakin sinulle selittävä. Matti! Te
talonpoikaset riennätte suoraa tietä matkanne perille, vaan me
korkeampi-säätyiset kulemme kierrätellen. Teillä ei asian päättämiseksi
vaadita kuin yksi ainoa kysymys: tahdotteko ottaa minut? ja vastineksi
tahdon eli en tahdo. Mutta meistä kun ei millään suloisuudella ole
arvoa, jos sen kovin vähällä vaivalla tavoitamme, niin me aikomustemme
perille päästäksemme valitsemme kaikkein vaikeimman ja työläimmän tien.
Matti: "Niinpä lienee sekin mies sitte ollut ylen korkeasäätyinen ja
ylevä, joka _Halikon kautta_ Ruotsiin kulki;" sillä tätähän aina
muistellaan, jos joku perille päästäkseen kiertelee suotta aikojansa ja
aivan syyttä tekee tyhjäntapaisia mutkia. -- Vaan lieneehän herra edes
morsiamensa muotokuvan nähnyt? --
Luulonen: Kuvaansa yhtä vähän, kuin häntä itseänsä.
Matti: Niinpä jääkää hyvästi, herra; hupsu mikä olenki, kun vihdin
seisoa tässä ja tämmöistä lorun laskua kuunnella.
Luulonen: Sinä et aikaa anna minun selittä asiata tarkemmin. Se neito,
johonka olen rakastunut, ei salli minun muuta kuin häntä puhutella
vaan. Koko kuukauteen, jonka aikaa nyt olen hänen lempeä ja
rakkauttansa etsinyt, en ole kertaakaan vielä saanut häntä silmiltään
heittämään sitä peittoa, jonka alla hän suojelee sulon muotonsa
ihanuutta.
Matti: Hiidenkö tavalla herra sitte on voinut häneen rakastua?
Luulonen: Se kovuus, jolla hän minua kohtelee ei suinkaan ole
rakkauttani vähentänyt, pikemmin sitä vaan siihen määrin kiihdyttänyt,
että olen ikäni kuin mieltäni vajaalla.
Matti: No tämähän on oikein hullua! Siten voisi, hyvä herra, helposti
niinki tapahtua, että kun kerranki tulevat häänne pidettäviksi ja
morsiamenne viimeinki paljastaa muotonsa, se ihana, lemmitty impi,
jonka puna-huulia etsitte suudellaksenne, äkkiä muuttuu kurttuiseksi
homekorva-akaksi, jota pahinki venäläinen peljästyisi.
Luulonen: Tätä en tarvitse pelätä. Siitä olen varsin vakuutettu, että
hän kasvoiltaan on kaunis ja sulo, niinkuin armas päivän koitto.
Matti: Niin arvelin minäkin tässä menneellä viikolla, kuin katsomatta
ostin torilta astiallisen voita, vaan jälestäpäin kun aukasin kannen,
olikin koko astia paljasta ihraa täynnä.