Minä ajattelin, että Minin piti vapautua turhasta pelostansa, ja
toimitin hänet huoneeseen.
Hän seisoi minun tuolini vieressä ja silmäili kabyliwallaa ja hänen
säkkiänsä. Mies tarjosi hänelle pähkinöitä ja rypäleitä, mutta hän
ei langennut kiusaukseen, vaan painautui sitä kiinteämmin suojaani
silmäillen kaupustelijaa entistä epäluuloisemmin.
Se oli heidän ensimmäinen kohtauksensa.
Mutta eräänä aamuna, vain muutamia päiviä myöhemmin, minä ulos
lähtiessäni kovin hämmästyin, kun näin Minin istumassa rahilla oven
pielessä, nauraen ja jutellen, ja ison kabyliwallan maassa hänen
edessään. Näytti siltä, ettei pieni tyttäreni ollut eläessään löytänyt
niin kärsivällistä kuuntelijaa, isäänsä lukuunottamatta. Ja hänen
pienen sarinsa kulma oli jo täynnä manteleita ja rusinoita, jotka hänen
vieraansa oli hänelle lahjoittanut. "Miksi olet hänelle nuo antanut?"
kysyin minä ojentaen hänelle puoli rupiaa. Mies otti arvelematta rahan
ja pisti sen taskuunsa.
Kun tunnin kuluttua palasin kotiin, havaitsin kolikon aiheuttaneen
levottomuutta paljoa enemmän kuin sen todellinen arvo oli. Kabyliwalla
näet oli antanut sen Minille, ja kun tytön äiti oli nähnyt tuon
kirkkaan kappaleen, hän oli kovistellut lasta: "Mistä olet saanut tuon
puolen rupian rahan?"
"Kabyliwalla sen minulle antoi", vastasi Mini mielissään.
"Kabyliwalla sen sinulle antoi!" huudahti hänen äitinsä kauhistuneena.
"Mini kulta, kuinka voitkaan sen häneltä ottaa?"
Samassa minä saavuin paikalle ja pelastin tytön uhkaavasta
onnettomuudesta ryhtyen sitten itse ottamaan selkoa asiasta.
Kävi ilmi, etteivät he olleet ensimmäistä kertaa toistensa kanssa
seurustelleet. Kabyliwalla oli hälventänyt lapsen pelon lahjomalla
häntä taitavasti pähkinöillä ja manteleilla, ja he olivat nyt hyvät
ystävykset.
Heillä oli monta ihmeellistä leikkiä, jotka kaikki heitä kovin
huvittivat. Mini istui kaikessa pienokaisen arvokkuudessaan vastapäätä
tuota jättiläiskokoista vierasta, veti kasvonsa naurunvireeseen ja
aloitti: "Kabyliwalla, kabyliwalla! Mitä sinulla onkaan säkissäsi?"
Toinen vastasi vuorelaisen nenä-äänin: "Norsuhan minulla siellä on!"
Siinä kenties ei ollut sinänsä suurtakaan ilon aihetta, mutta he
molemmat nauttivat tuosta leikinlaskusta verrattomasti. Ja minua tuo
lapsen ja täysi-ikäisen juttelu aina erinomaisesti viehätti.
Kabyliwalla, joka ei tahtonut olla Pekkaa pahempi, kysyi vuorostansa:
"Kuulehan, pienokainen, milloin sinä lähdet appelaan?"
Useimmat pienet bengalilaistytöt ovat sillä iällä jo aikoja sitten
kuulleet puhuttavan appelasta, mutta me, jotka olimme hieman
uudenaikaiset, olimme salanneet ne asiat lapseltamme, joten kysymyksen
täytyi olla Minille jossakin määrin mieltähämmentävä. Hän ei kumminkaan
ollut millänsäkään, vastasihan vain nokkelasti: "Lähdetkös sinä sinne?"
Kabyliwallan luokkaan kuuluvat miehet tietävät varsin hyvin, että
sanalla appela on kaksi eri merkitystä. Se merkitsee kaunistelevana
nimenä vankilaa, paikkaa, jossa meistä pidetään hyvä huoli meidän
tarvitsematta mitään kustannuksia suorittaa. Tältä kannalta ymmärsi
jykevä kulkukauppias tyttäreni kysymyksen. "Odotahan", virkkoi hän
heristäen nyrkkiänsä näkymättömälle poliisimiehelle, "odotahan vain,
kyllä minä appeni löylytän!" Tuon kuullessaan ja kuvitellessaan
hätääntyneen sukulaisen oloa Mini nauroi helakasti, ja hänen jykevä
ystävänsä yhtyi samaan iloon.
Tämä tapahtui syksyaamuina, siis siihen aikaan, jolloin entisten
aikojen kuninkaat lähtivät valloitusretkille, ja minä, joka en
milloinkaan lähtenyt kotinurkistani Kalkuttasta, annoin henkeni vaeltaa
yli koko maanpiirin. Kunhan vain kuulin jonkin vieraan maan nimen, niin
sydämeni sykki sitä kohti, ja jos näin kadulla muukalaisen, niin aloin
kutoa kokonaista haavelmien verkkoa: kuvailin mieleeni hänen etäisen
kotimaansa vuoret, laaksot ja metsät, hänen majansa siinä ympäristössä
ja kaukaisten erämaiden vapaan ja riippumattoman elämän. Vieraiden
seutujen näkymöt nousevat sitä eloisampina minun mielikuvitukseeni, kun
minä vietän sellaista kasvinelämää, että kehoitus matkallelähtemiseen
kohtaisi minua kuin salamanisku. Tuon kabyliwallan seurassa minä
tunsin heti siirtyväni karujen, korkeiden kalliohuippujen juurelle,
missä kapeat rotkotiet poimuttelivat. Minä näin tavaroita kuljettavien
kameelien rivin ja turbaanipäiset kauppiaat, jotka omituisin vanhoin
ampuma-asein ja keihäin varustettuina liikkuivat alaspäin kohti
tasankomaata. Minä näin... Mutta kun olin ehtinyt johonkin sellaiseen
kohtaan, niin Minin äiti keskeytti mietteeni hartaasti pyytämällä minua
"varomaan tuota miestä".
Minin äiti on valitettavasti kovin pelokas nainen. Kuullessaan kadulta
jotakin melua tai nähdessään henkilöitä tulevan kohti taloa hän johtuu
kohta päättelemään, että siellä on tulossa joko varkaita tai juoppoja
tai käärmeitä tai tiikereitä tai malariaa tai torakoita tai toukkia
tai englantilaisia merimiehiä. Kaikkien myöhempien vuosien kokemuskaan
ei ollut auttanut häntä pelostansa vapautumaan. Hän suhtautui
kabyliwallaan mitä epäluuloisimmin ja pyysi minua yhä pitämään häntä
huolellisesti silmällä.
Minä koetin nauramalla hälventää hänen pelkojansa, mutta hän otti minut
lujille ja esitti juhlallisia kysymyksiä.
Eikö lapsia milloinkaan ryöstetty? Eikö ollut totta, että kabylien
keskuudessa oli vallalla orjuus?
Oliko niinkään mieletön se ajatus, että tuo iso mies voi viedä
mukanansa pienen lapsen?
Minä huomautin, että vaikka tuo kaikki ei ollutkaan mahdotonta, se
kuitenkin oli kovin epätodennäköistä. Mutta se ei riittänyt, ja
hänen pelkonsa jatkui yhä. Koska hänellä kumminkaan ei ollut mitään
tosiasioita sen perusteeksi, ei näyttänyt oikealta kieltää miestä
käymästä talossa, ja tutunomainen seurustelu jatkui niin ollen
häiriytymättä.
Kerran vuodessa, tammikuun keskivaiheilla, Rahmun, kabyliwalla,
tapasi palata kotipuoleensa, ja kun tuo aika lähestyi, hänellä oli
kova kiire käydessään talosta taloon kokoamassa saataviansa. Tänä
vuonna hän kuitenkin aina keksi tilaisuutta käydä Miniä tervehtimässä.
Sivullisesta saattoi näyttää siltä, että he olivat salaisessa liitossa,
sillä jos hän ei voinut tulla aamulla, niin hän ilmestyi taloomme
illalla.
Minäkin toisinaan hieman hämmästyin tavatessani arvaamattani jonkin
pimeän huoneen nurkassa tuon ison, väljästi vaatetetun ja runsaasti
kuormitetun miehen; mutta kun sitten Mini juoksi sisään huutaen:
"Kabyliwalla! Kabyliwalla!" ja nuo ylen eri-ikäiset ystävykset
ryhtyivät nauramaan ja pilailemaan kuten ennenkin, niin minä rauhoituin.
Eräänä aamuna, muutamia päiviä ennen hänen kotiinlähtöänsä, minä
olin työhuoneessani lukemassa teokseni korjausarkkeja. Oli kolea
sää. Ikkunasta lankesivat auringonsäteet minun jalkoihini, ja niiden
suoma lämpö oli erittäin tervetullut. Oli pian kello kahdeksan,
ja varhaiset käyskelijät olivat peittäneet päänsä kylmyydeltä.
Yht'äkkiä minä kuulin kadulta meteliä, ja kun katsahdin ulos, näin
Rahmunin, jota pari poliisimiestä kuljetti pois uteliaan poikaparven
saattelemana. Kabyliwallan vaatteissa oli veritahroja, ja toisella
poliisimiehellä oli kädessään veitsi. Minä riensin ulos, pysähdytin
heidät ja kysyin, mitä oli tapahtunut. Osaksi toiselta osaksi toiselta
taholta sain kuulla, että eräs naapuri oli ollut kulkukauppiaalle
velassa ostamastaan hartiahuivista, mutta oli kieltänyt sitä ollenkaan
saaneensa, joten oli syntynyt kiistaa, jonka aikana Rahmun oli
lyönyt häntä puukolla. Kiihtynyt vangittu alkoi kamalasti nimitellä
vihollistansa, kun samassa taloni kuistikolle ilmestyi pikku Mini
huutaen kuten tavallisesti: "Kabyliwalla! Kabyliwalla!" Rahmun kääntyi
hänen puoleensa kirkastuvin kasvoin. Tänään hänellä ei ollut säkkiä
kainalossaan, joten tyttönen ei voinut keskustella hänen kanssaan
norsusta, vaan siirtyi suoraa päätä seuraavaan kysymykseen: "Lähdetkö
appelaan?" Rahmun nauroi ja sanoi: "Sinnehän minä juuri lähden,
pienokainen!" Huomatessaan, ettei tuo vastaus lasta huvittanut, hän
kohotti kahlehdittuja käsiänsä. "Kyllä minä", sanoi hän, "kyllä minä
sen vanhan appiukkoni löylyttäisin, mutta käteni ovat sidotut!"
Rahmun tuomittiin murhayrityksestä useiksi vuosiksi vankeuteen.
Aika kului, ja hän joutui unohduksiin. Me suorittelimme tavanomaisia
töitämme tavanomaisissa paikoissa ja johduimme tuskin milloinkaan
ajattelemaan aikoinaan vapaata vuorelaista, joka nyt vietti vuosiansa
vankilassa. Häpeänpä tunnustaa, että hilpeä Mininikin unhotti vanhan
ystävänsä. Uudet toverit täyttivät hänen elämänsä. Vanhemmaksi
ehtiessään hän alkoi yhä enemmän seurustella toisten tyttöjen kanssa.
Viettipä hän heidän seurassaan niin paljon aikaansa, ettei enää
joutanut tulemaan isänsä huoneeseen kuten ennen. Me tuskin enää
juttelimme toistemme kanssa.
Vuosia oli kulunut. Oli jälleen syksy, ja me olimme valmistelleet Minin
häitä. Ne piti vietettämän _pudzha_-juhlan aikana. Durgan palatessa
Kailasiin piti myöskin meidän kotivalomme lähteä miehensä luo ja jättää
isänkoti varjoon.
Oli säteilevä aamu. Sateet olivat pesseet ilman raikkaaksi, ja
auringonsäteet näyttivät olevan puhdasta kultaa. Ne olivat niin
kirkkaat, että niistä heijastui kaunis heleys Kalkuttan katujenkin
likaisiin tiilikivimuureihin. Varhaisesta aamuhämärästä alkaen olivat
häähuilut soineet, ja jokainen sävel oli saanut sydämeni sykähtelemään.
Valitteleva Bhairavi-sävel tuntui kiihtävän lähenevän eron aiheuttamaa
tuskaa. Tänä iltana oli Minin määrä joutua miehelään.
Varhaisesta aamusta alkaen oli talomme ollut täynnä hälinää ja
levottomuutta. Pihalle piti kohottaa katos bambupaalujen varaan.
Kaikkiin huoneisiin ja kuistikolle piti ripustaa heliseviä
kynttiläkruunuja. Kiire ja kiihtymys ei ottanut loppuakseen. Minä
istuin työhuoneessani tarkastellen laskuja, kun sisään astui joku
kunnioittavasti tervehtien ja tullen luokseni. Tulija oli Rahmun,
kabyliwalla. Aluksi minä en häntä tuntenut. Hänellä ei ollut säkkiä
eikä pitkää tukkaansa, ja hänen olemuksestansa puuttui entinen voiman
ilme. Mutta sitten hän hymyili, ja minä tunsin hänet.
"Milloin olet tullut, Rahmun?" kysyin minä häneltä.
"Eilen, illalla", vastasi hän, "minut päästivät vankilasta".
Sanat sorahtivat korvissani. Minä en ollut milloinkaan ennen jutellut
henkilön kanssa, joka oli haavoittanut lähimmäistänsä, ja sydäntäni
kouristi, kun tuon havaitsin, sillä minusta tuntui siltä, että päivä
olisi voinut alkaa paremmin entein, ellei hän olisi ilmaantunut.
"Olemme tässä juhlaa valmistelemassa, ja minulla on kova kiire", sanoin
minä. "Voitko kenties tulla jonakin toisena päivänä?"
Hän kääntyi kohta menemään, mutta ovelle ehdittyänsä hän epäröi ja
virkkoi: "Enkö saa ohimennen nähdä pienokaista?" Hän ajatteli Minin
olevan yhä entisensä ja juoksevan häntä vastaan, kuten ennenkin,
huutaen: "Kabyliwalla! Kabyliwalla!" Hän oli kuvitellut, että he
voisivat nauraa ja jutella toistensa seurassa aivan samoin kuin
menneinä päivinä. Olipa hän entisiä aikoja muistellen tuonut mukanansa
somasti paperiin käärittyjä manteleita, rusinoita ja rypäleitä, jotka
oli nähtävästi saanut joltakin maanmieheltänsä; hänen oma varastonsa
näet oli ollut ja mennyt.
Minä sanoin jälleen: "Talossa on juhlat, ja sinä et voi päästä näkemään
ketään tänään."
Miehen kasvot ilmaisivat ankaraa pettymystä. Hän silmäili minua vähän
aikaa mietteissään, sanoi "Jumalan haltuun" ja lähti.
Minä olin hieman pahoillani ja aioin jo kutsua hänet takaisin, kun hän
samassa palasi itsestään. Hän astui luokseni, ojensi minulle lahjojansa
ja sanoi: "Minä olen tässä tuonut vähän pienokaiselle. Annatteko ne
hänelle?"
Minä otin ne ja aioin maksaa hänelle, kun hän samassa tarttui käteeni
ja sanoi: "Te olette kovin hyvä, arvoisa herra! Pitäkää minut
mielessänne! Älkää tarjotko minulle rahaa! -- Teillä on pieni tyttö;
minulla on samanlainen kotonani. Minä muistelen häntä, kun tuon
hedelmiä teidän lapsellenne -- en tee sitä hyötyäkseni."
Sen sanottuaan hän pisti kätensä avaran, pitkän viittansa sisäpuolelle
ja veti esiin pienen likaisen paperikappaleen. Hän kehitteli sen
varovasti auki ja levitti sen molemmin käsin pöydälleni. Siinä oli
pienen käden kuva. Ei mikään valokuva eikä piirros. Se oli musteella
tahritun, paperiin painetun kämmenen kuva. Hän oli kantanut tuota
pienen tyttösensä muistoa povellaan joka vuosi, kun oli tullut
Kalkuttaan kaupitsemaan kaduilla tavaroitansa.
Silmiini kihosivat kyynelet. Minä unohdin, että hän oli köyhä kabyli,
hedelmäin kaupustelija, minä sitävastoin... Mutta ei, enhän minä ollut
häntä merkillisempi. Hänkin oli isä.
Tuo hänen etäisessä vuorelaiskodissansa elävän pienen Parvatin
kädenkuva palautti mieleeni oman pienen Minini.
Minä lähetin heti hakemaan Miniä sisäsuojista. Monenlaisia vaikeuksia
esitettiin, mutta minä en ottanut niitä kuullakseni. Niinpä ilmestyi
Mini näkyviin punaisissa silkkisissä häävaatteissaan, punainen
otsamerkkihiusmarrossaan, nuoreksi morsiameksi koristeltuna, ja seisoi
ujona edessäni.
Kabyliwalla silmäili hieman hämmästyneenä tuota ilmestystä. Hän ei
tietänyt, kuinka verestäisi vanhaa ystävyyttä. Vihdoin hän hymyili ja
virkkoi: "Pienokainen, lähdetkö sinä tänään appelaan?"
Mutta Mini ymmärsi nyt, mitä "appi" merkitsi, eikä voinut vastata
niinkuin ennen. Kysymys sai hänet punastumaan, ja hän seisoi siinä,
morsiamenkasvot painuksissa.
Minä muistin sen päivän, jona kabyliwalla ja Mini olivat ensimmäisen
kerran toisensa kohdanneet, ja tunsin mieleni haikeaksi. Minin
lähdettyä Rahmun huokasi syvään ja istuutui permannolle. Hänen
mieleensä oli äkkiä johtunut, että hänen oman tyttärensäkin oli
täytynyt tänä pitkänä aikana kasvaa ja että ystävyys oli uudelleen
solmittava. Hän ei varmaankaan löytäisi pienokaista sellaisena kuin
oli hänet nähnyt aikoja sitten. Ja mitä kaikkea hänelle olikaan voinut
tapahtua näinä kahdeksana vuotena?
Häähuilut soivat, ja lempeä syysaurinko valoi kultiansa ympärillemme.
Mutta Rahmun istui yhä Kalkuttan talossa kapean kadun varrella ja näki
edessään Afganistanin jylhät vuoret.
Minä otin esiin setelin ja ojensin sen hänelle sanoen: "Palaa kotiin
tyttäresi luo, Rahmun, ja olkoon kohtaamisenne ilo minun lapselleni
onneksi!"
Tuon lahjan hänelle annettuani havaitsin olevan välttämätöntä
hieman supistaa juhlallisuuksia. Minun täytyi luopua suunnitellusta
juhlavalaistuksesta ja soittokunnasta, ja talon naisväki oli kovin
masennuksissa sen kuullessaan. Mutta minulle hääjuhla oli sitä
iloisempi, kun ajattelin, että kauan kadoksissa ollut isä kohtaisi
etäisessä maassa jälleen ainoan lapsensa.