Oli kapenevan kuun viides yö -- ja yö oli pimeä. Ei kuulunut yhtään
linnunlaulua. Lammen rannalla seisova _litshi_-puu näytti mustetäplältä
vain hieman harmaammalla taustalla. Etelätuuli harhaili pimeässä vailla
päämäärää kuin unissakävijä. Taivaan tähdet yrittivät valppain silmin
puhkaista pimeyttä, ikäänkuin olisivat yrittäneet saada selkoa jostakin
syvästä salaisuudesta.
Makuuhuoneessa ei ollut valoa. Hemanta istui vuoteen reunalla avoimen
ikkunan luona ja tuijotteli edessään olevaan pimeyteen. Kusum makasi
permannolla molemmin käsivarsin halaillen miehensä jalkoja ja painaen
kasvojansa niitä vastaan. Aika seisoi tyyntyneenä valtamerenä. Kohtalo
näytti maalanneen ikuisen yön taustalle ikiajoiksi tämän ainoan kuvan:
Tuhoa joka taholla, tuomari keskellä ja syyllinen hänen jalkojensa
edessä.
Kuului jälleen tohvelien sipsutusta. Harihar Mukerdzhi kuului huutavan
ovelta: "Sinulla on nyt ollut riittävästi aikaa -- minä en voi myöntää
sinulle enempää. Aja tyttö pois talosta!" Tuon kuultuansa Kusum painoi
sielunsa koko hartaudella miehensä jalkoja rintaansa, suuteli niitä
suutelemistaan, kosketti niitä vielä kerran kunnioittavasti otsallansa
ja poistui.