"On", vastasi Kusum.
"Miksi et ole sitä minulle sanonut jo aikoja sitten?"
"Minä olen useita kertoja yrittänyt, mutta en ole milloinkaan voinut.
Minä olen kurja nainen."
Kusum kertoi hänelle tarinansa vakavasti, värähtämättömin äänin.
Hän ikäänkuin asteli avojaloin halki tulenliekkien, hitain, mutta
horjumattomin askelin, ja kukaan ei tietänyt, kuinka sanomattomasti hän
kärsi. Kuunneltuaan loppuun asti Hemanta nousi ja lähti ulos.
Kusum ajatteli, että hänen miehensä oli lähtenyt ikiajoiksi. Se tuntui
hänestä yhtä luonnolliselta kuin mikä hyvänsä jokapäiväisen elämän
tapahtuma -- siinä määrin hänen mielensä oli tylsynyt ja turtunut
muutaman viimeksikuluneen tuokion aikana. Hänessä eli se ainoa
tunto, että maailma ja rakkaus olivat tyhjää lumetta ja luulottelua
alusta loppuun asti. Hänen miehensä menneinä aikoina esittämät
lemmenvakuutuksetkin saivat mieleen muistuneina vain kuivan, kovan,
ilottoman hymyn kohoamaan hänen huulillensa, kuin terävä julma veitsi,
joka oli leikannut hänen sydäntänsä. Hän kenties ajatteli, että siinä
oli se rakkaus, joka oli näyttänyt täyttävän koko elämän, joka oli
tuonut mukanansa niin paljon hellyyttä ja syvää tunnetta, joka oli
tehnyt kaikkein lyhimmänkin eron niin sanomattoman tuskalliseksi ja
yhtymisen tuokion ylen suloiseksi, joka näytti rajattoman avaralta ja
ikuisesti kestävältä, jonka taukoamista ei voinut ajatella tulevien
jälleensyntymienkään voivan aiheuttaa! Niinkö heikoilla perustuksilla
se lepäsikin! Niin pian kuin pappeus siihen koskettaa, tämä "ikuinen"
rakkaus murenee kouralliseksi tomua! Aivan äsken Hemanta oli vielä
hänelle kuiskannut: "Millainen ihana yö!" Sama yö jatkui yhä, sama
_papija_ visersi vieläkin, sama kevättuulonen leyhyi yhä huoneeseen
vuoteen uudinta häilyttäen, sama kuutamo lepäsi vielä vuoteella
avoimen ikkunan luona uinuen siinä kuin hilpeän leikin uuvuttama
kaunotar. Kaikki tuo oli valhetta! Rakkaus oli teeskennellyt vieläkin
uskottomammin kuin hän itse!