I
Oli kirkas kuutamoyö _phalgun_-kuun alkupuolella. Nuori kevät lähetti
joka suuntaan tuulosiansa, jotka olivat kukkuroillaan mangokukkien
tuoksua. Lammen rannalla kasvavan vanhan _litshi_-puun tuuheaan
lehvistöön kätkeytynyt _papija_ [Eräs Bengalin suloisimpia laulajoita.
Englantilais-intialaiset kirjailijat ovat antaneet sille pilkkanimen
"aivokuumelintu", joka on pelkkää panettelua.] kaiutteli sulavia
säveliänsä, jotka tunkeutuivat Mukerdzhin perheen vielä valvovaan
makuusuojaan. Hemanta siellä milloin kiersi vaimonsa kiharaa sormensa
ympärille, milloin helisytti hänen rannehelyjänsä, milloin nykäisi
hänen päässään olevaa kukkaseppelettä jättäen sen riippumaan hänen
kasvoillensa. Hän oli kuin illan tuuli, joka leikkii kukkivan
mielipensaansa keralla taivuttaen sitä hellästi milloin toiselle,
milloin toiselle puolelle toivoen saavansa herätetyksi siinä hilpeyttä.
Mutta Kusum istui liikahtamatta ja silmäili ulos avoimesta ikkunasta,
katse loppumattoman avaruuden kuutamoisiin syvyyksiin hukkuen.
Vihdoin Hemanta tarttui vaimonsa molempiin käsiin, pudisteli niitä
hellästi ja virkkoi: "Kusum, missä oletkaan? Isolla kaukoputkella
uutterasti etsien sinut näkisi pienoisena pisteenä -- niin kauas näytät
minusta loitonneen. Tulehan lähemmäksi, rakkaani. Katso, kuinka kaunis
on yö."
Kusum käänsi kasvonsa tyhjästä avaruudesta kohti miestänsä ja
virkkoi hitaasti: "Minä tunnen _mantran_ (loitsun), joka voisi
silmänräpäyksessä hajoittaa kappaleiksi tämän kuutamoisen kevätyön."
"Jos tunnetkin, niin älä sentään sitä lausu", nauroi Hemanta. "Mutta
jos sinun _mantrasi_ kykenee luomaan jokaiseen viikkoon kolme-neljä
lauantaita ja venyttämään yöt seuraavan päivän iltapuoleen saakka
kestäviksi, niin lausu se kaikin mokomin."
Tuota sanoessaan hän koki vetää vaimoansa hieman lähemmäksi itseänsä.
Mutta Kusum vapautti itsensä hänen sylistänsä ja virkkoi: "Tiedätkö,
tänä iltana tekee mieleni sanoa sinulle asia, jonka lupasin ilmaista
vasta kuolinvuoteellani. Tänä iltana minusta tuntuu siltä, että voin
sietää jokaisen minun kärsittäväkseni määräämäsi rangaistuksen."
Hemanta oli lausumassa rangaistuksia koskevan leikkisanan toistamalla
erästä Dzhajadevan säettä, kun samassa kuului olevan tulossa vihaisesti
sipsuttava tohvelipari. Ne olivat Hemantan isän, Harihar Mukerdzhin
tutut askelet, ja Hemanta, joka ei tietänyt, mitä tuo merkitsi, oli
ankaran kiihtymyksen vallassa.
Oven ulkopuolelle jääden Harihar huusi äänekkäästi: "Hemanta, aja heti
paikalla vaimosi pois talosta!"
Hemanta silmäili vaimoansa keksimättä hänen kasvoistansa vähintäkään
hämmästyksen ilmettä. Hän vain kätki kasvonsa käsiinsä ja toivoi niin
hartaasti kuin suinkin voi muuttuvansa olemattomaksi. Saman _papijan_
sävelet virtasivat yhä vieläkin huoneeseen kevättuulosen keralla, mutta
kukaan ei sitä kuullut. Loppumattomat ovat maan kauneudet -- mutta
helposti, ylen helposti rikkoutuvat kaikki maiset muodot.