"Minulla on paljonkin kerrottavaa, maltahan hieman."
Sen sanottuaan Sripati vaihtoi vaatteita ja istui illallispöytään;
sitten hän paneutui pitkäkseen ja sytytti piippunsa.
Hänen vaimonsa ei kyennyt kauemmin hillitsemään uteliaisuuttansa, astui
miehensä makuusijan luo ja kysyi: "Mitä olet saanut tietää?"
"Että sinä olet varmaan erehtynyt."
Dzhogmaja ärtyi. Naiset eivät erehdy milloinkaan, ja jos erehtyvätkin,
niin ymmärtäväinen mies ei virka asiasta mitään; hänen on paras ottaa
se omaksi syyksensä. Dzhogmaja tiuskaisi: "Suvaitsetko sanoa, miten on
laita?"
Sripati vastasi: "Se nainen, jonka olet ottanut taloosi, ei ole sinun
Kadambinisi."
Tuon kuullessaan vaimo kovin kiukustui, varsinkin kun hänen miehensä
sen sanoi. "Mitä! Enkö minä tunne omaa ystävätärtäni? Pitääkö minun
kääntyä sinun puoleesi saadakseni hänestä selkoa? Oletpa viisas,
tosiaankin!"
Sripati huomautti, ettei ollut tarpeen kiistellä hänen viisaudestansa.
Hän voi todistaa mitä oli sanonut. Dzhogmajan Kadambini oli varmasti
kuollut.
Dzhogmaja vastasi: "Kuulehan! Sinä olet varmaan pahoin erehtynyt. Olet
käynyt jossakin toisessa talossa tai sekoitat kuulemasi asiat. Kuka
sinun käski sinne lähteä? Kirjoita kirje, niin juttu selviää."
Sripatia kovin loukkasi, ettei hänen vaimonsa luottanut hänen
käytännöllisiin kykyihinsä; hän esitti kaikenlaisia todisteita, mutta
tuloksetta. Keskiyön aikaan he yhä väittelivät. Vaikka he molemmat nyt
olivat yhtä mieltä siitä, että Kadambini oli saatava pois talosta,
vaikka Sripati uskoi vieraan koko ajan pettäneen hänen vaimoansa
uskottelemalla olevansa hänen tuttavansa ja vaikka Dzhogmaja piti häntä
prostituoituna, ei kumpikaan tahtonut tunnustaa itseänsä voitetuksi.
Vähitellen he alkoivat puhua niin äänekkäästi, että unohtivat
Kadambinin nukkuvan viereisessä huoneessa.
Toinen sanoi: "Olemmepa sievässä pinteessä! Minä sanon sinulle, että
kuulin sen omin korvin!" Siihen vastasi toinen vihaisesti: "Mitä minä
siitä huolin? Näenhän minä omilla silmilläni, eikö totta?"
Vihdoin virkkoi Dzhogmaja: "Hyvä. Sano minulle, milloin Kadambini
on kuollut." Hän ajatteli, että jos voisi keksiä ristiriitaisuutta
kuolinpäivän ja jonkin Kadambinin lähettämän kirjeen päiväyksen
välillä, niin hän voisi todistaa Sripatin erehtyneen.
Sripati mainitsi Kadambinin kuolinpäivän, ja he havaitsivat kumpikin,
että vieras oli saapunut seuraavana päivänä heidän luoksensa.
Dzhogmajan sydän vavahteli, ja Sripatikaan ei ollut ihan levollinen.
Samassa ovi aukeni; kostea tuuli puhalsi huoneeseen ja sammutti lampun.
Pimeys syöksyi sisään ja täytti koko talon. Kadambini seisoi huoneessa.
Kello oli suunnilleen yksi, ja sade valui ulkona virtoinaan.
Kadambini lausui: "Ystäväni, minä olen Kadambini, mutta en enää elä.
Minä olen kuollut."
Dzhogmaja kiljaisi kauhistuneena; Sripati ei kyennyt mitään sanomaan.
"Mitään muuta pahaa minä kumminkaan en ole sinulle tehnyt. Minulla ei
ole yhtään asuinsijaa elävien, mutta ei myöskään kuolleiden seassa.
Voi, minne menenkään?" Hän itki, ikäänkuin olisi tahtonut herättää
rankkasateisena yönä nukkuvan Luojan, ja kysyi jälleen: "Voi, minne
menenkään?"
Niin sanoen Kadambini jätti ystävättärensä, joka vaipui tainnoksiin
pimeässä huoneessaan, ja lähti maailmalle etsimään olopaikkaansa.
V
On vaikea sanoa, kuinka Kadambini pääsi Ranihatiin. Aluksi hän ei
näyttäytynyt kenellekään, vaan vietti koko päivän erään temppelin
raunioissa, nähden polttavaa nälkää. Sateisena, pimeänä iltapäivänä,
ihmisten kyyhöttäessä asunnoissaan uhkaavaa rajusäätä peläten,
Kadambini lähti liikkeelle. Hänen sydämensä vapisi hänen saapuessaan
appensa taloon, ja kun hän astui sisään, verhoten kasvonsa tiheällä
harsolla, ei kukaan ovenvartijoista häntä estänyt. He näet luulivat
häntä palvelijaksi. Sade virtasi taukoamatta, ja tuuli ulvoi.
Talon emäntä, Saradasankarin vaimo, pelasi parhaillaan korttia
leskeytyneen sisarensa kanssa. Keittiössä oli palvelijatar,
makuukammiossa lepäsi sairas lapsi. Kadambini astui huoneeseen
kenenkään huomaamatta. En tiedä, miksi hän oli tullut appensa taloon.
Hän ei tietänyt sitä itsekään, hänestä vain tuntui siltä, että hän
halusi nähdä jälleen lapsensa. Hänellä ei ollut aavistustakaan, minne
täältä lähtisi ja mitä tekisi.
Valaistussa huoneessa hän näki lapsen nukkumassa, kätöset nyrkkiin
puserrettuina, ruumis kuumeen kalvamana. Kunpa hän vain saisi painaa
tuon pienen kiusatun povellensa! Sitten hän johtui kohta ajattelemaan:
"Minä en ole olemassa. Kukapa sen näkisi? Hänen äitinsä pitää seurasta,
pitää jaarittelusta ja korttipelistä. Koko sen ajan, jona lapsi oli
jätetty minun huostaani, hän itse oli ihan huoleton eikä välittänyt
hänestä vähääkään. Kuka hoitaa lasta nyt niinkuin minä sitä hoidin?"
Lapsi käänsi kylkeä ja huudahti unenhorroksessa: "Täti, anna minulle
vettä!" Lemmikki ei ollut vielä unohtanut tätiänsä! Kadambini kaatoi
nopeasti lasiin vettä, otti lapsen syliinsä ja antoi sille juotavaa.
Vielä nukkuessaan lapsi ei pitänyt ollenkaan eriskummallisena asiana,
että tuttu käsi tarjosi hänelle vettä. Mutta kun Kadambini oli
sammuttanut pienokaisen polttavan janon, suudellut sitä ja alkanut
jälleen uneen tuutia, niin se heräsi ja syleili häntä. "Oletko sinä
kuollut, täti?" kysyi lapsi.
"Olen, kultaseni."
"Ja olet tullut takaisin? Älä enää kuole."
Ennenkuin hän ehti vastata, tapahtui onnettomuus. Eräs
palvelijattarista kantoi sisään sago-kulhoa, pudotti sen käsistään ja
syöksyi permantoon. Melun kuullessaan hänen emäntänsä jätti kortit ja
tuli huoneeseen. Hän seisoi siinä kuin puupatsas kykenemättä pakenemaan
enempää kuin puhumaankaan. Tuon kaiken nähdessään lapsikin kauhistui ja
parahti itkemään: "Mene pois, täti, mene pois!"
Nyt Kadambini vihdoin ymmärsi, ettei ollut kuollut. Vanha huone,
vanhat esineet, sama pienokainen, sama rakkaus, kaikki muuttui jälleen
eläväksi, entiselleen. Ystävättärensä talossa hän oli tuntenut, että
hänen lapsuutensa leikkikumppani oli kuollut. Lapsensa huoneessa hän
tiesi, ettei poikasen "täti" ollut suinkaan kuollut. Hän virkkoi
tuskaisin äänin: "Sisar, miksi minua pelkäät? Näethän, että olen ihan
entiseni."
Hänen kälynsä ei voinut sietää enempää, vaan vaipui tainnoksiin.
Itse Saradasankar tuli hänkin _zenanaan_. Hän lausui kätensä ristiin
laskien: "Teetkö oikein? Satis on ainoa poikani. Miksi näyttäydyt
hänelle? Emmekö me ole sukulaisiasi? Sinun mentyäsi hän on riutunut
riutumistaan; hän huutaa yöt päivät: 'Täti! Täti!' Sinä olet lähtenyt
maailmasta; murra nuo sinua maailmaan sitovan lemmen kahleet. Me
suoritamme kuolinmenot kaikella kunnialla."
Kadambini ei voinut sietää enempää. Hän virkkoi: "Enhän minä ole
kuollut, minä en ole kuollut. Kuinka saankaan teidät vakuutetuiksi
siitä, etten ole kuollut? Minä elän, elän!" Hän nosti lattiasta
pronssiastian ja iski sillä otsaansa. Veri virtasi hänen
silmäkulmastansa. "Näettekö!" huudahti hän. "Minä elän." --
Saradasankar seisoi siinä kuin kuvapatsas, lapsi kirkui peloissaan, ja
molemmat pyörtyneet naiset lepäsivät liikahtamatta.
Sitten Kadambini jälleen huusi: "Minä en ole kuollut, minä en ole
kuollut", asteli _zenanasta_ kaivolle johtavia portaita ja syöksyi
veteen. Yläkerrassa oleva Saradasankar kuuli loiskahduksen.
Satoi rankasti koko yön, satoi seuraavan aamun hämärissä, satoi vielä
keskipäivälläkin. Kadambini oli kuolemallansa todistanut, ettei ollut
kuollut.
"ME KRUUNAAMME SINUT KUNINKAAKSI"
Kun Nabendu Sekhar ja Arunlekha vihittiin mieheksi ja vaimoksi,
silmäili avioliiton jumala heitä hymyillen uhritulen takaa.
Valitettavasti ei se, mikä on jumalille pelkkää huvia, läheskään aina
ole leikkiä meille kuolevaisille.
Purnendu Sekhar, Nabendun isä, oli hyvissä suhteissa englantilaisiin
hallituksen virkamiehiin. Hän oli elämänsä retkellä ehtinyt
raibahadur-arvon etäiselle rannikolle ahkerasti käyttelemällä syvien
_salaam_-kumarrusten airoja. Hänellä oli vielä varaa etenemiseenkin,
mutta viidenkuudetta vuoden ikään ehdittyänsä, kaihoisa katse jo
suunnattuna kohti radzhan-arvon sumuihin peittyvää huippua, hän
yht'äkkiä havaitsi joutuneensa olopiiriin, jossa maalliset kunniat ja
arvomerkit ovat mitättömät, ja hänen kumarruksista uupunut niskansa
pääsi kuolinroviolla ikuiseen lepoon.
Nykyaikainen tiede opettaa, ettei voima häviä, vaan vaihtaa muotoa
ja suuntaa. Niinpä Purnendun _salaam_-voimakin, huikentelevaisen
Onnettaren luotettava apulainen, siirtyi isän hartioista pojan
hartioihin, ja Nabendu Sekharin nuori pää alkoi nuokahdella korkeassa
virka-asemassa olevien englantilaisten ovilla niinkuin tuulen
heiluttelema kurpitsa.
Sen perheen perintätavat, johon hän avioliittonsa nojalla joutui
kuulumaan, olivat aivan toisenlaiset. Sen vanhin poika, Pramathanath,
oli saavuttanut kaikkien sukulaistensa rakkauden ja kaikkien
tuttaviensa kunnioituksen. Hänen sukulaisensa ja naapurinsa pitivät
häntä joka suhteessa esikuvanansa.
Pramathanath oli nauttinut yliopistollista sivistystä, ja hänessä
oli vielä tervettä järkeäkin. Mutta hänellä ei ollut korkeata
virka-asemaa, ei kunnollista palkkaa, ja hänen kynänsäkään ei ollut
mitenkään vaikutusvaltainen. Kukaan vallassaolevista ei ojentanut
hänelle auttavaa kättä, sillä hän pyrki pysyttelemään yhtä loitolla
englantilaisista kuin he hänestä. Siitä johtui, että hänen maineensa
ulottui ainoastaan oman perheen ja ystävien piiriin; etäämmällä
olevissa hän ei herättänyt minkäänlaista ihailua.
Tämä Pramathanath oli kuitenkin aikoinaan oleskellut Englannissa
kolme kokonaista vuotta. Hänen siellä kokemansa ystävällinen kohtelu
vaikutti häneen niin valtaavasti, että hän unohti oman maansa murheen
ja nöyryytyksen ja palasi kotiin eurooppalaisiin vaatteisiin puettuna.
Aluksi asia suretti hänen veljiänsä ja sisariansa, mutta muutaman
päivän kuluttua he jo huomasivat, että eurooppalaiset vaatteet sopivat
hänelle erinomaisen hyvin, ja omaksuivat vähitellen hänen ylpeytensä ja
arvokkuutensa.
Englannista palatessaan Pramathanath oli päättänyt maailmalle
osoittaa, kuinka Intian englantilaisten kanssa kävi tutunomaisesti
seurusteleminen. Ne maanmiehemme, jotka pitävät mainittua seurustelua
mahdottomana, ellei halua notkistaa polviansa, ilmaisevat
vain täydellistä omanarvontunnon puutetta, kohtelevatpa vielä
englantilaisiakin väärämielisesti -- niin arveli Pramathanath.
Hän toi mukanansa koko joukon suosituskirjeitä huomattavilta
englantilaisilta saavuttaen niiden nojalla jonkinlaista tunnustusta
Intian englantilaisten seurapiirissä. Hän nautti vaimoineen toisinaan
englantilaisten vieraanvaraisuutta, kun näet heidät kutsuttiin teetä
juomaan, päivällisille, urheilunäytäntöihin ja muihin huveihin.
Sellainen menestys hänet kerrassaan päihdytti ja alkoi vaikuttaa
kutkuttavasti hänen koko olemukseensa.
Niinä aikoina avattiin liikenteelle uusi rautatielinja, ja kuvernööri
kutsui ensimmäiselle matkalle useita kaupungin asukkaita, ylväitä
viranomaisten suosion nauttijoita, muiden muassa Pramathanathin.
Paluumatkalla englantilainen poliisimies karkoitti erittäin töykeästi
muutamia intialaisia herroja eräästä vaunusta, jossa eurooppalaisiin
vaatteisiinsa pukeutunut Pramathanathkin oli. Kun hänkin aikoi lähteä,
sanoi poliisimies: "Älkää huoliko vaivautua, sir. Jääkää paikallenne,
olkaa hyvä."
Aluksi Pramathanathista tuntui imartelevalta hänelle siten osoitettu
erikoinen kunnioitus. Mutta kun juna sitten lähti eteenpäin, näyttivät
laskevan auringon himmeät säteet, jotka valaisivat lännen puolen
tummiksi kynnettyjä vainioita, levittävän häpeän punaa koko maahan.
Kun hän istui siinä ikkunan pielessä yksin osastossaan, hänestä
tuntui siltä, kuin olisivat puiden takaa väikähtäneet näkyviin
hänen kotimaansa äidinkasvot alasluotuine katseinensa. Pramathanath
istui siinä haaveisiinsa vaipuneena, kuumat kyynelet vierivät hänen
poskillensa, ja sydän oli harmista pakahtua.
Nyt hänen mieleensä johtui kertomus aasista, joka kuljetti rattaille
sijoitettua palvontakuvaa pitkin katuja. Vastaantulijat kumarsivat
syvään ja koskettivat otsallansa pölyistä maata. Tuhma aasi luulotteli
kaiken tuon kunnioituksen tulevan hänen itsensä osaksi. "Ainoa seikka,
joka erottaa minut aasista", virkkoi Pramathanath itsekseen, "on tämä:
minä ymmärrän nyt, ettei osakseni tullut kunnioitus koske minua, vaan
kuormaa selässäni".
Kotiin tultuansa Pramathanath kutsui koolle talon kaikki lapset,
sytytti ison rovion ja heitti siihen eurooppalaiset vaatekappaleensa
toisen toisensa jälkeen. Lapset karkelivat rovion ympärillä, ja mitä
korkeampina liekit loimusivat, sitä suurempi oli heidän riemunsa.
Sitten Pramathanath luopui Intian englantilaisten luona nauttimastansa
teestä ja välipaloista ja istui talossaan kuin linnassansa hänen
häpeällisellä tavalla kohdeltujen ystäviensä kierrellessä edelleenkin
englantilaisten ovilla ja taivutellessa turbaaneihin kiedottua päätänsä
niinkuin aina ennenkin.
Oli kohtalon ivaa, että Nabendu Sekhar parka joutui naimaan tämän
perheen toisen tyttären. Hänen kälynsä olivat hyvin kasvatetut ja
kauniit. Nabendu arveli tehneensä hyvän kaupan. Mutta samalla hän
viipymättä koki selvittää vaimonsa omaisille, että heitäkin oli
suosinut harvinainen onni. Ikäänkuin huomaamattansa hän toisinaan
ojensi kälyillensä kirjeitä, jotka hänen isävainajansa oli eläessään
saanut eurooppalaisilta. Mutta kun nuorten naisten kirsikanpunaiset
huulet ivallisesti hymyilivät ja kiiltävän tikarin kärki pisti
esiin punaisesta samettitupestansa, niin onneton mies oivalsi
mielettömyytensä ja katui sitä.
Labanjalekha, sisarista vanhin, oli toisia kauniimpi ja kekseliäämpi.
Eräänä otollisena päivänä hän asetti Nabendun makuuhuoneen uunin
reunalle tulipunaiseksi sivelemänsä englantilaisen saapasparin ja nouti
kukkia, santelitahdasta, suitsutteita ja pari kynttilää, jotka sijoitti
asiaankuuluvien juhlamenojen mukaisesti niiden eteen palamaan. Nabendun
tultua kälykullat asettuivat hänen viereensä, toinen toiselle puolelle,
ja virkkoivat ivallisen juhlallisesti: "Kumarra jumaliasi, ja olkoon
heidän siunauksensa sinulle menestykseksi."
Kolmas sisar, Kiranlekha, kulutti useita päiviä kirjaillessaan
punaisella silkillä hartiahuiviin sata kaikkein tavallisinta
englantilaista nimeä, Jones, Smith, Brown, Thomson y.m.s.
Saatuaan työnsä valmiiksi hän erittäin juhlallisesti ojensi tämän
_namavalin_ Nabendulle. [Namavali on huivi, joka on painettu täyteen
hindulaisten jumalien nimiä ja jota hurskaat hindulaiset käyttävät
hartausharjoituksissaan.]
Neljäs, Sasankalekha, joka oli vielä pieni eikä niinmuodoin oikeastaan
tullut kysymykseen, virkkoi: "Minä teen sinulle helminauhan, veikko,
jotta voit rukoillessasi lausua jumaliesi -- sahibien -- nimiä." Toiset
sisaret toruivat ja sanoivat: "Etkö lähde tiehesi, sinä vintiö."
Nabendu Sekharin tunteet häilyivät häpeän ja harmin välimailla. Hänen
oli kumminkin mahdoton luopua kälyjensä seurasta, varsinkin kun vanhin
oli erittäin kaunis. Hän oli yhtä hunajainen kuin sapekaskin, ja
Nabendu sai maistaa hänen makeuttansa ja karvauttansa samalla kertaa.
Perhonen räpyttelee sokean kiihkon valtaamana kärventynein siivin
houkuttelevan kirkkauden vaiheilla kykenemättä loittonemaan.
Seurustelu kälyjen kanssa sai Nabendun siinä määrin lumoihinsa, että
hän alkoi vähitellen salata eurooppalaisten suosion tavoittelemiseen
kuuluvia toimenpiteitänsä. Lähtiessään kunniatervehdykselle kuvernöörin
luo hän tavallisesti ilmoitti menevänsä kuulemaan Surendranath
Banerdzhin puhetta. Lähtiessään rautatieasemalle muiden mukana
vastaanottamaan Dardzhilingistä palaavaa varakuvernööriä hän kertoi
kälyille nuorimman setänsä saapuvan kaupunkiin.
Mies parka sai kovaa kokea sahibiensa ja kälyjensä välisessä
ristitulessa. Mutta kälyt olivat salaa vannoneet toimivansa väsymättä,
kunnes sahibit tulisivat lyödyiksi laudalta.
Siihen aikaan huhuiltiin, että Nabendun nimi tulisi sisältymään pian
julkaistavaan syntymäpäivä-kunnianosoitusten luetteloon ja että hän
tulisi astumaan paratiisin portaiden ensimmäisen askelvälin Rai
Bahadurin arvoon koroitettuna. Poika rukka ei rohjennut ilmaista
ilahduttavaa uutista kälyillensä. Mutta eräänä ehtoona, syksyn kuutamon
valaessa maille mantereille inhaa valoansa, Nabendun sydän oli niin
täysi, ettei hän voinut kauemmin itseänsä pidättää, vaan kertoi asian
vaimollensa. Seuraavana päivänä Arunlekha lähti kantotuolissa vanhimman
sisarensa luo ja valitteli kyynelten tukahduttamin äänin kovaa
kohtaloansa.
"Eihän hänelle siitä häntää koidu, vaikka tuleekin Rai Bahaduriksi,
eihän?" virkkoi Labanja. "Minkä tähden siis tunnet itsesi niin kovin
nöyryytetyksi?"
"Ei, ei, sisko kulta", vastasi Arunlekha, "minä tahdon olla mikä muu
tahansa, mutta en Rai Bahaduri." Hänen tuttavapiiriinsä näet kuului
eräs Bhutnath Babu, joka oli Rai Bahadur, ja se selitti, miksi hän
kovin vieroi tuota arvonimeä.
Labanja lausui sisarellensa rauhoittavasti: "Älä ole levoton; minä teen
mitä voin asian ehkäisemiseksi."
Babu Nilratan, Labanjan mies, toimi asianajajana Buksarissa. Syksyn
ohimentyä Nabendu sai Labanjalta kutsun ja lähti Buksariin hilpein
mielin.
Läntisen seudun varhainen talvi loi Labanjalekhaan terveyttä ja
kauneutta ja sai hänen kalpeat poskensa rusottamaan. Hän muistutti
kukkiinsa peittyvää _kasa_-kaislaa, jonka näemme kirkkaana syyspäivänä
puron autiolla rantamalla. Nabendun ihastuneisiin silmiin hän kuvastui
täydessä kukassaan olevana _malati_-pensaana, jonka värähtelevät
kastekarpalot hohtelivat aamuauringon valossa.
Nabendu ei ollut eläessään voinut paremmin. Terveyden elpyminen ja
kauniin kälyn virkistävä seura tekivät hänen olonsa niin keveäksi,
että hänestä tuntui siltä, kuin jalat eivät olisi maata koskettaneet.
Puutarhan vieritse kohti tuntemattomia seutuja alinomaa virtaileva
Ganges näytti hänen omien hillittömien haaveittensa kuvalta.
Hänen varhain aamulla palatessaan kävelemästä virran rannalta
talviauringon lempeät säteet loivat hänen koko olemukseensa sen
miellyttävän lämmön, jota rakastavaiset tuntevat toistensa sylissä.
Kotiin tultuansa hän silloin tällöin näki kälynsä huvikseen valmistavan
joitakin maukkaita ruokalajeja. Hän tarjoutui avustamaan ja ilmaisi
alinomaa tietämättömyyttänsä ja taitamattomuuttansa. Mutta hänpä ei
näyttänytkään ollenkaan välittävän käytännön ja tarkkaavaisuuden
nojalla saavutettavasta edistymisestä. Päinvastoin: hän oli kovin
mielissään, kun käly häntä moitiskeli. Hän ponnisteli parhaansa mukaan
osoittaakseen joka päivä olevansa yhtä taitamaton ja avuton kuin
vastasyntynyt lapsi, jos oli kysymyksessä mausteiden sekoittaminen,
paistinpannun piteleminen ja tulen säänteleminen, jotta paistettavat
eivät palaneet -- ja sai riittäväksi palkaksensa sääliväistä hymyä ja
torelua.
Päivällispöydässä hän moitteettoman ruokahalunsa ja kälynsä yllytysten
nojalla nautti kelpo määrän hänen eteensä asetettuja herkkuja. Aterian
jälkeen he istuutuivat hieman pelaamaan -- ja Nabendu ilmaisi siinäkin
samaa taidon puutetta. Hän viekasteli, kurkisteli vastapelaajansa
kortteihin, haastoi riitaa -- mutta ei voittanut milloinkaan yhtäkään
erää, ja, mikä pahempi, ei halunnut koskaan tunnustaa joutuneensa
häviölle. Siitä hänelle koitui joka päivä soimauksia, mutta hän ei
itseänsä parantanut. Eräässä suhteessa hän sentään oli muuttunut
ihan toiseksi mieheksi. Hän oli ainakin toistaiseksi unohtanut, että
sahibien suosiollisten hymyjen voittaminen oli elämän ylin päämäärä.
Hän alkoi oivaltaa, kuinka onnellisiksi ja tyytyväisiksi me voimme
itsemme tuntea voittaessamme läheisten henkilöiden rakkauden ja
kunnioituksen.
Nabendu liikkui muutenkin aivan toisessa olopiirissä. Labanjan
miestä, Babu Nilratania, moitittiin siitä, että hän johtavasta
asemastansa huolimatta kieltäytyi käymästä englantilaisia virkamiehiä
tervehtimässä. Sellaisiin moitteisiin Nilratan tavallisesti vastasi:
"Kiitos kunniasta, enpä huoli lähteä -- jos näet he eivät ole kyllin
kohteliaita käydäkseen vuorostaan minun luonani, niin minä olen
auttamattomasti tuhlannut oman kohteliaisuuteni. Olkoon erämaan hiekka
kuinka valkoista ja hohtelevaa tahansa, minä kylvän sittenkin siemeneni
mieluummin mustaan multaan, jonka voin odottaa antavan sen minulle
takaisin."
Nabendu alkoi omaksua samanlaisia aatteita ollenkaan tulevaisuudesta
välittämättä. Mutta hänen mahdollisuutensa päästä _rai bahadur_-arvoon
versoi sillävälin siinä maaperässä, jota oli menneinä aikoina
muokannut hänen isävainajansa ja hän itsekin niin huolellisesti,
ettei sen kasteleminen ollut lainkaan tarpeen. Eikö hän ollut suurin
kustannuksin rakennuttanut komeata kilpa-ajorataa kaupunkiin, joka oli
eurooppalaisten suosima oleskelupaikka?
Kun sitten lähestyi Intian kansalliskokouksen aika, niin Nilratan sai
päämajasta kehoituksen kerätä osanottajien nimikirjoituksia. Nabendu
istui mitään pahaa aavistamatta iloisesti korttia pelaten kälynsä
seurassa, kun Nilratan Babu astui vihkoineen hänen luoksensa ja
virkkoi: "Kirjoita nimesi, ole hyvä."
Vanha tottumus kohotti Nabendun kasvoihin säikähtyneen ilmeen. Labanja
oli olevinaan ylen huolestunut ja sanoi: "Sitä älä tee! Se tekisi
ikiajoiksi lopun kilpa-ajostasi."
Nabendu tokaisi: "Luuletko minun siitä pelosta viettävän unettomia
öitä?"
"Me emme julkaise nimeäsi sanomalehdissä", virkkoi Nilratan
rauhoittavasti.
Labanja, joka näytti yhä vakavalta ja huolestuneelta, sanoi:
"Vaaratonta se kumminkaan ei ole. Sellaiset asiat tulevat helposti
tiedoksi --"
Nabendu puuttui kiivaasti puheeseen: "Minun nimeni ei pahene, vaikka
joutuukin sanomalehtiin." Samassa hän sieppasi Nilratanin kädestä
vihkon ja merkitsi arkailematta tuhat rupiaa. Hänen suloinen toivonsa
oli, etteivät sanomalehdet uutista julkaisisi.
Labanja löi kädellään otsaansa ja huudahti: "Mitä -- oletkaan --
tehnyt?"
"En mitään vääryyttä", kehuskeli Nabendu.
"Mutta -- mutta --", venytteli Labanja puhettansa, "ajattelehan
asemapäällikköä, kauppa-apulaista, ja ratsumestaria -- nuo herrat
voivat suuttua ja jäädä pois samppanjapidoistasi. Ajattelehan, jos he
eivät enää taputa tuttavallisesti olkapäätäsi, kun ensi kerran heidät
kohtaat!"
"Ei sydämeni siitä murru", virkahti Nabendu.
Kului muutamia päiviä. Eräänä aamuna Nabendu teetä maistellessaan
silmäili sanomalehteä ja havaitsi äkkiä hänelle itselleen osoitetun
kirjeen, jonka lähettäjä oli jättänyt nimensä julkaisematta. Siinä
kiitettiin häntä ylenmäärin lahjoituksesta ja selitettiin kongressin
voittaneen arvaamattomasti, kun hänenlaisensa mies oli siihen liittynyt.
Voi sinua, Purnendu Sekhar! Oliko tarkoituksesi lisätä
kansalliskokouksen mahtia, kun siitit maailmaan tämän kunnottoman?
Mutta kovanonnen pilvi on hopean reunustama. Oli selvää, ettei Nabendua
sopinut pitää ihan mitättömänä miehenä, sillä englantilaisintialainen
seura pyrki samoinkuin kongressikin innokkaasti saamaan häntä
puolellensa. Niinpä Nabendu, iloa säteillen, toi sanomalehdessä olleen
kirjeen kälynsä nähtäväksi. Labanja ei ollut mitään tietävinänsä ja
huudahti säikähtyneenä: "Sepä ikävää! Se on sittenkin tullut ilmi! Kuka
onkaan ollut niin ilkeämielinen? Inhoittava petturi!"
Nabendu virkkoi nauraen: "Älä huoli häntä kovin nimitellä, Labanja.
Minä annan hänelle sydämestäni anteeksi ja siunaankin häntä."
Muutamia päiviä myöhemmin posti toi Nabendulle kansalliskokousta
vastustavan englantilais-intialaisen sanomalehden. Siinä oli julkaistu
nimimerkin "Asiantuntija" lähettämä kirje, jossa kumottiin yllämainitut
tiedonannot. "Ne, joilla on ilo henkilökohtaisesti tuntea Babu
Nabendu Sekhar", niin siinä kirjoitettiin, "eivät hetkeäkään usko
sellaisia mielettömiä parjauksia. Hänen on yhtä mahdoton muuttua
kongressimieheksi kuin leopardin luopua täplistänsä. Hän on kunnon
mies, ei suinkaan hallitusvirkojen toivoton haeskelija eikä toimeton
asianajaja. Hän ei kuulu niihin, jotka vähän aikaa Englannissa
oleskeltuaan matkivat meidän pukuamme ja käytöstämme, yrittävät
julkeasti tunkeutua englantilais-intialaisiin seurapiireihin ja lopulta
vetäytyvät masentuneina pois. Niinmuodoin ei Babu Nabendu Sekharilla
ole minkäänlaista aihetta" j.n.e., j.n.e.
Ah, isä Purnandu Sekhar! Millaiseen maineeseen saatoitkaan nimesi
eurooppalaisten keskuudessa ennen kuolemaasi!
Tämänkin kirjeen sai käly nähtäväksensä, sillä todistihan se, ettei
Nabendu ollut mikään arvoton, säälittävä raukka, vaan todellakin
arvokas mies!
Labanja oli jälleen kovin hämmästyvinänsä ja huudahti: "Kuka
ystävistäsi lienee tuon kirjoittanut? Ehkäpä junailija tai
vuotakauppias tai rykmentinrummuttaja?"
"Minun mielestäni sinun pitäisi lähettää vastine", virkkoi Nilratan.
"Onko se tarpeen?" kysyi Nabendu ylpeästi. "Pitääkö minun vastustaa
kaikkia heidän mitättömiä väitteitänsä?"
Labanjan naurun helinä täytti huoneen. Nabendu siitä hieman ihmeissään
kysyi: "Mitä? Mitä nyt?" Labanja nauroi yhä, hillittömästi; koko hänen
solakka, nuorekas vartalonsa vavahteli. Sellainen ilonpuuska sai
Nabandun ihan suunniltansa. Hän virkkoi surkein äänin: "Luuletko ehkä,
etten uskalla siihen vastata?"
"Enpä suinkaan, ystäväiseni", vastasi Labanja. "Minä vain tulin
ajatelleeksi, ettet ole vielä kerrassaan luopunut paljonlupaavan
kilparatasi pelastamisaikeista. Onhan toivossa hyvä elää."
"Luuletko minun tosiaankin sitä pelkäävän? Saatpa nähdä", virkkoi
Nabendu epätoivoisena ja istuutui kirjoittamaan vastinetta. Sen
valmistuttua Labanja ja Nilratan sen lukivat ja sanoivat: "Se ei ole
kyllin tarmokas. Annetaan niille oikein aika mekosta, eikö niin?" He
ottivat hyväntahtoisesti korjatakseen kyhäelmän. Se tuli kuulumaan
näin: "Kun henkilö, jota meihin liittävät veren siteet, kääntyy
viholliseksemme, niin hän on meille vaarallisempi kuin yksikään
vieras. Intian hallitukselle ovat kopeat englantilais-intialaiset
pahempia vihollisia kuin venäläiset tai afganitkaan -- he asettuvat
voittamattomaksi vastukseksi hallituksen ja kansan välille kerrassaan
estäen ystävällisten suhteiden syntymisen. Kansalliskokous on avannut
valtatien hallitsevien ja hallittujen väliseen parempaan toistensa
ymmärtämiseen, ja englantilais-intialaiset sanomalehdet viihtyvät
ohdakkeiden tavoin tämän tien varrella" j.n.e., j.n.e.
Nabendussa eli salainen pelko, että tuosta kirjelmästä saattoi koitua
onnettomuutta, mutta samalla hän tunsi mielensä ylentyvän ajatellessaan
sen erinomaisen tyylin omaksi tuotteeksensa. Se julkaistiin aikanansa,
ja seuraavina päivinä ilmestyi eri lehtiin selityksiä, vastineita
ja kannattavia lausuntoja. Ilma oli täynnä torventoitotusta, joka
ilmoitti Nabendun liittyneen kongressin jäseneksi ja mainitsi hänen
merkitsemänsä rahasumman.
Epätoivoisen rohkeana Nabendu nyt käytteli kaikkein rajuimpien
patrioottien puhetapaa. Labanja salaa naureskeli ja sanoi itsekseen:
"Maltahan -- maltahan -- vielä sinä joudut tulikokeeseenkin."
Eräänä aamuna, kun Nabendu ennen kylpemistänsä oli hieronut öljyä
ryntäisiinsä ja yritti eri tavoin päästä käsiksi saavuttamattomissa
oleviin selkäpintoihinsa, palvelija toi hänelle käyntikortin, jossa
oli itsensä piirikunnan tuomarin nimi. Hyvä Jumala! -- Mitä nyt oli
tekeminen? Hän ei voinut mitenkään lähteä siinä asussa, öljyttynä,
ottamaan vastaan virkaherraa. Hän potki ja sätkytti kuin käristimeen
pantava _koi_-kala. Hän peseytyi kiireen kaupalla, kiskaisi jotenkuten
vaatteet yllensä ja syöksyi ulkosuojiin. Palvelija sanoi vieraan
vast'ikään poistuneen kauan odotettuansa. Moraalisen matematiikan
tutkijoiden selvitettäväksi jääköön se sievä ongelma, kuinka suuri osa
tämän keksittyjen tapahtumien muodostaman draaman sommittelusta oli
langennut Labanjan ja kuinka paljon palvelijan suoritettavaksi.
Nabendun sydän vääntelihe tuskissaan niinkuin äsken irtileikattu
sisiliskon pyrstö. Hän istua jurotteli koko päivän huuhkaimen tavoin.
Labanja karisti kasvoistansa sisäisen ilonsa ilmeet ja kyseli
huolestuneesti: "Mitä sinulle onkaan tapahtunut? Toivottavasti et ole
sairas?"
Nabendu ponnisteli ankarasti voidakseen hymyillä ja keksiä leikkisän
vastauksen. "Kuinka voisikaan", sai hän vihdoin sanotuksi, "kuinka
voisikaan sinun valtapiirissäsi olla mitään sairautta, koska sinä olet
itse terveyden jumalatar?"
Hänen hymynsä haihtui kuitenkin pian olemattomiin. Mielessä liikkui
ajatuksia: "Ensin minä merkitsin erän kongressirahastoon, sitten
julkaisin ilkeän kirjoituksen sanomalehdessä, ja nyt, kun piirikunnan
tuomari itse suvaitsee saapua minua tervehtimään, minä annan hänen
odottaa. Mitä hän minusta ajatelleekaan?"
Voi onnettomuutta, isä Purnendu Sekhar, kohtalon iva saa minut
ilmenemään toisenlaisena kuin todellisuudessa olen.
Seuraavana aamuna Nabendu pukeutui parhaisiin vaatteisiinsa, ei
unohtanut kelloa ja vitjojakaan ja otti päähänsä ison turbaanin.
"Minne olet menossa?" tiedusteli hänen kälynsä.
"Asiat vaativat", vastasi Nabendu. Labanja ei virkkanut enempää.
Piirikunnantuomarin ovelle tultuansa Nabendu veti esiin
käyntikorttikotelonsa.
"Hän ei ole nyt tavattavissa", virkkoi lakeija jäisen kylmästi.
Nabendu otti muutamia rupioita taskustansa. Lakeija heti kumarsi ja
sanoi: "Meitä on viisi, armollinen herra." Nabendu veti kohta esiin
kymmenen rupian setelin ja antoi sen hänelle.
Hänet kuljetettiin piirikunnan tuomarin luo, joka istui yönuttuun
ja tohveleihin puettuna kirjoituspöytänsä ääressä. Tuomari osoitti
sormellaan istuinta ja kysyi, katsettansa paperista kohottamatta:
"Miten voin teitä palvella?"
Nabendu hypisteli hermostuneesti kellonvitjojansa ja virkkoi epävarmoin
äänin: "Te kävitte eilen ystävällisesti minua tervehtimässä, hyvä herra
--"
Sahib kurtisti kulmiansa, kohotti hieman katsettansa ja sanoi: "Minä
teitä tervehtimään! Mitä mielettömyyksiä te haastelettekaan?"
"Pyydän anteeksi, armollinen herra", soperteli Nabendu. "On sattunut
erehdys -- jonkinlainen sekaannus." Hien kihotessa hänen otsallensa hän
hoiperteli jotenkuten huoneesta. Kun hän seuraavana yönä levottomasti
heittelehti vuoteessaan, kaikui hänen korviinsa alinomaa etäinen ääni,
ikäänkuin unien maailmasta tullen: "Kuulehan, Babu, sinä olet aika
pölkkypää."
Kotiin palatessaan Nabendu oli johtunut päättelemään, että tuomari oli
kieltänyt käyntinsä ainoastaan loukkaantumisensa vuoksi.
Labanjalle hän selitti käyneensä ostamassa ruusuvettä. Hän oli tuskin
ehtinyt sen sanoa, kun ilmestyi näkyviin puoli tusinaa poliisimiehiä,
jotka Nabendua kunnioittavasti tervehdittyänsä jäivät odottamaan,
kasvot iloisessa irveessä.
"Ovatko ne tulleet sinua vangitsemaan, kun olet merkinnyt
kongressirahastoon?" kuiskasi Labanja hymyillen.
Poliisimiehet näyttivät hammasrivinsä ja virkkoivat: "_Bakshis_ -- Babu
Sahib."
Viereisessä huoneesta tuli Nilratan ja kysyi ärtyneesti: "Juomarahoja?
Mistä hyvästä?"
Poliisimiehet irvistivät yhä ja vastasivat: "Babu Sahib on käynyt
tuomarin puheilla, ja me tulemme perimään sakkorahoja."
"Enpä ole tietänyt", nauroi Labanja, "että tuomari nykyjään myy
ruusuvettä. Hän ei suinkaan ole aikaisemmin yrittänyt meitä erikoisesti
virkistää."
Nabendu koetti sovittaa toisiinsa ostoretkeä ja käyntiä tuomarin luona
lausuen muutamia hajanaisia sanoja, joista kukaan ei saanut selkoa.
Nilratan virkkoi poliisimiehille: "Tässä ei tule kysymykseen mikään
_bakshis_; te ette sitä saa."
Nabendu painui vähä-ääniseksi ja sanoi: "Ne ovat köyhiä miehiä --
mitäpä haittaa, vaikka annammekin heille jotakin?" Samassa hän veti
esiin setelin. Nilratan sieppasi sen hänen kädestänsä huomauttaen:
"Maailmassa on köyhempiäkin -- minä annan sen heille sinun puolestasi."
Nabendu oli kovin pahoillansa, kun ei voinut lepyttää noita vihaisen
Shivan kaameita palvelijoita. Kun miehet lähtivät, katseet synkkinä
kuin ukkonen, hän silmäili heitä raukeasti, ikäänkuin olisi tahtonut
sanoa: "Te tiedätte kaikki, hyvät herrat; syy ei ollut minun."
Kongressin piti kokoontua Kalkuttaan tänä vuonna. Nilratan lähti
vaimoinensa sinne ottaakseen istuntoihin osaa. Nabendu seurasi heitä.
Heidän Kalkuttaan saavuttuansa kongressipuolueen jäsenet kohta
kerääntyivät Nabendun ympärille, ja heidän ilonsa ja innostuksensa
oli kerrassaan rajaton. He huusivat hänelle "eläköön", jakelivat
hänelle kunnianosoituksia ja kohottivat hänet pilviin saakka. Kaikki
sanoivat, että elleivät Nabendun-laiset johtavat miehet uhrautuneet
suuren asian hyväksi, isänmaa oli toivottomassa tilassa. Nabendu
taipui samaan mielipiteeseen ja sukelsi erehdysten ja väärinkäsitysten
sekamelskasta kansallisena johtajana. Hänen ensimmäisenä päivänä
astuessaan kokoussaliin kaikki nousivat ja huusivat "Hip, hip, hurraa!"
äänekkääseen vierasmaiseen tapaan, niin että kotimaamme äidinkasvot
punastuivat hiusmartoa myöten.
Kuningattaren syntymäpäivä tuli aikanansa, mutta Nabendun nimeä ei
löytynyt _rai bahadurien_ luettelosta.
Sinä iltana Labanja kutsui hänet luoksensa. Hänen saavuttuaan Labanja
ojensi hänelle juhlallisin menoin kunniapuvun ja laati omin käsin
hänelle punaisen otsamerkin. Toiset sisaret kietoivat hänen kaulaansa
solmimiansa seppeleitä. Vaaleanpunaiseen sariin ja häikäiseviin
jalokivikoristeihin puettuna hänen vaimonsa Arunlekha odotteli
viereisessä huoneessa, kasvot hymyn ja punastumisen kirkastamina.
Sisaret riensivät hänen luoksensa ja ojensivat hänelle seppeleen,
jotta hänkin tulisi ottamaan osaa juhlallisuuksiin. Hän ei kumminkaan
huolinut kutsua noudattaa, ja hänen seppeleensä, joka ikävöi Nabendun
kaulaa, odotti kärsivällisesti hiljaista, vaiteliasta keskiyön aikaa.
Sisarukset sanoivat Nabendulle: "Tänään me kruunaamme sinut
kuninkaaksi. Sellaista kunniaa ei osoiteta kenellekään muulle koko
Hindustanissa."
Nabendu yksin tietää, oliko tuo hänelle suureksi lohdutukseksi; me
puolestamme sitä kovin epäilemme. Uskommepa niinkin, että hän vielä
eläessään pääsee _rai bahadurin_ arvoon ja että _Englantilainen_ ja
_Pionieeri_ kirjoittavat aikanansa syvästi valittelevia muistosanoja
hänen mentyänsä manalle. Niinmuodoin ja sitä ennen kajahdutamme kolme
huutoa taatto Purnendu Sekharin kunniaksi! Hip, hip, hurraa -- Hip,
hip, hurraa -- Hip, hip, hurraa!