Minä havaitsin makaavani omassa huoneessani, pää Hemanginin sylissä.
Kääntäessäni päätäni minä kuulin hänen pukunsa kahahtavan. Se oli
morsiussilkin kahinaa.
Jumalani! Jumalani! Minun rukoukseni on jäänyt kuulematta! Mieheni on
langennut!
Hemangini taivutti päänsä ja virkkoi suloisesti kuiskaten: "Rakkahin
sisko, minä olen tullut pyytämään sinulta siunausta avioliitollemme."
Aluksi minun ruumiini jäykistyi niinkuin puunrunko, johon on salama
iskenyt. Sitten minä nousin ja sanoin, tuskallisesti, pakottaen itseni
lausumaan sanoja: "Miksi en sinua siunaisi? Ethän ole tehnyt minulle
mitään vääryyttä."
Hemangini nauroi iloista nauruansa.
"Vääryyttä!" sanoi hän. "Kun sinä menit naimisiin, niin teit oikein,
mutta kun minä menen naimisiin, niin sinä nimität sitä vääryydeksi!"
Minä yritin hymyillä vastaukseksi hänen nauruunsa. Sanoin itsekseni:
"Minun rukoukseni ei ole viimeinen asia maailmassa. Hänen tahtonsa on
kaikki kaikessa. Satakoon iskuja minun päälaelleni, mutta jättäkööt
minun uskoni ja luottamukseni Jumalaan koskematta."
Hemangini kumarsi ja kosketti jalkojani. "Minä toivon sinulle onnea",
sanoin minä häntä siunaten, "ja lakkaamatonta menestystä".
Hemangini ei ollut vieläkään tyytyväinen.
"Rakkahin sisko", sanoi hän, "minulle antamasi siunaus ei riitä. Sinun
pitää tehdä onnemme täydelliseksi. Sinun pitää noiden pyhien käsiesi
siunauksella hyväksyä miehenikin taloosi. Salli minun tuoda hänet
luoksesi."