Minä nauroin onttoa naurua.
"Eikö olisi parempi kysyä jonkun pätevämmän henkilön mielipidettä asiaa
ratkaistaessa?" kysyin minä. "Taskuvaras ei milloinkaan kysy lupaa
siltä henkilöltä, jonka taskut aikoo tyhjentää."
"Olet aivan oikeassa", virkkoi hän sukoillen. "Abinash, poikaseni,
pidetään pieni neuvottelu kahden kesken. Mitä siitä arvelet?"
Muutaman päivän kuluttua mieheni kysyi häneltä minun läsnäollessani,
tunsiko hän jonkun tytön, hyvien vanhempien lapsen, joka voisi tulla
minua auttamaan taloustoimissani. Hän tiesi varsin hyvin, etten minä
mitään apua tarvinnut. Minä olin vaiti.
"Onhan niitä sellaisia, kuinka paljon tahansa. Serkullani on tytär,
joka on ehtinyt naimaikään ja on niin viehättävä tyttö kuin suinkin
voit toivoa. Hänen sukulaisensa olisivat varmaan iloiset, jos saisivat
sinut hänen puolisoksensa."
Mieheni nauroi jälleen teennäistä, epäröivää nauruansa ja sanoi: "Enhän
minä ole naimisiinmenosta mitään virkkanut."
"Ethän voi odottaa, että hyvän perheen tyttö tulee luoksesi olemaan ja
elämään, ellet mene naimisiin hänen kanssansa", sanoi täti.
Mieheni täytyi myöntää huomautus oikeutetuksi, ja hän vaikeni
hermostuneena.
Hänen lähdettyänsä minä seisoin yksin sokeuteni suljetun portin takana
ja rukoilin hartaasti Jumalaani: "Hyvä Jumala, pelasta mieheni!"
Muutamia päiviä myöhemmin, minun palatessani kotialttarimme luota, täti
tarttui lämpimästi molempiin käsiini.
"Kumo, tässä on se tyttö, josta taanoin puhuimme", sanoi hän. "Hänen
nimensä on Hemangini. Hän on iloinen saadessaan tutustua sinuun. Hemo,
tulehan tänne, minä esittelen sinut sisarellesi."
Samassa astui huoneeseen mieheni. Hän oli hämmästyvinään, kun näki
vieraan tytön, ja aikoi lähteä takaisin. Mutta täti sanoi: "Abinash,
rakkaani, miksi juokset pakoon? Se ei ole ollenkaan tarpeen. Tässä on
serkkuni tytär, Hemangini, joka on tullut sinua tervehtimään. Hemo,
kumarra hänelle."
Ikäänkuin yllätettynä alkoi mieheni kysellä kaikenlaista uudesta
tulokkaasta.
Minä oivalsin koko jutun onttouden, tartuin Hemanginin käteen ja
talutin hänet omaan huoneeseeni. Minä silitin hellävaroen hänen
kasvojansa ja käsivarsiansa ja hiuksiansa ja huomasin hänet suunnilleen
viidentoista vuoden ikäiseksi ja erittäin kauniiksi.
Kun koskettelin hänen kasvojansa, hän yht'äkkiä purskahti nauramaan ja
kysyi: "Mitä teetkään? Hypnotisoitko minua?"
Hänen naurunsa suloinen helinä hajoitti silmänräpäyksessä kaikki tummat
pilvet väliltämme. Minä kiersin oikean käsivarteni hänen kaulaansa.
"Rakkaani", sanoin minä, "minä yritän nähdä sinua." Sitten minä jälleen
hivelin hänen somia kasvojansa vasemmalla kädelläni.
"Yrität nähdä minua?" kysyi hän jälleen nauruun purskahtaen. "Olenko
minä puutarhassasi kasvanut kurpitsa, jota sinun pitää tunnustella
nähdäksesi kuinka pehmeä se on?"
Mieleeni johtui äkkiä, ettei hän tietänyt minun olevan sokean.
"Sisar, minä olen sokea", sanoin minä.
Hän oli vaiti. Minä tunsin, kuinka hänen isot nuoret silmänsä
tuijottivat kasvoihini uteliaisuutta tulvillaan. Sitten hän painui
mietteisiinsä, hämmentyi ja virkkoi vähän ajan kuluttua:
"Ah, nyt sen ymmärrän. Siitä syystä miehesi on kutsunut tätinsä tänne."
"Ei", vastasin minä, "sinä erehdyt. Hän ei ole tätiä tänne kutsunut.
Täti on tullut omasta aloitteestansa."
Hemanginin nauru helisi jälleen. "Sellainen on tätini", sanoi hän.
"Eikö hän menetellytkin somasti, kun tuli kutsumatta? Mutta minä
vakuutan sinulle, ettet hänestä vähään aikaan pääse, kun hän kerran on
tullut."
Sitten tyttö vaikeni ja näytti hämmentyneeltä.
"Mutta miksi isä lähettikään minut?" kysyi hän. "Voitko sen minulle
sanoa?"
Täti oli tullut huoneeseen meidän keskustellessamme. Hemangini sanoi
hänelle: "Milloin aiot lähteä, täti?"
Täti näytti ihan ällistyneeltä.
"Onpa sekin kysymys!" huudahti hän. "Enpä ole milloinkaan nähnyt niin
rauhatonta olentoa kuin sinä. Vast'ikään olemme saapuneet, ja sinä jo
kyselet, milloin pois lähdetään!"
"Sinuun nähden asia on niinkuin olla pitääkin", sanoi Hemangini, "sillä
tämä talo kuuluu sinun likeisille sukulaisillesi. Mutta kuinka on minun
laitani? Minä sanon sinulle suoraan, etten voi tänne jäädä." Sitten hän
tarttui minun käteeni ja kysyi: "Mitä ajattelet sinä, rakkaani?"
Minä vedin hänet povelleni, mutta en virkkanut mitään. Täti oli pahassa
pulassa. Hän tunsi tilanteen liukuvan pois hänen hallittavistansa ja
ehdotti niin ollen, että serkuntytär lähtisi hänen kanssaan kylpemään.
"En! Me menemme yhdessä", vastasi hänelle Hemangini tarttuen
käsivarteeni. Täti myöntyi, koska pelkäsi hänen vastustelevan, jos
yrittäisi vetää hänet pois.
Virralle astellessamme Hemangini kysyi minulta: "Minkä tähden sinulla
ei ole lapsia?"
Hänen kysymyksensä minua hämmästytti. Minä vastasin: "Kuinka sen
tietäisin? Jumalani ei ole minulle lapsia antanut. Siinä syy."
"Ei, se ei ole syynä", virkkoi Hemangini nopeasti. "Sinä olet varmaan
tehnyt jonkin synnin. Ajattelehan tätiäni. Hänkin on lapseton ja
varmaan siitä syystä, että hänen sydämessään piilee jotakin pahuutta.
Mutta mitä pahuutta on sinun sydämessäsi?"
Nuo sanat koskivat minuun kipeästi. Minä en kykene mitenkään
ratkaisemaan pahan ongelmaa. Minä huokasin syvään ja lausuin sieluni
hiljaisuudessa: "Jumalani! Sinä tiedät syyn."
"Varjelkoon", huudahti Hemangini, "mitä sinä huokailet? Minuun ei
kukaan suhtaudu vakavasti."
Hänen naurunsa kaikui yli virran.
V
Minä sain pian selville, että mieheni ammatillisessa toiminnassa sattui
alinomaa keskeytyksiä. Hän kieltäytyi lähtemästä etäämpänä asuvien
potilaiden luo ja kiiruhti pois lähellä asuvienkin luota mahdollisimman
pian.
Aikaisemmin hän oli käynyt sisäsuojissa ainoastaan päivällisateriani
aikana ja yöllä. Mutta nyt hän, ylenmäärin tätinsä mukavuudesta
huolissaan, alkoi käydä hänen luonansa kaikkina päivän hetkinä. Minä
tiesin heti, että hän oli tullut tädin huoneeseen, kun kuulin tädin
kutsuvan Hemanginia tuomaan lasin vettä. Aluksi tyttö noudatti käskyä,
mutta myöhemmin hän kerrassaan kieltäytyi.
Silloin täti huhuili houkuttelevin äänin: "Hemo! Hemo! Hemangini!"
Mutta jonkinlainen säälintunne sai tytön jäämään minun vaiheilleni.
Pelon ja alakuloisuuden tunne sai hänet vaikenemaan. Toisinaan hän
painautui minun suojiini niinkuin takaa-ajettu otus, joka ei tiedä,
mitä kohta tapahtuu.
Suunnilleen näihin aikoihin minun veljeni tuli Kalkuttasta minua
tervehtimään. Minä tiesin, kuinka terävä hänen huomiokykynsä oli ja
kuinka ankarasti hän asioita arvosteli. Minä pelkäsin, että mieheni
joutuisi vastaamaan ja hänen kuulusteltavaksensa. Niinpä yritin kätkeä
asiain todellista tilaa meluisan iloisuuden peittoon. Mutta pelkäänpä
hieman liioitelleeni; se oli minulle luonnotonta.
Mieheni alkoi osoittaa ilmeistä rauhattomuutta ja tiedusteli, kuinka
kauan veljeni aikoi viipyä. Lopulta hänen kärsimättömyytensä muuttui
melkein loukkaavaksi, ja veljelläni ei ollut muuta neuvoa kuin poistua.
Ennen lähtöänsä hän laski kätensä päälaelleni ja antoi sen siinä
levätä kauan aikaa. Minä huomasin hänen kätensä vapisevan, ja hänen
silmistänsä kirposi kyynel, kun hän ääneti antoi minulle siunauksensa.
Muistan vielä varsin hyvin, että oli huhtikuun ilta ja markkinapäivä.
Kaupunkiin saapunut väki oli palaamassa kotiin markkinoilta. Ilmassa
oli uhkaavan rajuilman tuntu; märän maan tuoksu ja tuulen kosteus
läpäisivät kaiken. Minä en milloinkaan sytytä makuuhuoneessa lamppua
yksin ollessani, koska pelkään tulen voivan tarttua vaatteisiini
tai jonkin muun onnettomuuden sattuvan. Minä istuin pimeän huoneeni
permannolla ja huusin avukseni sokean maailmani Jumalaa.
"Jumalani", huusin minä, "Sinun kasvosi ovat salatut. Minä en voi Sinua
nähdä. Minä olen sokea. Minä pitelen kiinni tästä sydämen murtuneesta
peräsimestä, kunnes käteni vuotavat verta. Aallot käyvät minulle
ylivoimaisiksi. Kuinka kauan minua koetteletkaan, Jumalani, kuinka
kauan?"
Minä nojasin päätäni vuoteeseeni ja aloin nyyhkyttää. Siinä ollessani
tunsin vuoteen huojahtavan. Seuraavana hetkenä Hemangini oli
vieressäni. Hän kietoi käsivartensa kaulaani ja pyyhki ääneti kyynelet
poskiltani. En tiedä, miksi hän oli sinä iltana odotellut sisähuoneessa
tai miksi hän oli maannut yksinään siellä pimeässä. Hän ei kysynyt
minulta mitään. Hän ei virkkanut sanaakaan, laski vain viileän kätensä
otsalleni, suuteli minua ja poistui.
Seuraavana aamuna Hemangini sanoi tädillensä minun läsnäollessani: "Jos
tahdot tänne jäädä, voit niin tehdä. Minä en jää. Minä lähden kotiin
palvelijamme kanssa."
Täti sanoi, ettei hänen suinkaan tarvinnut lähteä yksin, koska hänkin
aikoi lähteä. Sitten hän veti hymyillen ja sirostellen samettikotelosta
helmin koristetun sormuksen.
"Katsohan, Hemo", sanoi hän, "kuinka kauniin sormuksen Abinash on
sinulle tuonut".
Hemangini sieppasi sormuksen hänen kädestänsä.
"Katsohan, täti", vastasi hän viivyttelemättä, "katsohan, kuinka
oivallisesti minä osaan tähdätä". Samassa hän viskasi sormuksen ikkunan
edessä olevaan lammikkoon.
Säikähdyksen, harmin ja yllätyksen typerryttämä täti heristyi kuin
siili. Hän kääntyi minun puoleeni ja tarttui käteeni.
"Kumo", toisteli hän toistelemistaan, "älä huoli virkkaa mitään tästä
lapsellisesta päähänpistosta Abinashille. Hän siitä sanomattomasti
suuttuisi."
Minä vakuutin, ettei hänen tarvinnut olla huolissaan. Hänen ei pitänyt
kuulla asiasta sanaakaan minulta.
Seuraavana päivänä ennen lähtöänsä Hemangini syleili minua ja sanoi:
"Rakkahin, pidä minut mielessäsi; älä minua unohda."
Minä hivelin hänen kasvojansa sormillani ja vastasin: "Siskoseni,
sokeiden muisti on pitkä."
Minä vedin hänen päänsä lähemmäksi ja suutelin hänen otsaansa.
Maailmani muuttui yht'äkkiä harmaaksi. Kaikki se kauneus ja nauru
ja herkkä nuoruus, joka oli pesiytynyt minun lähisyyteeni, hävisi
Hemanginin lähtiessä. Ojennetuin käsin minä yritin ottaa selkoa siitä,
mitä autioon maailmaani oli jäänyt jäljelle.
Myöhemmin tuli huoneeseen mieheni. Hän oli tuntevinaan suurta
helpotusta heidän lähdettyänsä, mutta ilmaisi asian liioitellun
tyhjällä tavalla. Hän väitti tädin vierailun häirinneen toimitettavia
töitä.
Aikaisemmin oli mieheni ja minun välillä ollut ainoastaan sokeuden
muodostama raja-aita. Nyt tuli lisäksi toinen -- tämä Hemanginia
koskeva tahallinen vaikeneminen. Hän oli olevinaan ihan välinpitämätön,
mutta minä tiesin, että hän sai tyttöä koskevia kirjeitä.
Oli toukokuun alku. Eräänä aamuna astui palvelijattareni huoneeseeni ja
kysyi: "Mitä merkitsevät kaikki nuo laiturilla tapahtuvat valmistelut?
Minne herra lähtee?"
Minä tiesin, että jotakin oli uhkaamassa, mutta sanoin tytölle: "En voi
sitä sanoa."
Tyttö ei uskaltanut minulta enempää tiedustella. Hän huokasi ja lähti
pois.
Myöhään illalla tuli mieheni luokseni. "Minun täytyy käydä erään
potilaan luona maaseudulla", sanoi hän. "Minun on lähdettävä varhain
huomisaamuna, ja voi sattua, että viivyn poissa pari-kolme päivää."
Minä nousin vuoteestani. Seisoin hänen edessänsä ja huusin: "Miksi
minulle valehtelet?"