Elämämme vierivät joitakin aikoja eteenpäin tylsän tavanomaista
kulkuansa. Sitten yksitoikkoisuus keskeytyi. Eräs mieheni täti tuli
luoksemme vierailemaan.
Ensimmäinen asia, jonka hän sanoa tokaisi ensi kertaa toisemme
kohdatessamme, oli tämä: "Kuulehan, Kumo, on kovin surkeata, että
olet tullut sokeaksi; mutta miksi sälytät onnettomuutesi miehesikin
kannettavaksi? Sinun täytyy saada hänet naimaan toisen vaimon."
Syntyi kiusallinen vaitiolo. Jos mieheni olisi sanonut jotakin
leikkisää tai nauranut hänelle vasten kasvoja, niin kaikki olisi
ollut hyvin. Mutta hän soperteli ja epäröi ja virkkoi vihdoin
hermostuneeseen, typerään tapaan: "Ajatteletko tosiaankin niin?
Kuulehan, täti, sinun ei tosiaankaan pitäisi niin puhua."