Helsingissä,
Helsingin Kaiku,
1910
Helsingin Uusi Kirjapaino-Osakeyhtiö.
1.
Meri oli eilen peilikirkas ja peilikirkas se on tänäänkin. Saaren
yllä lepää lämpöinen syyskesä -- kuinka onkin lauhaa ja lämpöistä!
-- mutta aurinkoa ei näy.
Siitä on monta vuotta kun olin näin rauhassa, ehkä kaksi- tai
kolmekymmentä vuotta, ehkä oli se jossain edellisessä elämässä. Mutta
kerran ennen, mietin minä, lienen tätä rauhaa maistanut, koskapa käyn
täällä hyräillen ja olen ihastuksissani ja huomaan joka kiven ja
korren ja ne näyttävät huomaavan minut. Olemme tuttuja.
Kävellessäni ruohottunutta polkua metsän läpi vapisuttaa sydäntäni
ylimaailmallinen riemu. Muistan Kaspianmeren itärannalta paikan,
missä kerran seisoin. Siellä oli samanlaista kuin täällä, ja meri
oli tyyni, raskas ja raudanharmaa kuten nytkin. Kävelin metsän läpi,
aloin liikuttua kyyneliin saakka ja olin hurmaantunut, puhelin koko
ajan: Taivaan Jumala, minun piti siis palata tänne!
Ikäänkuin olisin siellä ennen ollut.
Mutta niinpä lienenkin sinne ennen tullut toisesta ajasta ja toisesta
maasta, missä metsä ja polut olivat samat. Lienen ollut kukka
metsässä tai akasiapuussa asuva kuoriainen.
Ja nyt olen tullut tänne. Lintuna olen tainnut lentää pitkän tien.
Tai olen saattanut olla siemen hedelmässä, jonka Persian kauppias on
lähettänyt...
Nytpä olen poissa kaupungin melusta ja ahdingosta ja sanomalehdistä
ja ihmisistä, olen paennut niitä kaikkia, sillä minua kutsui taasen
maaseutu ja yksinäisyys, josta olen kotoisin. Saatpa nähdä että
kaikki käy hyvin! ajattelen minä ja toivon parasta. Voi, olenhan minä
ennenkin näin paennut ja taas palannut kaupunkiin. Ja jälleen paennut.
Mutta nyt olen lujasti päättänyt saavuttaa rauhan hinnasta mistä
hyvänsä. Olen toistaiseksi majoittunut erääseen mökkiin täällä ja
vanha Gunhild on emäntäni.
Siellä täällä havumetsässä on pihlajia kypsine korallimarjoineen,
raskaina terttuina pudottavat ne nyt marjansa maan kamaralle. Ne
korjaavat itse satonsa ja kylvävät itsensä jälleen, uskomattoman
paljon ne tuhlaavat joka ainoa vuosi; yhdessä puussa lasken
yli kolmesataa terttua. Ja mäkilöillä ylt'ympäri näkyy vielä
itsepintaisia kukkia, jotka eivät ensinkään aijo kuolla, vaikka
niiden aika itse asiassa onkin lopussa.
Mutta lopussahan on vanhan Gunhildinkin aika, ja kuoleekos hän
sitten! Hän hommailee aivan kuin ei kuolema yhtään häntä liikuttaisi.
Kun kalastajat makailevat ja oleilevat alhaalla rannassa, tervaavat
rysiään tai maalaavat veneitään, menee vanha Gunhild heidän luoksensa
silmät ummessa, mutta mielessä mitä viekkaimmat kaupan teko vehkeet.
Mitä makrilli tänään maksaa? kysyy hän.
Saman kuin eilenkin, kuuluu vastaus.
Pitäkää sitten minun puolestani.
Gunhild kääntyy kotiin.
Mutta kalastajat tietävät liian hyvin, ettei Gunhild ole vain
menevinään pois, hän on ennen mennyt tuvalleen asti taakseen
katsomatta.
Hoi siellä! huutavat he siksi hänelle, olkoon menneeksi seitsemän
makrillia puoleen tusinaan, kun on kerran vanha ostaja.
Silloin ostaa Gunhild kalaa...
Vaatenuorilla riippuu punaisia liivejä ja sinisiä paitoja ja kauhean
paksuja alusvaatteita; saaren elossa olevat vanhat vaimot ovat ne
kehränneet ja kutoneet. Mutta riippuu siellä kuivamassa hienoja
hihattomia paitojakin, joissa niin oivasti sopii väristä viluaan
siniseksi saakka, ja pieniä villapuseroita, jotka voi venyttää
nuoraksi. Mistä nuo vaivaiset ovat kotoisin? Tyttäretpä, meidän
aikaiset nuoret tytöt ne ovat kaupungista itselleen ansainneet. Kun
niitä varovasti ja harvoin pesee, niin ne kestävät tasan kuukauden.
Ja ihanan alasti niissä ollaan kun reijät alkavat isontua.
Vanhan Gunhildin kengät sitävastoin ovat kaikesta vilpistä vapaat.
Sopivin väliajoin kääntyy hän jonkun samanikäisen ja samanmielisen
kalastajan puoleen ja saa päällisiin ja pohjiin voimallista voidetta,
jolle mikään vesi ei mahda mitään. Minä näen miten voide rannassa
keitetään, siinä on talia, tervaa ja pihkaa.
Kuljeskellessani eilen rannalla katsellen ajelehtivia puita,
suomuksia ja kiviä löysin peililasinpalasen. En käsitä kuinka se on
voinut tänne joutua; sehän näyttää aivan erehdykseltä ja valheelta.
Ei liene kukaan kalastajakaan sitä tänne soutanut, asettanut
tähän ja lähtenyt takaisin! Minä annoin sen maata paikassaan,
se oli tavallista paksua ja huonoa lasia, voi olla jostakin
raitiotievaununruudusta. Oli sellainenkin aika jolloin lasi oli
harvinaista ja viheriää, -- Jumala siunatkoon entisiä aikoja, joina
jokin oli harvinaista!
Kalastajamajoista saaren eteläpäässä nousee savu. On ilta, puuro on
pöydässä. Ja syötyä menee kunnon väki levolleen noustakseen taas
päivänkoitteessa. Ymmärtämättömät nuoret vain vielä vaeltelevat
tuvasta tupaan aikaansa kulutellen eivätkä älyä omaa parastansa.
2.
Tänne on saapunut aamulla mies, hän on tullut tupaa maalaamaan. Mutta
kun vanha Gunhild on niin kovin ijällinen ja pahoin leinin lyömä, saa
hän ensin hakata vähän keittopuita. Minä olen monasti tarjoutunut
hakkaamaan puut; mutta hänen mielestään minulla on liian hienot
vaatteet eikä hän ole millään keinoin tahtonut antaa minulle kirvestä.
Vieras maalari on pieni tanakka mies, punatukkainen ja parraton;
hänen puuhaillessaan puitten kanssa seison minä ikkunassa ja
vaaniskelen häntä nähdäkseni kuinka hän käyttäytyy. Kun huomaan
hänen juttelevansa itsekseen, hiivin ulos tuvasta ja kuuntelen hänen
ääntänsä. Jos hänen iskunsa epäonnistuu, pysyy hän rauhallisena eikä
huoli mitään; mutta kun hän kolhasee itseään, vihastuu hän ja sanoo:
piru! pirusoita! katsahtaa sitten nopeasti ympärilleen ja alkaa
hyräillä salatakseen mitä oli sanonut.
Minäpä tunnen maalarin. Mutta se peijakas ei olekaan mikään maalari,
se on Grindhusen, yksi tovereistani niiltä ajoilta, kun Skrejan tietä
tehtiin.
Minä menen hänen luokseen, sanon kuka olen ja juttuan hänen kanssaan.
Siitä on monta vuotta kun me, Grindhusen ja minä, olimme yksissä
tietöissä, se oli ihan nuoruutemme aikoina, me tanssimme teitämme
mitä surullisimmissa saappaissa ja söimme mitä saimme, kun meillä
sattui rahaa olemaan. Mutta jos rahoja oli liiemminkin, silloin tuli
tytöille tanssit, koko lauvantai-yöksi, ja työtoverimme olivat hyviä
veikkoja, ja talon vaimo se rikastui meille kahvia myömällä. Sitten
tehtiin taas työtä iloiten ja riemuiten koko viikko ja ikävöitiin
lauvantaita. Mutta Grindhusen, hänpä oli oikea punatukkainen susi
piikoja ahdistelemaan.
Muistiko hän niitä Skrejan päiviä?
Hän katsoo minua, tarkastelee ja arastelee, kuluu hetki, ennenkuin
saan hänet mukaan muistoihini.
Kyllä hän Skrejan muistaa.
Ja muistatko Viilan Anttia ja Spiraalia? Ja muistatko Petraa?
Ketä niistä?
Petraa. Hänhän oli sinun heilisi?
Kyllä, kyllä minä hänet muistan. Minä tulin ottaneeksi hänet lopuksi.
Grindhusen alkaa taas hakata.
Vai otit sinä hänet?
No joo. Eihän se toisinkaan käynyt. Mitä minun piti sanoa, niin
sinustahan on miestä paisunut aika tavalla, näen mä?
Kuinka niin? Vaatteet? Eikö sinulla itselläsi ole pyhäpukua?
Mitä sinä olet noista antanut?
Minä en muistanut, mutta ei se paljon ollut, en osannut sanoa niin
tarkalleen.
Grindhusen katsoo ihmeissään ja alkaa nauraa.
Etkö muista mitä olet vaatteista antanut? Sitten hän tulee totiseksi,
pudistaa päätään ja sanoo: niin, et taida tietää. Sellaista se on,
kun on varoja.
Vanha Gunhild tulee tuvasta ja kun hän huomaa, että me kulutamme
ajan jutellen täällä hakkuupölkyn ääressä, määrää hän Grindhusenin
alottamaan maalauksen.
Vai niin, sinusta on nyt tullut maalari, sanon minä.
Grindhusen ei vastaa ja minä älyän sanoneeni jotain hullua ihmisten
kuullen.
3.
Hän paikkaa ja maalaa pari tuntia ja mökki pahanen seisoo tuota pikaa
somana ja punaisena saaren pohjoisrannalla. Päivällislevon aikana
minä menen Grindhusenin luo naukku mukanani, me asetumme istumaan ja
juttelemme ja tupakoimme.
Maalari? En minä pahoin maalari ole, sanoo hän. Mutta kun joku kysyy
osaanko maalata tuvan seinän, niin minä osaan sen. Ja jos joku kysyy
osaanko sitä tai tätä, niin osaan niitäkin. Sinullapa oli erittäin
hyvää viinaa.
Hänen vaimonsa ja kaksi lastansa asuivat peninkulman päässä, hän
kävi kotona joka lauvantai; kaksi tytärtä oli täysi-ikäistä,
toinen naimisissa, Grindhusen jo appiukko. Kun hän saisi Gunhildin
tuvan pariin kertaan maalatuksi, pitäisi hänen pappilaan kaivoa
kaivamaan; aina sitä jotain työtä löytyi seudussa siellä ja täällä.
Ja roudan tultua ja talven aljettua ajatteli hän joko lähteä metsiin
tukkitöihin tai makailla ja latailla itseänsä jonkun aikaa, kunnes
yhtä tai toista tointa ilmestyisi. Ei hänen perheensä nyt ollut
suurimmillaan ja neuvo kai löytyisi huomenna samoin kuin tänäänkin.
Jos totisesti minussa nyt olisi siihen miestä, niin minä ostaisin
joitakin muurauskojeita, sanoi Grindhusen.
Oletko sinä muurarikin?
En minä juuri muurarikaan ole. Mutta kun kaivo saadaan kaivetuksi,
täytyy se muuratakin, se on selvää...
Minä käydä kuhnailen saaren poikki kuten tavallista ja ajattelen
yhtä ja toistakin. Rauhaa, rauhaa, taivaanhyvää rauhaa haastaa
minulle vaijeten jokainen metsän puu. Kas nyt ei ole enää paljon
pikkulintuja, vain joitakin variksia, jotka äänettöminä lentävät
paikasta toiseen ja istuutuvat. Ja pihlajanmarjatertut putoavat
painavina alas ja hautautuvat sammaleeseen.
Hän on ehkä oikeassa, Grindhusen, neuvo löytynee kaikkeen huomenna
kuten tänäänkin. Nyt en minä ole lukenut sanomalehtiä kahteen
viikkoon ja elän kumminkin, minä viihdyn, sisäinen rauhani edistyy
isoin askelin, minä laulan, nostelen olkapäitäni, seison paljain päin
ja katselen iltasin tähtitaivasta.
Viimeisinä kahdeksanatoista vuotena minä olen istunut kahvilassa ja
antanut tarjoilijalle kahvelin takaisin, kun se ei ollut puhdas,
täällä Gunhildin luona en minä ensinkään anna kahvelia takaisin?
Näitkö Grindhusenia, puhelin minä itsekseni? Kun hän sytytti
piippuansa, käyttihän tulitikkua äärimmilleen, eikä kumminkaan
polttanut karaistuja sormiaan. Minä havaitsin että hänen kädellään
käveli kärpänen, mutta hän antoi sen kävellä, ehkei hän tuntenut
sitä. Sellaisen pitää miehen olla kärpäsiä vastaan...
Illalla ottaa Grindhusen veneen ja soutaa pois. Minä harhailen
ympäri rantaa, hyräilen hiukan, heitän kiviä selälle ja vedän maalle
vesiajopuita. Tähdet paistavat ja kuu. Parin tunnin kuluttua palaa
Grindhusen mukanaan veneessä hyvä joukko muurauskojeita. Ne hän on
käynyt varastamassa, mietin minä. Me otamme kumpikin kantamuksen
olallemme ja piilotamme ne metsään.
Sitten on yö ja me menemme kumpikin sijallemme.
Seuraavana iltapäivänä on tupa valmiiksi maalattu; mutta saadakseen
täyden päivän suostuu Grindhusen hakkaamaan puita lopun aikaa kello
kuuteen asti. Minä otan Gunhildin veneen ja soudan ongelle, jotten
olisi saapuvilla Grindhusenin lähtiessä. Minä en saa yhtään kalaa,
värisen vain ja katson usein kelloa. Nyt hän kai on poissa, mietin
minä ja soudan kotiin seitsemän tienoissa. Grindhusen on ehtinyt
mantereelle ja huutaa sieltä minulle hyvästi.
Lämmin virta kulki läpitseni, tuntui kuin minua olisi kutsunut
nuoruus, Skreja, ihmisijän takaa.
Minä soudan hänen luokseen ja sanon:
Saatko sinä yksin sen kaivon kaivetuksi?
En, minä saan toisen miehen mukaani.
Ota minut mukaasi! sanon minä. Odotahan siinä, minä vain käyn tuvalla
maksamassa.
Kun olin päässyt keskelle lahtea huutaa Grindhusen:
Ei -- yö minut ennättää. Ja miten liekin, et taida olla tosissasikaan?
Odota muutama minuutti. Minä vain pikimältäni käväisen tuolla.
Grindhusen istuu rannalle. Hän muistaa, että minulla on pullossa
hiukan erittäin hyvää viinaa.
4.
Me tulimme pappilaan lauvantai-päivänä. Grindhusen oli vihdoin
ankarasti epäillen ottanut minut apumiehekseen, minä olin ostanut
muonaa ja työvaatteita ja seisoin nyt paikalla puserossa ja
varsisaappaissa. Minä olin vapaa, eikä minua tunnettu, opettelin
kävelemään pitkin, sitkein askelin, ja proletaarin näköinen minä
olin entuudesta sekä kasvoiltani että käsiltäni. Meidän piti asua
pappilassa; ruokaa saimme keittää panimohuoneessa.
Sitten me aloimme kaivaa.
Minä tein mitä minulle kuului ja Grindhusen oli tyytyväinen. Kas
vain, sinä olet sittenkin koko peto työtä tekemään, sanoi hän.
Hetken kuluttua tuli pappi luoksemme ja me tervehdimme. Hän oli
vanhahko lempeä mies ja puhui älykkäästi; silmien ympärillä hänellä
oli ryppyjoukko aivan kuin tuhannen suopean hymyn jäljeltä. Hän pyysi
anteeksi, mutta kanat olivat niin surkeita että puikkivat puutarhaan
joka vuosi, ja emmekö voisi ensin tulla jotenkin korjaamaan puutarhan
aitaa yhdestä paikasta?
Grindhusen vastasi, että kyllä siihen keino keksittäisiin.
Me lähdimme ja laitoimme luhistuneen puutarhan aidan kuntoon ja siinä
puuhaillessamme tuli nuori nainen ja katseli meitä. Me vastasimme
tervehdykseen ja hän näytti minusta kauniilta. Tuli puolikasvuinen
poikakin ulos ja katseli meitä ja kyseli monia kysymyksiänsä.
Nuo kaksi kai olivat sisaruksia. Työ kävi kovin keveästi nuorten
seistessä katselemassa.
Niin tuli ilta. Grindhusen meni menojaan kotiinsa, minä jäin. Makasin
yöni ladossa.
Aamulla oli sunnuntai. En uskaltanut pukeutua pyhävaatteisiini, sillä
ne ehkä näyttivät liian hienoilta, mutta puhdistin tarkoin eilisen
pukuni ja kuljeskelin pappilan pihamaata leppoisena sunnuntaiaamuna.
Puhelin renkien kanssa ja laskin, kuten hekin, hiukan leikkiä parille
piialle; kun kirkonkello alkoi soida, lähetin minä sisään pyytämään
virsikirjaa, ja papin poika toi minulle sellaisen. Suurimmalta
rengiltä sain lainaksi takin, se ei ollut aivan tarpeeksi iso, mutta
kun riisuin yltäni puseron ja liivin, suojasi se minua aika hyvin.
Sitten menin kirkkoon.
Sisäinen rauhani, jonka olin saarella ollessani rakentanut, ei
osoittautunut vielä kyllin lujaksi; kun urut alkoivat pauhata,
tempauduin minä irti yhtenäisyydestäni ja olin vähällä nyyhkyttää.
Pidä kitasi, se on pelkkää hermoheikkoutta! puhuin minä itselleni.
Olin asettunut hyvästi syrjäpuoleen ja salasin liikutukseni niin
tarkoin kuin suinkin. Mutta iloinen minä olin, kun jumalanpalvelus
päättyi.
Kun olin keittänyt lihaa ja saanut syöneeksi, kutsuttiin minua
kyökkiin kahville. Siellä istuessani tuli sisään eilinen nuori neiti,
minä nousin ja tervehdin ja hän vastasi. Hän oli kovin soma, sillä
hän oli nuori, ja hänen kätensä olivat koreat. Kun minun piti mennä
unohdin minä itseni ja sanoin:
Tuhat kiitosta ystävällisyydestänne, kaunis neiti!
Hän katsoi minua kummissaan, rypisti kulmiansa ja muuttui vähitellen
tulipunaiseksi. Sitten hän nakkasi niskaansa ja lähti kyökistä. Hän
oli kovin nuori.
No, olinpa onnistunut!
Allapäin minä hiivin metsään ja piilouduin. Senkin nenäkäs hupsu, kun
en ollut vaiti! Senkin surkea juttumestari!
Pappilan rakennukset olivat pienen mäen kupeella, mäen päällä
oli tasaista metsä- ja kaskimaata. Minä sain päähäni että kaivo
oikeastaan olisi kaivettava tänne ylhäälle ja johto vietävä alas
rakennuksiin. Arvostelen korkeutta ja olen varma siitä, että
putous on riittävä; paluumatkalla mittailen askelin suunnittaisen
etäisyyden, puolikolmattasataa jalkaa.
Mitä kaivo muuten minulle kuului? Eipäs tehdäkään uutta virhettä ja
ruveta sivistyneeksi ja puhuta loukkaavasti ja esiinnytä yli säädyn
rajojen!
5.
Maanantai-aamuna tuli Grindhusen takaisin ja me aloimme kaivaa. Vanha
pappi tuli taas ulos luoksemme ja kysyi, emmekö voisi pystyttää
kirkkotien varrelle paalua. Hän tarvitsi sitä, sellainen oli siellä
ennenkin seisonut, mutta tuuli oli sen kaatanut, hän käytti sitä
naulatakseen ilmoituksia ja kuulutuksia.
Me pystytimme uuden paalun ja asetimme sen niin hyvin, että se seisoi
suorana kuin kynttilä; katoksi laitoimme sinkkihatun.
Valmistellessani suojustinta sain minä Grindhusenin ehdottamaan että
paalu maalattaisiin punaiseksi; hänellä oli vielä vähäisen punamaalia
Gunhildin tuvalta. Kun pappi mieluummin halusi paalun valkoiseksi ja
Grindhusen vain puheli hänelle mielin kielin, huomautin minä että
valkoiset laput näkyisivät paremmin punaiselta pohjalta. Silloin
hymyili pappi, silmäkulmat lukemattomissa rypyissä ja sanoi: Niin,
siinä sinä olet oikeassa.
Enempää ei tarvittu, tuo hymy ja pienoinen suopeus riittivät tekemään
minut sisimmässäni ylpeäksi ja iloiseksi.
Nuori neiti tuli ulos, sanoi joitakin sanoja Grindhusenille, laskipa
leikkiäkin hänelle ja sanoi että minkä punaisen kardinaalin hän tänne
pystytti? Minulle ei hän sanonut mitään eikä katsonut, kun tervehdin.
Päivällishetki oli ankara. Ei sentähden ettei ruoka olisi kelvannut,
mutta Grindhusen söi niin kamalasti soppaa ja suun seutu kiilsi
rasvaa. Kuinka hän puuroa syöneekään! mietin minä hysteerisenä.
Kun Grindhusen oikaisi itsensä penkille aikoen ottaa päivällislevon
samassa runsauden tilassa, huusin minä muitta mutkitta hänelle:
Mutta pyyhihän toki suusi, mies!
Hän katsoi minuun, kuivasi suunsa ja katsoi kättänsä. Suuni? sanoi
hän.
Minun täytyi lyödä leikiksi ja sanoa että hahaa, minäpäs petin sinua
pahanpäiväisesti Grindhusen! Mutta minä olin tyytymätön itseeni ja
lähdin heti ulos.
Minäpä muuten panen nuoren neidin vastaamaan, kun tervehdin, mietin
minä; hetken päästä hän saa havaita, että minä olen mies jolla on
tietoja. Minulla oli mielessä tuo kaivo vesijohtoineen, mitäpä jos
esittäisin täydellisen suunnitelman! Minulta puuttui tähtäyslaitos,
millä olisin saanut määrätyksi putouksen mäen huipulta, ja minä
aloin valmistaa sellaista. Tulin toimeen saatuani puuputken, johon
kiinnitin kaksi tavallista lampunlasia, ja sitten täytin koko
laitoksen vedellä.
Pappilasta löytyi, yhä enemmän pikkuhommaa, piti oikaista porraskivi,
tarkastaa joku muuri; kun jyvät piti ajaa sisään, oli aitan sillan
kansi korjattava. Pappi piti mielellään kaikki kunnossa, ja meistä
saattoi olla samantekevää, kun teimme työtä päiväpalkoin. Mutta
päiväin kulussa kävi toverini seura minulle yhä epämiellyttävämmäksi.
Sellainenkin asia kuin että hän asetti leivän rintaansa vasten ja
leikkasi voihin tuhritulla taskuveitsellään, jota hän alinomaa
nuoli, kiusasi minua kovasti; lisäksi se, ettei hän pyhien välillä
koko pitkänä viikkona pessyt itseään. Aamulla ennenkuin aurinko oli
näkyvissä ja vielä iltasin sen laskettua riippui hänen nenästään
kiiltävä pisara. Ja hänen kyntensä sitten! Ja hänen korvansa olivat
aivan muodottomat!
Minähän olin nousukas, joka oli kahviloissa oppinut hienoksi. Kun en
saattanut olla moittimatta toverini siivottomuutta, synnytin minä
välillemme kasvavaa epäsointua ja pelkäsin että meidän täytyisi
erota jonakin päivänä. Puhuimme toisillemme vain mikäli se oli
välttämätöntä.
Kaivo oli yhä kaivamatta. Sunnuntai tuli ja Grindhusen oli mennyt
kotiinsa.
Minulla oli nyt tähtäysputkeni valmiina ja iltapäivällä minä nousin
päärakennuksen katolle ja sijoitin laitokseni. Näin heti että
tähtäysviiva tapasi maan useita metrejä huippua alempana. Hyvä.
Vaikka laskisin kokonaisen metrin kaivon vesipintaan olisi painetta
yllinkyllin.
Siellä maatessani ja tähdätessäni keksi minut papin poika. Hänen
nimensä oli Harald Meltzer. Mitä minä siellä ylhäällä tein? Mittasin
mäkeä, miksi? Mitä varten minä korkeudesta halusin selvää? Antakaas
minunkin tähdätä!
Myöhemmin minä sain kymmenen metriä pitkän nauhan jolla mittasin mäen
alhaalta ylös asti, Harald auttoi minua. Palattuamme pihaan menin
papin luo ja esitin suunnitelmani.
6.
Pappi kuunteli kärsivällisenä eikä tehnyt asiaa heti mahdottomaksi.
Niinkö arvelet! sanoi hän ja hymyili. Niin ehkäpä. Mutta se tulee
maksamaan niin paljon. Ja mitäpä varten me sen muuten tekisimme?
Sille kaivolle, jota me olemme alkaneet kaivaa, on seitsemänkymmentä
askelta. Seitsemänkymmentä askelta saavat piiat käydä kaikenlaisella
kelillä kesät talvet.
Niinhän se on. Mutta se maksaa koko maailman.
Puhumatta kaivosta, jonka te joka tapauksessa tarvitsette, ei itse
johto putkineen ja töineen tulisi maksamaan yli parin sadan kruunun,
sanoin minä.
Pappi sävähti.
Eikö enempää?
Ei.
Minä viivytin hiukan jokaista vastausta ikäänkuin olisin ollut
luonnostani niin älykäs ja sellaiseksi syntynyt, mutta minä olinkin
ennakolta ajatellut kaikki valmiiksi.
Se olisi suuri huojennus, sanoi pappi mietiskellen. Se vesiamme
kyökissä, sekin on sellaista sotkua.
Ja kaikki se vesi, joka täytyy kantaa ylös makuuhuoneisiin.
No, makuuhuoneet siitä eivät kumminkaan hyötyisi. Ne ovat toisessa
kerroksessa.
Me laitamme johdon ylös toiseen kerrokseen.
Oikeinko totta? Toiseen kerrokseen? Olisiko painetta kylliksi?
Tässä minä viivytin vastaustani vieläkin enemmän ja tekeydyin
suunnattoman luotettavaksi.
Minä luulen kyllä voivani taata, että vesisuihku nousee yli katon,
sanoin minä.
Ei, luuletko niin! puhkee pappi puhumaan. Tulehan, mennään katsomaan
minne sinä haluaisit kaivon sijoittaa.
Me lähdimme kiipeemään mäkeä, pappi, Harald ja minä. Minä annoin
papin tähystää laitoksellani ja sain hänet vakuutetuksi siitä, että
painetta tulisi yli tarpeen.
Minäpä juttelen siitä toverisi kanssa, sanoi hän.
Silloin minä vastasin ja kaivoin kuoppaa Grindhusenille:
Ei, ei hän ymmärrä sitä.
Pappi katsoi minuun.
Niinkö luulet? sanoi hän.
Lähdimme takaisin. Pappi puheli aivan kuin itsekseen:
Siinä sinä olet oikeassa, talvella on alituinen vedenkanto. Niin, ja
sitäpaitsi kesälläkin. Minä keskustelen siitä perheeni kanssa.
Pappi meni sisään.
Kului kymmenen minuutin aika ja minut kutsuttiin pääportaille, jonne
papin koko perhe oli kokoontunut.
Sinäkö aijot meille laittaa vesijohdon? kysyi rouva ystävällisesti.
Minä nostin lakkia kankeasti ja mielevästi, ja pappi vastasi minun
puolestani, että niin, se se mies oli.
Neiti soi minulle uteliaan katseen ja alkoi heti hiljakseen jutella
Haraldin kanssa. Rouva jatkoi kyselyään. Tulisiko siitä todellakin
sellainen johto kuin kaupungissa, väännettiin hanaa ja vettä tuli?
Ja samoin toisessa kerroksessa? Pari sataa kruunua? Kuulepas, minun
mielestäni sinun sopisi se tehdä! sanoi hän miehelleen.
Niinkö arvelet! Tulkaas, mennään vielä kerran mäelle ja tähystetään
kaikin.
Menimme ylös mäelle, minä sijoitin putken ja annoin kaikkien tähdätä.
Kuinka kummallista! sanoi rouva.
Neiti ei puhunut mitään.
Pappi kysyi:
Mutta onko täällä vettä?
Minä vastasin varsin älykkäästi, että oli vaikea mennä sitä
vakuuttamaan; mutta hyvät olivat täällä maat.
Mitkä maat? kysyi rouva.
Maanlaatu täällä ylhäällä. Sitäpaitsi kasvaa täällä sekä pajua että
leppää. Ja paju vaatii märkyyttä.
Pappi nyökkäsi ja sanoi:
Hän osaa kyllä asiansa tuo mies, Marie.
Kotimatkalla oli rouva ehtinyt siihen kestämättömään mielipiteeseen,
että hän voi tulla toimeen yhtä piikaa vähemmällä, kun saisi
vesijohdon. Jotten pettäisi häntä, huomautin:
Etenkin ehkä kesällä. Puutarhan kastelu toimitetaan letkulla, joka
viedään ulos kellarinikkunasta.
Ei, oletko moista kuullut! huudahti rouva.
Sittenkään en uskaltanut puhua johdosta navettaan. Olin koko ajan
tiennyt, että jos laittaisi kaksi kertaa isomman kaivon ja sivuputken
navettaan, tulisi sama huojennus karjapiian kuin keittäjättärenkin
osaksi. Mutta se myöskin lisäisi menoja likipitäin toisella puolella.
Ei ollut hyvä esittää niin suurta suunnitelmaa.
Asiain näin ollen täytyi minun lähteä sisään odottamaan Grindhusenin
tuloa. Pappi sanoi tahtovansa nukkua asian päälle.
7.
Minun piti nyt valmistaa toveriani ottamaan vastaan tieto että kaivo
kaivettaisiin ylös mäelle; jotten herättäisi hänessä epäluuloja,
vieritin koko syyn papin selkään; hän sen muka ensin oli keksinyt,
minä olin vain häntä puoltanut. Grindhusen oli tyytyväinen, hän älysi
heti että me saisimme nyt enemmän työtä, kun pitäisi kaivaa ojannekin
johtoa varten.
Sattui niin onnellisesti että pappi maanantaiaamuna alkoi puoleksi
leikillä puhua Grindhusenille:
Toverisi ja minä olemme päättäneet kaivaa kaivon tuonne ylös mäelle
ja laittaa sieltä johdon; mitä sanot sellaisesta hullutuksesta sinä?
Kyllä se Grindhusenin mielestä oli erittäin oiva ajatus.
Mutta kun pitemmältä puhuttiin ja kaikin kolmin katseltiin paikkaa
mihin kaivo tulisi, alkoi Grindhusen epäillä että minulla oli
suunnitelmassa suurempi osa kuin tahdoin sanoa, hän arveli että
johto-ojanteen täytyi olla hyvin syvä roudan vuoksi --
Metri ja kolmekymmentä, keskeytin minä.
-- Ja että siitä tulisi kallis juttu.
Toverisi arvioi pari sataa kruunua kaikkiaan, vastasi pappi.
Grindhusen ei ymmärtänyt yhtään laskentoa ja voi sentähden vain sanoa:
Niin niin, kaksi sataa kruunua on rahaa sekin.
Minä sanoin:
Sittenpä rovastin tarvitsee maksaa pienemmät korvaukset, kun lähtee
täältä.
Pappi hätkähti.
Korvaukset? En minä täältä lähde, hän sanoi.
Sitten tulee rovastilla toivottavasti olemaan iloa vesijohdosta läpi
pitkän elämän, sanoin minä.
Pappi katsoi minuun ja kysyi:
Mikä on nimesi?
Knut Pedersen.
Mistä olet kotoisin?
Norrlannista.
Mutta minä älysin miksi kysymykset tehtiin ja päätin olla toiste
käyttämättä moista romaanikieltä.
Miten olikaan -- kaivo ja johto päätettiin laittaa ja me aloitimme
työt...
Nyt seurasi hyvin hauskoja päiviä. Aluksi olin jännityksessä
löytyisikö paikasta vettä ja nukuin muutaman yön huonosti; mutta
kun tuo jännitys oli ohi, ei jäljellä ollut muuta kuin selvää ja
suoraa työtä. Vettä siellä oli kyllä; parin päivän kuluttua täytyi
meidän joka aamu ammentaa sitä pois sangoilla. Pohja oli savea ja me
tuhraannuimme pahasti pehmeässä kaivossa.
Kun olimme kaivaneet viikon, aloimme seuraavalla särkeä kiviä
muurausta varten; jälkimäiseen työhön olimme tottuneet Skrejan
aikoina. Sitten kaivettiin taas viikko ja päästiin riittävän syvälle.
Pohja tuli nyt niin pehmeäksi, että meidän täytyi heti aloittaa
muuraus, jotteivät saviseinät luisuisi alas ja hautaisi meitä.
Niin me kaivoimme ja särjimme kiviä ja muurasimme, ja viikko toisensa
jälkeen kului. Siitä tuli suuri kaivo ja työ luonnistui; pappi oli
tyytyväinen. Grindhusen ja minä pääsimme taas parempiin väleihin, ja
kun hän kuuli etten minä tahtoisi muuta kuin hyvän apulaisenpalkan,
vaikka olinkin tässä työssä monasti johtajana, tahtoi hän puolestaan
tehdä jotain minun mielikseni ja rupesi käyttäytymään siedettävämmin
ateriain aikana. Paremmaksi en voisi saada elämääni eikä kukaan saisi
minua enää houkutelluksi takaisin kaupunkiin.
Iltaisin minä kuljeksin metsässä tai kirkkomaalla, luin
hautakirjoituksia ja ajattelin yhtä ja toista. Samalla minä haeskelin
kuolleen kynttä. Minä tarvitsin sellaista kynttä, se oli keksintö,
pieni pyöreä päähänpisto. Olin löytänyt sievän palasen koivunjuurta,
josta aijoin veistää pienen piipunpesän nyrkinmuotoon; peukalosormen
piti muodostaa kansi ja siihen minä ajattelin upottaa kynnen,
saadakseni sen luonnolliseksi. Nimettömään aijoin kiertää pienen
kultasormuksen.
Pääni pysyi terveenä ja rauhallisena tällaista puuhaillessani.
Minulla ei ollut elämässäni enää mitään kiireitä töitä enkä minä
lyönyt laimin mitään haaveksiessani, illat olivat minun omani. Jos
mahdollista aijoin sitäpaitsi yrittää luoda itselleni jonkunmoisen
kunnioituksen kirkon pyhyyttä kohtaan ja hiukan vainajain pelkoa;
minä muistin kaukaa, kaukaa tuon sisältörikkaan mystiikan ja halusin
päästä siitä jälleen osalliseksi. Kun minä kynnen löytäisin, kuuluisi
ehkä haudasta huuto: Se on minun! Minä pudottaisin sen ja pötkisin
pakoon.
Tuo torniviiri se kiljuu pahasti, saattoi Grindhusen joskus sanoa.
Pelkäätkö sinä?
En minä juuri pelkää; mutta yöllä minua väännättää, kun ajattelen
että makaan niin likellä ruumiita.
Onnellinen Grindhusen!
Eräänä päivänä opetti Harald minua istuttamaan puunsiemeniä ja
pensaantaimia. Minä en entuudesta tiennyt mitään tästä taidosta;
kun kävin pientenkoulua ei asia vielä ollut esillä. Mutta kun olin
oppinut menettelytavan, tuli minusta ahkera istuttaja sunnuntaisin.
Vastalahjaksi opetin Haraldille yhtä ja toista hänen ikäiselleen
sopivaa ja meistä tuli hyvät ystävät.
8.
Kaikki olisi käynyt hyvin, ellei nuorta neitiä olisi ollut, minä
havaitsin päivä päivältä pitäväni hänestä enemmän. Hänen nimensä oli
Elischeba, Elisabeth. Ei hän mikään erinomainen kaunotar ollut, mutta
hänellä oli punainen suu ja sininen tytön katse, joka häntä somisti.
Elischeba, Elisabeth, sinä käyt päiväsi ensisarasteessa ja silmäsi
ovat keksineet maailman. Puhuessasi eräänä iltana naapuritalon nuoren
Erikin kanssa kuohui silmissäsi kypsyys ja sulo...
Grindhusenilla ei ollut hätää. Nuoruutensa aikana oli hän susi
tyttöjen perään ja vieläkin hän kävi keikaroiden entiseen tapaansa ja
piti hattuansa kallellaan. Mutta pahoin hän oli kesyttynyt ja tullut
hiljaiseksi -- niinkuin odottaa sopi, se oli luonnon järjestys. Mutta
kaikki eivät seuranneetkaan luonnon järjestystä eivätkä kesyttyneet,
mihinkäs he joutuisivat? Ja entäs pikku Elisabeth, joka muuten ei
ollutkaan pieni, hän oli äitinsä mittainen. Ja äitinsä korkean poven
hän oli perinyt...
Ensimäisen sunnuntain jälkeen ei minua oltu kutsuttu kyökkiin
kahville, ja minä halusin pitää asian sellaisena ja tein voitavani
sen hyväksi. Mutta vihdoin tuli eräs piioista keskellä viikkoa
tuomaan sellaista tietoa ettei minun pitänyt puikkia metsään joka
sunnuntai-iltapäivä, vaan tulla sisään kahville. Se oli rouvan tahto.
Hyvä.
Hyvä.
Pukeutuisinko pyhävaatteisiini? Ei ehkä haittaisi, vaikka tuo
nuori tyttö saisi pienen ajatuksen minusta, että minä omin ehdoin
olin luopunut kaupunkielämästä ja ottanut orjan muodon päälleni,
vaikka todellisuudessa olinkin teknillinen kyky, joka osasi laittaa
vesijohtoja. Mutta pukeuduttuani tuntui minusta kuin työvaatteet
sopisivat paremmin, joten jälleen riisuin pyhäpuvun ja piilotin sen
säkkiini.
Kyökissä minut totta tosiaan otti vastaan rouva eikä neiti. Hän
jutteli kauan kanssani ja oli asettanut pienen valkoisen liinan
kahvikuppini alle.
Tuo munatemppu tulee meille kyllä kalliiksi, sanoi hän ja hymyili
hyväntahtoisesti. Nyt on poika jo käyttänyt puoli tusinaa munia.
Temppu oli se, että olin opettanut Haraldin saamaan kovaksikeitetyn
kuoritun munan putoamaan pullonkaulan läpi ohentamalla ilmaa
pullossa. Siinäpä olikin melkein koko fysiikantaitoni.
Mutta koe kepillä, joka katkaistiin paperikannattimissa, oli erittäin
opettava, jatkoi rouva jutteluaan. En minä yhtään ymmärrä sellaista,
mutta... Koska kaivo valmistuu?
Kaivo on valmis. Huomenna alamme kaivaa ojaa.
Pitkäkö aika siihen kuluu?
Viikon päivät. Sitten sopii putkenasettajan tulla.
Oikeinko totta!
Minä kiitin puolestani ja lähdin ulos. Rouvalla oli tapa, joka
varmaan oli säilynyt varhaisemmilta ajoilta: vähän väliä katsoi hän
ihmistä syrjäsilmällä, vaikkei se mitä hän sanoi ollut ollenkaan
viekasta...
Jo kellastui metsässä yksi ja toinen lehti ja ilma ja maa tuoksuivat
syksyä. Sieni vain kukoisti, se työntyi esiin kaikkialla paisuen
isoksi ja lihavaksi pönäkällä kannallansa, siinä oli kivisieniä,
herkkusieniä ja rouskuja. Siellä täällä näkyi kärpässienikin
täpläisine hattuineen punaisena rehentelevän. Ihmeellinen sieni!
Se syntyy samassa maaperässä kuin ruokasienetkin, sama multa sitä
ruokkii ja taivaan aurinkoa ja kastetta se saa yhtä hyvin, se on
lihava ja tukeva ja hyvä syödä mutta täynnä ilkeätä muskarinia.
Ajattelin kerran keksiä vanhan ihanan sadun kärpässienestä ja sanoa,
että olin sen lukenut jostain kirjasta.
Olen aina halusta tarkastellut kaikellaisten kukkien ja hyönteisten
taistelua häviämistänsä vastaan. Lämpimässä päivänpaisteessa
virkosivat ne jälleen eloon ja riemuitsivat jonkun tunnin kuten
ennenkin, suuret lihavat kärpäset olivat ihan yhtä eläviä kuin
keskellä kesää. Täällä oli erityinen laji maakirppuja, joita en
ollut ennen nähnyt. Ne olivat pieniä keltaisia, eivät olleet
petiittipilkkua isompia, mutta hyppäsivät monta tuhatta kertaa oman
pituutensa. Kuinka suunnattomat voimat tuollaisella luomuksella
kokoonsa nähden olikaan! Täällä vaeltaa pieni hämähäkki jonka takaosa
on kuin vaaleankeltainen helmi. Tuo helmi on niin raskas, että elukan
täytyy kiivetä korsiin selkä alaspäin. Kun tulee eteen esteitä,
joiden yli se ei saa helmeä viedyksi, pudottaa se itsensä suoraan
alas ja alkaa kiivetä uutta kortta. Tuollainen helmihämähäkki ei ole
mikään hämähäkki ja sillä hyvä. Jos minä asetan sen eteen lehden
auttaakseni sitä jaloilleen tälle alustalle, hapuilee se hetkisen
lehteä ja huomaa että ei, ei nyt ole oikein laita, jonka jälkeen se
väistyy takaperin pois moisesta alusta-ansasta...
Kuulen nimeäni huudettavan alhaalla metsässä. Se on Harald, hän pitää
minulle pyhäkoulua. Hän on antanut minulle läksyksi Pontoppidania
ja kuulustelee nyt minua. On liikuttavaa taasen kuulla uskontoa
julistettavan, niinkuin minä itse olisin sitä lapsuudessani
julistanut.
9.
Kaivo oli valmis, oja kaivettu ja putkenasettaja saapunut. Hän
valitsi Grindhusenin apumiehekseen putkensijoittamisen ajaksi ja
minun toimekseni annettiin tehdä putkelle tie kellarista ylös toiseen
kerrokseen.
Kaivaessani ojannetta kellarissa tuli rouva eräänä päivänä sinne.
Minä huusin hänelle että hän olisi varovainen, mutta hän otti sen
hyvin hauskalta kannalta. Eihän tuossa ole ojaa? kysyi hän ja
osoitti. Eikä tuossakaan taida olla ojaa? Lopuksi hän astui harhaan
ja putosi luokseni ojanteeseen. Siellä me seisoimme. Ei ollut
valoisaa ja hänestä, joka tuli ulkoa päivänvalosta, lie ollut aivan
pimeätä. Hän hapuili ojanteessa ja kysyi:
Pääsenkö minä nyt jälleen ylös?
Minä nostin hänet ylös. Se ei ollut vaikeata, hänen vartalonsa oli
kovin hoikka, vaikka hän oli ison tytön äiti.
Kas vaan! sanoi hän ja pudisteli multaa hameestaan. Se oli reipasta
kyytiä... Sinun pitää auttaa minua vähäsen ylhäällä toisessa
kerroksessa jonakin päivänä, teetkö sen? Mutta meidän pitää se
hommata joskus, kun mieheni on kappeliseurakunnassa, hän ei pidä
muutoksista. Milloin te saatte kaikki valmiiksi tässä talossa?
Minä sanoin jonkun aikamäärän, viikon verran.
Minnekäs te täältä lähdette?
Naapuritaloon. Grindhusen on luvannut meidät perunainottoon...
Sitten minä tulin kyökkiin ja sahasin pistosahalla reikää lattiaan.
Neiti Elisabeth sai auttamattomasti asiaa kyökkiin sinä aikana kuin
minä siellä puuhailin, ja vaikka minä hänestä olinkin vastenmielinen,
voitti hän itsensä siinä määrin että lausui joitakin sanoja ja
seisahtui hiukan työtä katsomaan.
Ajatteles, sinun tarvitsee vain vääntää hanaa, Oline, sanoi hän
piialle. Mutta Oline, joka oli ijällinen, ei näyttänyt ollenkaan
ihastuneelta. Syntiähän tuo oli, ajaa vesi kyökkiin saakka, sanoi
hän. Hän oli kaksikymmentä vuotta kantanut sisään sen veden mikä
tarvittiin, mitä hän nyt tekisi?
Lepäilet, sanoin minä.
Lepäilen? Ihminenhän on luotu tekemään työtä.
Ja neulot kapioitasi, sanoi neiti hymyillen.
Se oli pikkutytön puhetta, mutta minä olin hänelle kiitollinen siitä
että hän otti osaa yhteiseen jutteluun ja jäi hetkeksi kyökkiin. Ja
Jumalani, kuinka minusta tuli nopsa, miten sattuvasti sanelin ja
tekeydyin poikaseksi! Muistan sen vieläkin. Äkkiä näytti siltä kuin
neiti Elisabeth tuumisi, ettei hänen sopinut olla kauempaa luonamme,
ja hän jätti meidät.
Illalla menin kuten monasti ennenkin kirkkomaalle; mutta kun
näin neidin jo olevan siellä laittauduin pois ja oikaisin
metsään. Jälkeenpäin ajattelin: Nyt häntä varmaan liikuttaa minun
vaatimattomuuteni ja hän sanoo: Raukka, tuo nyt oli sangen hieno
piirre hänessä! Puuttui vain että hän tulisi jälessäni metsään.
Silloin minä nousisin hämmästyneenä kiveltäni ja tervehtisin.
Sitten hän olisi hiukan hämillään ja sanoisi: Minä tulin vain tämän
kautta -- on kovin kaunis ilta -- mitä sinä täällä teet? Minä vain
istun täällä, vastaan minä ja viattomat silmäni ikäänkuin palajavat
jostakin kaukaa. Ja kun hän kuulee että minä vain istun täällä
myöhäisenä iltana, niin hän havaitsee että minä olen syvä sielu ja
uneksija, ja mieltyy minuun...
Hän oli seuraavanakin iltana kirkkomaalla ja päässäni vilahti
itserakas ajatus: minua hän hakee! Mutta kun tarkemmin tirkistin,
niin selvisi että hän puuhaili jonkun haudan luona, joten hän ei
hakenut minua. Minä hiivin taasen metsään isolle muurahaiskeolle ja
tarkastelin eläimiä niin kauan kun näin; myöhemmin istuin kuunnellen
kuinka kuusenkävyt ja pihlajantertut putoilivat maahan. Hyräilin,
kuiskailin ja ajattelin, silloin tällöin minun täytyi nousta
ja hiukan kävellä kylmän takia. Tunnit kuluivat, tuli yö, minä
olin ankarasti rakastunut, kuljin paljain päin ja annoin tähtien
tuijotella alas minuun minkä jaksoivat.
Mitä kuluu yö? saattoi Grindhusen kysyä, kun tulin ullakolle.
Kello on yksitoista, vastasin silloin. Vaikka kello oli kaksi, jopa
kolmekin aamulla.
Nytkö sinusta sitten tuntuu olevan aika mennä levolle? Äh, pirusoita!
Herätät, kun on juuri kunnolla päässyt uneen.
Grindhusen heittäytyy toiselle kyljelleen ja nukkuu jälleen
silmänräpäyksessä. Grindhusenilla ei ollut mitään hätää.
Aika narriksi sitä vanhahko mies tekeytyykin, kun on rakastunut. Ja
eikö juuri minun pitänyt olla elävä esimerkki siitä että rauhan ja
levon voi löytää?
10.
Saapui eräs mies, joka tahtoi takaisin muurauskojeitansa. Mitä --
Grindhusen siis ei ollutkaan niitä varastanut! Kuinka ikävystyttävän
keskinkertainen oli koko Grindhusen, ei missään hän ollut
suuripiirteinen, ei missään suhteessa harvinainen.
Minä sanoin:
Sinä olet pelkkää ruokaa ja unta ja työtä, sinä Grindhusen. Nyt on
täällä mies hakemassa kapineita. Sinähän oletkin vain lainannut ne,
raukka.
Sinä olet pöllö, sanoi Grindhusen loukkaantuneena.
Minä lepytin hänet taas kuten monasti ennenkin antamalla puheeni
mennä menojaan ja sille nauramalla.
Mitäs nyt tehdään! sanoi hän.
Anna kättä päälle että sen tiedät, sanoin minä.
Tiedänkö minä?
Kyllä. Jos sinut oikein tunnen.
Grindhusen leppyi taas.
Mutta päivällislevolla leikatessani hänen tukkaansa minä taas häntä
loukkasin suosittelemalla hänelle päänpesua.
Että noinkin ikämies kuin sinä saattaa olla niin narrimainen, sanoi
hän.
Ja Jumala ties eikö Grindhusen ollutkin oikeassa. Hänellä oli koko
punainen tukkansa tallella vaikka hän oli appiukko...
Aikoiko ullakolla kummitella? Kuka siellä oli yht'äkkiä eräänä
päivänä käynyt ja järjestänyt ja somistanut? Grindhusenilla ja
minulla oli kummallakin oma makuupaikkamme, minä olin ostanut
itselleni kaksi peittoa, hän taas makasi joka yö täysissä tamineissa,
mitään riisumatta, ja kaivautui heiniin minne hyvänsä. Nyt oli
suoristeltu minun paria peittoani, niin että ne pettävämmin näyttivät
sängyltä. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan, joku piioista kaiketi
tahtoi opettaa minulle hiukan ihmistapoja. Samapa tuo.
Nyt minun piti sahata reikä toisen kerroksen lattiaan, mutta rouva
pyysi minua odottamaan huomiseen, pappi matkusti silloin kappeliin,
joten työni ei häntä häiritsisi. Mutta aamun tullen asia taas
siirrettiin tuonnemmaksi, neiti Elisabeth oli lähdössä kauppiaaseen
isoille ostoksille ja minun piti mukaan kantajaksi.
Hyvä, minä sanoin, minä tulen jälessä.
Oliko tuo kultainen tyttö päättänyt kärsiä seuraani? Hän sanoi:
Mutta osaatko sinä yksin?
Kyllä. Olen ollut siellä ennen, ostamme sieltä ruokamme.
Kun en mielelläni voinut kulkea koko seudun läpi savisessa
työpuvussani, otin ylleni kaupunkihousut, mutta annoin puseron
jäädä. Siten minä lähdin neidin jälkeen. Oli yli puoli peninkulmaa
käveltävänä; viimeisellä neljänneksellä näin neiti Elisabethin
silloin tällöin edelläni, mutta varoin tulemasta liian likelle
häntä. Kerran hän kääntyi; minä painauduin pieneksi ja väistyin
metsänrantaan.
Neiti jäi kauppapaikkaan jonkun ystävättärensä luo, ja minä palasin
kotiin puolen päivän tienoissa tavarat mukanani. Minut kutsuttiin
keittiöön syömään. Talo oli kuin kuollut, Harald oli poissa, piiat
silittivät vaatteita, Oline yksin puuhaili keittiössä.
Päivällisen jälkeen menin toisen kerroksen eteiseen ja aloin sahata.
Tule nyt tänne sisään hiukan auttamaan minua, sanoi rouva ja meni
edelläni.
Me kuljimme papin kanslian ohi ja tulimme makuukamariin.
Haluan siirtää sänkyni toiseen paikkaan, sanoi rouva. Se on liian
lähellä uunia talvella, on niin kuuma.
Me siirsimme sängyn ikkunan luo.
Etkö luule, että tässä on parempi? Vilpoisempi? kysyi hän.
Tulin sattumalta katsahtaneeksi häneen; hän katseli minua
syrjäkarein. Ai! Ja liha ja veri tekivät minut tyhmäksi, kuulin hänen
sanovan: