Kummallisia määräyksiä.
Nuori sheriffi Arizona Bert oli päättänyt, että hänen paras miehensä
Handsome Harry parin muun varman miehen kanssa pitäisi silmällä lähellä
Colorado-riverin suuta olevaa Fresh Waterin ympäristöä sekä odottaisi
siellä lähempiä ohjeita. Lähellä Mexikon rajaa oli melkein sattumalta
onnistuttu tekemään hyvä kaappaus, -- salakuljetustavaraa -- viisi
laatikkoa kultahiekkaa ja yksi laatikko arvokkaita mexikolaisia
timantteja. -- Todennäköisesti varastettua tavaraa.
Bert aikoi matkustaa päämajaan Phoenixiin -- Arizonan nykyiseen
pääkaupunkiin -- saadakseen lopulliset ohjeet. Takavarikoidut tavarat
vietiin Fresh Wateriin, vastapäätä Yuman rajalinnoitusta.
Odottaessaan mihin olisi edelleen ryhdyttävä, sai Harry saman päivän
iltana, jona hänen nuori sheriffinsä matkusti, seuraavan kirjeen, joka
antoi hänelle tuumimisen aihetta:
"Konstaapeli Harry Johnstone,
Fresh Water.
Myötäseuraavien ohjeiden mukaisesti on teidän noudatettava niitä
käskyjä, joita Bartolo Felipe -- kalifornialaisen Felica-laivan
päällikkö -- teille antaa. Teidän on suurimmalla huolella
vahdittava, että Albinopassetissa takavarikoidut viisi laatikkoa
saapuvat täydessä kunnossa Friscoon. -- Niiden sisällys on
kapteeni Bartolo Felipelle tuntematon. Olen ilmoittanut hänelle
niiden sisältävän vanhoja azteekkien muinaisesineitä Friscon
museolle. On parasta, että hän saa elää siinä uskossa.
Viekää laatikot veneessä Colorado riverin itärannalle, paikalle,
joka ilmaistaan cayoteruokopillillä. -- Lähemmät ohjeet antaa
kapteeni Bartolo Felipe. -- Tapaamme Friscossa.
Bert Brand,
sheriffi.
Phoenix."
Konstaapeli Handsome Harry raapi nenäänsä. Hän käänteli ihmeellistä
kirjoitusta joka puolelle ja piti sitä hetken myöskin katoavaa
päivänvaloa vasten. Hän luki sen vielä pari kertaa ja tutki
allekirjoitusta haukankatsein.
Kaikki näytti olevan all right!... Sitä hän ei voinut vain oikein
käsittää, että laatikot kalliine sisällyksineen viedään Friscoon, ja
viedään sinne _meriteitse_.
No, Arizona Bertillä oli omat päähänpistonsa, joista ei aina tullut
hullua viisaammaksi. -- Eihän muuten auttanut muu kuin totteleminen.
Hän huusi sisälle molemmat apulaisensa, Big Bobin ja Kid Strongersin --
kaksi lujakätistä, varmaa miestä. -- Hän luki heille osan kirjeestä ja
kysyi sitten tunnustellen:
-- No, boys! Mitä tästä sanotte?
-- Kummallista, sanoi tuumivaisempi Kid.
-- Very good! sanoi suruton jättiläinen Big Bob.
Puoli tuntia myöhemmin oltiin vesillä.
* * * * *
Polttavana laskeutuu aurinko kukkuloiden taa Yuman luona,
rajalinnoituksen vuodesta 1854, tässä aina levottomassa kolkassa, jota
ympäröivät niin kuumaveriset asujamet kuin Mexikon, Kalifornian ja
Arizonan. Ja juuri tässä kulmassa, tahi oikeastaan hiukan etelämpänä,
laskee Colorado river milloinkaan loppumattomine vesineen Pikes
Pikeltä, yhdeltä maan korkeimmalta vuorelta.
Pienessä, melkein purjeiden peitossa olevassa veneessä ahersi neljä
voimakasta käsivartta kuljettaen sitä tasaisin airovedoin vasten
vuolasta virtaa troopillisesti viheriöivien rantojen välissä, jotka
tässä kohdassa olivat toisistaan vielä sangen kaukana.
-- Glory on the snakes! huudahti hiukan nariseva ääni, joka ei kuulunut
kenellekään muulle kuin Big Bob-jättiläiselle, nuoren Arizona Bertin
herkulesmaiselle toverille. -- Mieluimmin uisin pitkin Colorado riveriä
aina tummasta Grand Caujonista asti ennenkuin kaksi päivää peräkkäin
meloisin tätä proomua Yuman ja Nortonin puolimatkan välillä.
-- Ja sen sanot sinä, joka kehut juosseesi kilpaa vihaisen puhvelihärän
kanssa, sanoi mies, joka oli ruorissa, sheriffin paras mies, Handsome
Harry.
-- Juosta, niin... Mutta soutaa...
-- Oletko sinä nähnyt tai kuullut mylvivän puhvelin soutavan.
-- En, sillä silloin olisi se syntynyt aasiksi.
Minkävuoksi sekä Harry että kolmas mies veneessä nauroivat niin
makeasti vastaukselle, sitä ei Big Bob-jättiläinen voinut käsittää.
Sillä niin hauskaa se ei kuitenkaan ollut. Aaseja olivat tietysti
kaikki, jotka tekivät työtä enemmän kuin piti.
-- Niinpä niin...
Hän sylkäisi pitkän syljen auringonlaskussa kuvastuvaan veripunaiseen
veteen -- vetäisi senjälkeen uudelleen, että airo oli vähällä taittua
ja lisäsi:
-- Asia on luonnollisesti toinen, kun se koskee _kunniaa_... Olin erään
kerran mukana soutukilpailussa Hudson-joella. -- Tiedättekö mitä sillä
kerralla tapahtui?
Ei kukaan tiennyt. Mutta oli syytä pelätä pahinta.
-- Niin, voitte uskoa minun silloin soutaneen niin, että teljot
lensivät viiman voimasta pois ja jälestätulijoiden oli ne poimittava
ylös.
-- Ja sinä luonnollisesti voitit?
-- Ylivoimaisesti...
Presidentti otti minut syliinsä ja _itki_ liikutuksesta sanoessaan:
Olisipa Amerikalla useampia tällaisia poikia, niin...
Big Bob pysähtyi kesken ei aivan totuudenmukaista kertomustaan
nähdessään joukon alligaattoreita sukeltavan ylös aivan veneen vierestä
ja haukkovan avonaisin kidoin ilmaa.
-- Siinä näet, sanoi Harry. -- Nuokin tulevat hämmästyksen lyömiksi ja
tahtovat myöskin varmasti ottaa sinut syliinsä ja antaa sellaisen
iäisyyssuudelman kuin mittasi riittää.
Tähän pieneen pistosanaan ei suunpieksäjä ehtinyt vastata ennenkuin
itäiseltä rannalta kuului ikäänkuin intiaanien ruokopillin
pitkäveteinen sävel, jollainen ikimuistoisista ajoista oli kaikunut
cayoteheimon keskuudessa näillä seuduin, kauan ennen kuin maa oli
jaettu pohjoisamerikkalaisen linja- ja ruutujärjestelmän mukaan. Se oli
leikkaava ja samalla kertaa valittava sävel, joka loppui lyhyeen
piipahdukseen.
Handsome Harry käänsi heti ruoria ja ohjasi rannalle, josta pillin ääni
oli kuulunut. Muutama tusina voimakkaita aironvetoja ja saavuttiin
matalapohjaiselle rannalle.
Nuo kolme miestä astuivat veteen ja alkoivat vetää venettä mukanaan
niin kauas kuin kykenivät, samalla kuin neljäs mies vaaleansinisessä,
melkein jalkoihin ulottuvassa kauhtanassa, huusi rannalta kerta
toisensa perään:
-- Tännepäin!... Come along!... Täällä on paras paikka!
Mutta niin kauas eivät missään tapauksessa miehet voineet raskasta
venettä vetää, -- ei, ei kauemmaksi kuin se itse tahtoi savensekaisella
liejulla tulla. Ja vihdoin sai se jäädä paikoilleen miehistön
kahlatessa yhä enemmän mataloituvaa vettä rannalle.
Jättiläismäinen Big Bob tuli viimeisenä. Hän läähätti kuin virtahevonen
ja lausui monta rumaa sanaa vajotessaan kerta toisensa jälkeen saveen.
Lopuksi näytti hän juuttuvan kiinni eikä liikahtanut paikaltaan. Ehkäpä
ei hän pääsisi irti ennenkuin luodeveden tullessa -- jos ei silloin
ilman muuta hukkuisi. -- Joka tapauksessa mukautui hän tyynesti
kohtaloonsa, kun ei mitään muutakaan näyttänyt olevan tehtävissä.
Big Bob oli syntynyt filosofiksi, sisällään kuitenkin alituisesti
suitsuava tulivuori huimaa elämänrohkeutta, siis joka suhteessa oikein
muodostunut luonne, eikä ilman mielikuvitusta.
Johtaja, Handsome Harry, tuli kuivalle maalle ensiksi. Häntä vastaan
tuli vaaleansininen, joka synnynnäisellä mexikolais-espanjalaisella
kohteliaisuudella nosti nauhoilla ja helmillä koristeltua hattuaan ja
taipui melkein maahan asti tehdessään syvän kumarruksen samalla kuin
huonolla englanninkielellä sanoi.
-- Bartolo Felipe tervehtii sydämensä syvyydestä, senores. -- Tämä
pakeneva päivä antakoon meille kaikille suotuisia tuulia.
-- Hyi hitto! ajatteli Harry, vastaukseksi keveästi kohottaen hattuaan
-- samoinkuin hänen vieressään seisova toveri Kidkin. -- Onko tuo
merimies?... Varmasti on herra Bert tällä kertaa iskenyt kiveen.
Mutta sen asian tuumimiseen ei jäänyt monta sekunttia, sillä vieras
jatkoi kysyen:
-- Kaikki selvänä, senores?
-- Mikä on selvänä? sanoi Harry olematta ymmärtävinään.
-- Että herrat seuraavat mukana lastin vartioina kunnes tulemme San
Franciscon satamaan.
-- Käsky on käsky, sanoi Harry lyhyesti tietämättä enempää kuin
ennenkään. -- Mutta haluaisin hyvin mielelläni nähdä päälliköltäni
saamanne laivauspaperin ennenkuin tuomme nuo viisi laatikkoa maihin.
-- Luonnollisesti, senor, luonnollisesti, vastasi kummallinen
merikapteeni vaaleansinisessä viitassaan ottaen esiin syvästä
taskustaan kirjekuoren ja ojentaen sen Harrylle samalla kuin sanoi:
-- Kunniani kautta, senor, kaikki on selvää.
Ja Harry luki.
"Kapteeni Bartolo Felipen tehtäväksi jätetään omistamallaan
Felica-aluksella kuljettaa rahtitavarana San Franciscoon ne viisi
laatikkoa, jotka ensimäinen konstaapelimme mr Harry Brookers
kahden miehensä kanssa hänelle jättää seuraten itse molempine
miehineen mukana.
Punta, Gross, 21.12.19.