[1] Perintö-valtakunta ei ole valtio, jonka toinen valtio voi periä,
vaan jonka hallitsemisen oikeus voi siirtyä perintönä fyysilliseltä
henkilöltä toiselle. Valtio saa siis tällöin itselleen hallitsijan,
mutta tämä ei hallitsijana (so. henkilönä, jolla jo on toinen
valtakunta) saa valtiota. (Tekijän huom.)
[2] Ensimmäisessä painoksessa on tekijä liittänyt tähän kohtaan
seuraavan huomautuksen: "Niinpä vastasi eräs bulgarialainen ruhtinas
kreikkalaiselle keisarille, joka ei tahtonut ratkaista riitaansa
hänen kanssaan vuodattamalla alamaistensa verta, vaan ehdotti
hyvänsuovasti kaksintaistelua: 'Seppä, jolla on pihdit, ei ota käsin
ahjosta hehkuvaa rautaa'." Tämän huomautuksen on tekijä sittemmin
poistanut luultavasti siitä syystä, että se esiintyy toisessa
paikassa vähän muutetussa muodossa.
[3] Valtiovelka-järjestelmä tuli käytäntöön ensiksi Englannissa.
[4] Voisiko käskyjen (_leges praeceptivae_) ja kieltojen (_leges
prohibitivae_) lisäksi olla vielä puhtaan järjen _luvallisuuslakeja
(leges permissivae)_, sitä on tähän asti epäilty, eikä syyttä.
Lait sisältävät näet yleensä jonkun objektiivisen, käytännöllisen
välttämättömyyden perusteen, kun taas luvallisuus perustuu muutamien
toimintojen käytännölliseen satunnaisuuteen. Näin ollen sisältäisi
_luvallisuuslaki_ pakon johonkin toimintaan, sellaiseen, johon ei
ketään voida pakottaa, mikä siinä tapauksessa, että lain objektilla
kummassakin katsannossa olisi sama merkitys, olisi ristiriitaista. --
Tässä on nyt huomattava, että tämmöisessä luvallisuuslaissa kohdistuu
edellytetty kielto vain jonkun oikeuden tulevaan hankintatapaan
(esim. perinnän nojalla), mutta vapautus tästä kiellosta, so. lupa,
kohdistuu olevaan omistukseen, joka viimeksimainittu siirryttäessä
luonnontilasta yhteiskunnalliseen tilaan voi vastaisuudessakin
luonnonoikeuden luvallisuuslain mukaan pysyä, jos kohta
epäoikeudenmukaisena, niin kuitenkin _kunniallisena omistuksena
(possessio putativa)_, -- vaikkakin putatiivinen omistus, niin
pian kuin se on semmoiseksi tunnustettu, on luonnontilassa, samaten
kuin yhtäläinen hankintatapa myöhemmässä (tapahtuneen siirtymisen
jälkeisessä) yhteiskunnallisessakin tilassa, kielletty; jotavastoin
tuota jatkuvan omistuksen pätevyyttä ei olisi, jos tuollainen luultu
hankinta olisi tapahtunut yhteiskunnallisen tilan vallitessa,
sillä silloin sen täytyisi, ollen loukkaus, lakata heti kun sen
epäoikeudellisuus on huomattu.
Olen tällä tahtonut vain ohimennen kiinnittää luonnonoikeuden
opettajain huomiota käsitteeseen _lex permissiva_, joka itsestään
tarjoutuu järjestelmällisesti jaoittelevalle järjelle, etupäässä
siitä syystä, että sitä tuon tuostakin käytetään siviililaissa
(yleisessä lainsäädännössä), sillä erotuksella vain, että kieltolaki
on siellä semmoisenaan itsenäisenä, kun taas lupaa ei sisällytetä
mainittuun lakiin rajoittavana ehtona (niinkuin pitäisi), vaan se saa
paikkansa poikkeuksien joukossa. -- Niinpä sanotaan siellä: tämä tai
tuo kielletään, _paitsi ehkä siinä tapauksessa_, n:o 1, n:o 2, n:o 3,
ja niin edespäin lukemattomiin, johtuen siitä, että luvat eivät joudu
lakiin minkään johtoperusteen mukaan, vaan sattumoittain, sieltä
täältä esiintulevista tapauksista hapuiltuina; sillä muutoin olisi
ehdot täytynyt sovittaa mukaan _kieltolain kaavaan_, minkä menettelyn
avulla siitä silloin samalla olisi tullut luvallisuuslakikin. -- On
sentähden valitettavaa, että yhtä viisaan kuin teräväpäisenkin herra
kreivi _von Windischgrätzin_ älykäs, mutta ratkaisematta jäänyt
kilpatehtävä, jolla pyrittiin selvittämään juuri viimeksi mainittua
seikkaa, jätettiin niin pian sikseen. Sillä tuollaisen (matemaattisen
tapaisen) kaavan mahdollisuus on johdonmukaisena pysyvän
lainsäädännön ainoa oikea koetuskivi, jota lainsäädäntöä ilman
niinsanottu _ius certum_ tulee aina pysymään hurskaana toiveena.
Muuten meillä tulee olemaan vain yleislakeja (jotka _yleensä_ ovat
voimassa), mutta ei yleislakeja (jotka ovat _yleisesti_ päteviä),
niinkuin kuitenkin lain käsite näyttää vaativan. (Tekijän huom.)
Kreivi _Jos. Niklas Windischgraetz_ (1744-1802), itsekin
valtiollislainopillinen kirjailija, on kaiketi sama kirjailija
kuin se, jota Kant kiittää kirjeessään F.H. Jacobille hänen jalon
ajatustapansa tähden ja jolle hän itse kirjailijalta saamiensa
julkaisujen vastalahjaksi lähetti 1790 kappaleen teostaan
_Arvostelukyvyn kritiikki_. Windischgraetzin kilpatehtävä koski
kysymystä, miten sopimuskaavat olisi sommiteltava niin, ettei niitä
ylipäänsä voitaisi tulkita kaksimielisesti.
[5] Tavallisesti otaksutaan, että me emme saa esiintyä vihamielisesti
ketään kohtaan, joka ei ole jo meitä teossa _loukannut_, ja tuo
käsitys onkin aivan oikea, jos molemmat asianosaiset elävät
_yhteiskunnallis-lainalaisessa_ tilassa. Siirtymisellään siihen
tilaan joutuu nimittäin ihminen takaamaan toiselle vaadittavaa
turvallisuutta (esivallan välityksellä, joka käyttää valtaa molempiin
nähden). -- Pelkässä luonnontilassa oleva ihminen (tai kansa)
sitävastoin siirtää minulta tuon turvallisuuden ja loukkaa minua jo
itse sillä olotilallaan, eläessään minun läheisyydessäni, vaikkakaan
ei itse teossa (_facto_), niin kuitenkin olotilansa laittomuudella
(_statu iniusto_), jonka kautta hän uhkaa minua alituisesti; tämän
vuoksi minä voin pakottaa hänet joko siirtymään kanssani samaan
yhteislainalaiseen tilaan tai väistymään pois läheisyydestäni. --
Se vaatimus, joka on kaikkien seuraavien määritysten perusteena,
kuuluu siis: kaikkien ihmisten, jotka voivat olla toistensa
kanssa vuorovaikutuksessa, on kuuluttava johonkin järjestettyyn
oikeusyhteiskuntaan.
Oikeudellinen järjestysmuoto taas on, mitä tulee sen piiriin
kuuluviin persooniin:
1. _kansalaisoikeudellinen_, kohdistuen ihmisiin, jotka muodostavat
kansan (_ius civitatis_);
2. _kansainoikeudellinen_, kohdistuen valtioihin niiden suhteissa
toisiinsa (_ius gentium_);
3. _maailmankansalaisoikeudellinen_, sikäli kuin ihmiset ja
valtiot, ollen ulkonaisesti toisiinsa vaikuttavassa suhteessa,
ovat katsottavat jonkunlaisen kaikkien ihmisten yhteisvaltion
kansalaisiksi (_ius cosmopoliticum_).
Tämä jako ei ole mielivaltainen, vaan välttämätön ikuisen rauhan
aatteen kannalta. Sillä jos yksikään ihminen tai kansa olisi toiseen
nähden fyysillisen vaikutuksen suhteessa ja kuitenkin luonnontilassa,
niin olisi siihen yhtyneenä sodan tilakin, josta vapautuminen tässä
juuri on tarkoitusperänä. (Tekijän huom.)
[6] _Oikeudellista_ (siis ulkonaista) _vapautta_ ei voi, niinkuin
kyllä tavallisesti tehdään, määritellä toimivallalla: tehdä kaikki
mitä tahtoo, kunhan vain ei tee kenellekään vääryyttä. Sillä mitä
on _toimivalta?_ Mahdollisuus johonkin toimintaan, sikäli kuin
sillä ei tehdä kenellekään vääryyttä. Selitys kuuluisi siis:
vapaus on mahdollisuus sellaisiin toimintoihin, joilla ei tehdä
kenellekään vääryyttä. Kenellekään ei tehdä vääryyttä (tehtäköönpä
mitä tahdotaankin), kunhan vain ei tehdä kenellekään vääryyttä;
siis se on pelkkää sanojen toistamista. -- Sensijaan on minun
ulkonainen (oikeudellinen) _vapauteni_ selitettävä näin: se on
oikeus olla tottelematta kaikkia lakeja paitsi niitä, joihin olen
voinut antaa myöntymykseni. -- Samaten on ulkonainen (oikeudellinen)
_tasa-arvoisuus_ valtiossa sellainen kansalaisten suhde, jonka
mukaan kukaan ei voi sitoa toista mihinkään, jollei hän itse samalla
alistu sellaisen lain alaiseksi, joka _voi_ hänetkin vuorostaan
sitoa samalla tavalla. (_Oikeudellisen_ riippuvaisuuden periaate ei
tarvitse mitään selitystä, koska se jo sisältyy valtiojärjestyksen
käsitteeseen yleensä.) -- Ihmisten oikeudellisten suhteiden periaate
ulottaa näiden synnynnäisten, ihmisyyteen välttämättä kuuluvien ja
luovuttamattomien oikeuksien pätevyyden, vahvistaen ja kohottaen
sitä, vielä korkeampiin olentoihinkin (mikäli ihminen ajattelee
sellaisia olevan); se tapahtuu siten, että hän kuvittelee olevansa
samojen periaatteiden mukaan myöskin yliluonnollisen maailman
kansalainen. -- Mikäli nimittäin on kysymys vapaudestani, niin ei
minulla ole mitään velvoituksia jumalallisiin lakeihin nähden, joita
minä voin tuntea pelkällä järjellä, paitsi jos olen itse voinut
antaa niihin myöntymykseni (sillä vasta oman järkeni vapaudenlain
nojalla minä muodostan käsityksen jumalallisesta tahdosta). Mitä
tulee tasa-arvoisuuden periaatteeseen suhteissa kaikkein korkeimpaan
maailmanolentoon paitsi Jumalaa, jommoisen olennon saattaisin ehkä
ajatella olevaksi (jonkinlaisen suuren _aioonin_), niin ei ole
olemassa mitään syytä, minkävuoksi -- jos minä asemassani teen
velvollisuuteni samoin kuin tuo aioonikin omassa asemassaan --
minulle kuuluisi ainoastaan velvollisuus totella, mutta hänelle
oikeus käskeä. -- Että tämä _tasa-arvoisuuden_ periaate ei sovellu
(kuten vapauden periaate) ihmisen suhteeseen Jumalaan, se johtuu
siitä, että tämä olento on ainoa, johon nähden velvollisuuskäsite
kadottaa pätevyytensä.
Mitä taas tulee kaikkien kansalaisten tasa-arvoisuus-oikeuteen
alamaisina, niin riippuu puheen ollessa _perintöaatelin_
sallittavuudesta kaikki siitä, täytyykö valtion myöntämän _arvon_
(että joku alamainen on arvosijalla ennen toista) käydä _ansion_
edellä vain päinvastoin. -- Nyt on ilmeistä, että jos arvo
yhdistetään syntyperään, niin on aivan epävarmaa, seuraako sitä myös
ansio (ammattitaito ja uskollisuus virassa). Näin ollen merkitsee se
samaa kuin jos tuo arvo myönnettäisiin ilman mitään ansiota jollekin
suositulle (esim. päällikön arvo), jommoista päätöstä yleinen
kansantahto alkuperäisessä sopimuksessa (joka sittenkin on kaikkien
oikeuksien perustus) ei tule koskaan tekemään. Sillä aatelismies
(Edelmann) ei ole silti ilman muuta jalo mies (ein edler Mann). --
Mitä tulee _virka-aateliin_ (joksi korkeamman virkasäädyn arvoluokkaa
voisi nimittää ja joka aateluus on hankittava ansioilla), niin ei
siinä arvo liity omaisuutena henkilöön, vaan asemaan, eikä sillä
loukata tasa-arvoisuutta; sillä kun asianomainen henkilö jättää
virkansa, luopuu hän samalla arvostakin ja palaa jälleen kansan
keskuuteen. (Tekijän huom.)
[7] Niitä ylhäisiä nimityksiä, joita hallitseville henkilöille
usein on annettu (kuten Jumalan voideltu, Jumalan tahdon valvoja
maan päällä tai Jumalan sijainen), on monasti moitittu karkeiksi,
huimaiseviksi imarteluiksi, mutta -- näyttää minusta -- ilman syytä.
-- On aivan erehdys, että ne välttämättä tekisivät maan päämiehen
ylpeäksi; niiden täytyy häntä sisimmässään nöyryyttää, jos hänellä
on ymmärrystä (kuten toki on edellytettävä) ja jos hän ajattelee,
että hän on ottanut vastaan viran, joka on ihmiselle liian korkea,
nimittäin huolenpidon kaikkein pyhimmästä mitä Jumalalla on maan
päällä, _ihmisten oikeudesta_, ja että hänen täytyy joka hetki
pelokkaasti ajatella, ettei vain missään kohden ole astunut tuota
Jumalan silmäterää liian lähelle. (Tekijän huom.)
[8] Mallet du Pan kerskaa nerokkaalta kajahtelevalla, mutta ontolla
ja asiattomalla puhetavallaan tulleensa monivuotisen kokemuksen
jälkeen vihdoinkin vakuutetuksi Popen tunnetun lauselman totuudesta:
"Kiistelkööt narrit parhaasta hallituksesta; paras on se, jota
parhaiten hoidetaan." Jos tällä tarkoitetaan, että parhaiten hoidettu
hallitus on parhaiten hoidettu, niin hän on Swiftin lausuman
mukaan purrut rikki pähkinän ja saanut madon suuhunsa. Jos sillä
taas tahdotaan sanoa, että se on myös paras hallitustapa, so.
valtiojärjestys, niin se on kerrassaan väärin; esimerkit hyvistä
hallituksista eivät näet todista mitään hallitustavasta. -- Kukapa
onkaan hallinnut paremmin kuin ensim. Titus ja Marcus Aurelius, ja
kuitenkin jätti toinen heistä jälkeensä seuraajakseen sellaisen
miehen kuin Domitianuksen ja toinen Commoduksen, mikä ei olisi
voinut tapahtua hyvän valtiojärjestyksen suojassa, koska mainittujen
seuraajain kelvottomuus tuolle paikalle tunnettiin kyllin ajoissa
ja hallitsijan valtakin oli riittävä syrjäyttämään heidät. (Tekijän
huom.)
_Mallet du Pan_ (1749-1800) kirjoitti kiivaana vallankumouksen
vastustajana kirjan _Ranskan vallankumouksesta ja sen kestävyydestä_.
Yllämainittu lauselma on Popen teoksesta _Essay of man_.
[9] Niinpä vastasi eräs bulgarialainen ruhtinas kreikkalaiselle
kuninkaalle, joka hyväntahtoisesti ehdotti, että he ratkaisisivat
keskinäisen riitansa kaksintaistelulla: "Seppä, jolla kerran on
pihdit, ei ota käsin hehkuvaa rautaa ahjosta." (Tekijän huom.)
[10] Kansainoikeuden opettajat _Hugo Grotius_ (1583-1645) ja _Samuel
von Pufendorf_ (1632-1694) ovat tunnettuja. _Emerich de Vattel_
(1714-1767), Sveitsin-ranskalainen, tutki leibnitziläis-wolffilaista
filosofiaa, ryhtyi Saksin vaaliruhtinaskunnan palvelukseen, oli
jonkun aikaa Saksin lähettiläänä Bernissä ja kirjoitti sarjan
valtionfilosofisia julkaisuja, joista kuuluisin oli _Droit des gens_
(1758).
[11] Aeneis I, 294-96.
[12] Lopetetun sodan päätyttyä, kun rauha tehdään, ei kaiketi olisi
kansalle sopimatonta, että kiitosjuhlan jälkeen määrättäisiin
pidettäväksi katumuspäivä, jolloin valtion nimessä rukoiltaisiin
taivaan armoa niiden suurten syntien tähden, joihin ihmissuku
yhä vain tekee itsensä syypääksi, kun se ei halua sopeutua
noudattamaan mitään lainalaista järjestysmuotoa suhteissa toisiin
kansoihin, vaan riippumattomuudestaan ylpeänä käyttää mieluummin
sodan raakalaiskeinoja (joilla kuitenkaan ei saavuteta sitä, mihin
pyritään, nimittäin kunkin eri valtion oikeutta). -- Sodan aikana
vietettävät kiitosjuhlat taistelussa saavutetun _voiton_ johdosta,
virret, joita (hyvään israelilaiseen tapaan) veisataan _sotajoukkojen
herralle_, eivät ole nekään vähemmän jyrkkänä vastakohtana ihmisten
isän siveelliselle aatekuvalle, koska ne, paitsi välinpitämättömyyttä
siitä tavasta, jolla kansat hakevat molemminpuolista oikeuttaan (se
on jo kyllin surullinen tapa), osoittavat vielä iloakin siitä, että
oikein paljon ihmisiä on tuhoutunut tai heidän onnensa murskattu.
(Tekijän huom.)
[13] Tähän kohtaan on Kant liittänyt pitkähkön alahuomautuksen, joka
koskee Kiinan nimeä ym., mutta suomentaja on pitänyt tarpeettomana
sen ottamista suomalaiseen painokseen, koska se on verraten löyhässä
yhteydessä varsinaisen tekstin sisällyksen kanssa.
[14] Luonnon koneistossa, johon ihminenkin (aistillisena oliona)
kuuluu, ilmenee sellainen jo sen olemassaolon perustuksena
oleva muoto, jota emme voi tehdä itsellemme käsitettäväksi
muuten kuin ajattelemalla sen takana olevaksi jonkun sitä
ennakolta määräävän maailman-alkuunpanijan tarkoituksen. Tämän
alkuluojan ennaltamääräämistä nimitämme yleensä (jumalalliseksi)
_kaitselmukseksi_, ja, mikäli se asetetaan maailman _alkuun,
perustavaksi kaitselmukseksi; (providentia conditrix; semel
jussit, semper parent. -- Augustinus)_; jos taas ajattelemme,
että se on vakinaisesti pitämässä luonnon _kulkua_ yleisten
tarkoituksenmukaisuuden lakien puitteissa, sanomme sitä
_vallitsevaksi kaitselmukseksi (providentia gubernatrix)_;
edelleen erityisten tarkoitusperien nojalla, joita ihminen ei voi
ennakolta nähdä, vaan ainoastaan tuloksesta aavistaa, _johtavaksi
kaitselmukseksi (providentia directrix)_; vihdoin, riippuen
yksityisistä tapahtumista käsitettyinä jumalallisiksi tarkoituksiksi,
emme enää nimitäkään sitä kaitselmukseksi, vaan _sallimukseksi
(directio extraordinaria)_. Ihminen osoittaa muuten houkkamaista
julkeutta, jos hän pyrkii kulloinkin tietämään, mikä on luettava
viimeksimainittuun lajiin, katsottava sallimukseksi (joka itse
asiassa viittaa ihmeisiin, vaikkakaan kyseessäolevia tapahtumia ei
ihmeiksi nimitetä) sillä onhan luonnotonta ja kerrassaan itserakasta
päättää yksi yksityinen tapahtuma johtuvaksi vaikuttavan alkusyyn
erikoisesta perusaatteesta (arvella, että tuo tapahtuma on itse
tarkoitus eikä jonkun toisen, meille aivan tuntemattoman tarkoituksen
pelkkä luonnonmekaaninen syrjävaikutus), niin hurskailta ja nöyriltä
kuin tuontapaiset päättelyt ulkonaisesti saattavatkin kuulostaa.
Niinikään on kaitselmuksen jaoittelu (_aineellisesti_ katsoen),
mikäli se kohdistuu _oloihin_ maailmassa, väärä ja itseään vastaan
sotiva, jos erotetaan _yleinen_ ja _erityinen_ kaitselmus (jommoisen
erotuksen mukaan se esim. sisältäisi huolenpidon lajin säilymisestä
luomakunnassa, mutta jättäisi yksilöt sattuman varaan); sillä siinä
mielessähän sitä juuri nimitetäänkin yleiseksi, ettei yhdenkään
ainoan olion ajateltaisi olevan sen vaikutuspiirin ulkopuolella.
Otaksuttavasti onkin tällöin ajateltu kaitselmuksen jaoittelua
(_muodollisesti_ katsoen) sen tarkoituksien toimeenpanotavan
mukaan, nimittäin _varsinaiseen_ (esim. luonnon vuotuinen
kuoleutuminen ja jälleenherääminen vuodenaikain vaihtelun mukaan)
ja _erikoisluontoiseen_ (esim. kun merivirrat kuljettavat puita
jäärannikoille, jossa niitä ei voi kasvaa, sikäläisten asukasten
tarpeiksi, jotka eivät ilman voisi elää), jolloin, vaikka
voimmekin hyvin selittää näiden ilmiöiden fyysillis-mekaaniset
syyt (esim. että lämpimäin maiden virtain partailla kasvavat
puut kaatuvat noihin jokiin ja sitten joutuvat esim. Golf-virran
kuljetettaviksi edelleen), meidän ei tarvitse silti jättää huomiotta
tarkoituksellisuus-syytäkään, joka viittaa jonkin luontoa vallitsevan
viisauden huolenpitoon.
Mitä taas tulee siihen kouluissa tavalliseen selitykseen, että joku
jumalallinen osuus _liittyisi_ tai myötävaikuttaisi (_concursus_)
aistimaailmassa tapahtuvaan vaikutukseen, niin se kumminkin
on hylättävä. Sillä rinnastaa eriluontoisia asioita (_gryphes
iungere equis_) ja antaa sen, joka itse on maailmassa tapahtuvain
muutosten täydellinen alkusyy, _täydentää_ omaa ennaltamäärättyä
huolenpitoaan maailman kulun kestäessä (joka huolenpito siis
olisi ollut puutteellinen), sanoa esimerkiksi, että lääkäri on
_lähinnä Jumalaa_ parantanut sairaan, siis ollut parantamisessa
apuna, -- tämä on _ensinnäkin_ itsessään ristiriitaista. Sillä
_causa solitaria non iuvat_. Jumala on lääkärin niinkuin
kaikkien hänen parannuskeinojensakin alkulähde ja niinpä täytyy
meidän, jos mielimme päästä aina kaikkein korkeimman, meille
teoreettisesti käsittämättömän perussyyn perille, lukea vaikutus
_kokonaisuudessaan_ hänen työksensä. Tai sitten voimme panna sen
_kokonaisuudessaan_ lääkärinkin ansioksi, sikäli kuin seuraamme tuota
tapahtumaa maailmansyiden sarjassa, mahdollisena selittää luonnon
järjestyksen mukaisesti. _Toiseksi_ tuhoaa tuollainen ajatustapa
vielä kaikki varmat perusteet vaikutusten arvostelemiseksi. Mutta
_siveellis-käytännöllisessä_ tarkoituksessa (joka siis suuntautuu
tykkänään yliaistilliseen) -- esim. kun uskotaan, että Jumala
meille käsittämättömilläkin keinoilla täydentää meidän omassa
oikeudenharjoituksessamme ilmenevät puutteet, kunhan vain mielialamme
on ollut oikea, jonkavuoksi me emme saa laiminlyödä mitään
pyrkiessämme toteuttamaan hyvää -- on jumalallisen myötävaikutuksen
(_concursus_) käsite varsin sopiva, jopa välttämätönkin; tällöin on
kuitenkin itsestään ymmärrettävää, että kenenkään ei pidä koettaa
tähän nojaten _selittää_ hyviä tekoja (maailmassa sattuneina
tapahtumina), sillä se on yliaistillisten asiain luuloteltua
teoreettista käsittämistä ja semmoisena mahdotonta. (Tekijän huom.)
[15] Kaikista elintavoista on _metsästyselämä_ epäilemättä enimmän
sivistyneiden järjestysmuotojen vastainen, koska perheet, joiden
tällöin täytyy eristäytyä, _vieraantuvat_ pian toisistaan ja
niinmuodoin hajautuneina laajoihin metsiin, pian myös _vihollistuvat_
keskenään, kun jokainen niistä tarvitsee paljon alaa ravinnon ja
vaatetuksen hankkimiseen. -- _Nooan verikielto_, I Moos. IX, 4-6
(jota juutalaiskristityt, silloin tällöin toistaen, myöhemmin
käyttivät ehtona vasta pakanuudesta kääntyneille kristityillekin,
vaikkakin toisessa mielessä, Apost. Teot XV, 20, XXI, 25) ei näytä
alunperin olleen mikään muu kuin _metsästyselämän_ kielto, koskapa
metsästäjäelämässä usein pakosta joutuu syömään lihaa raakana, joten
jälkimmäisen ohella samalla tulee edellinenkin kielletyksi. (Tekijän
huom.)
[16a] Saattaisi kysyä: Jos luonto on tahtonut, että nämä jäärannat
eivät saisi jäädä asumattomiksi, niin miten käy niiden asukkaiden,
jos luonto joskus (kuten on odotettavissa) ei enää kuljettaisikaan
heille ajopuita? Onhan nimittäin luultavaa, että kulttuurin
edistyessä lämpimien seutujen alkuasukkaat käyttävät paremmin
jokiensa partailla kasvavat puut eivätkä anna niiden kaatua jokiin ja
sitä tietä uiskennella mereen. Vastaan tähän: _Ob-joen_, Jenisein,
Ljenan ym. jokivarsien asujamet kuljettavat heille silloin puut
kauppatavarana saaden vastikkeeksi niitä eläinkunnan tuotteita,
joista meri jäärantain tienoilla on niin rikas, kunhan luonto vain
ensin on pakottanut heidät elämään rauhassa keskenään. (Tekijän huom.)
[16b] _Friedrich Bouterwek_ (1766-1828), filosofian professori
Göttingenissä, runoilija. Kant mainitsee hänelle toukok. 7 p. 1793
kirjoittamassaan kirjeessä kiittäen siitä "iloisesta ja henkevästä
mielialasta, jonka Teidän runonne ovat usein minulle tyydytyksekseni
suoneet".
[17] _Uskontojen erilaisuus_ -- kummallinen sanapari! Aivan kuin
puhuisi myöskin eri _moraaleista_. Voi tosin olla historiallisia eri
_uskonlajeja_, jotka eivät kuulu uskontoon, vaan sen edistämiseksi
käytettyjen oppineisuuden alalle kallistuvien keinojen historiaan,
ja niinikään eri _uskontokirjoja_, mutta vain yksi ainoa, kaikille
ihmisille kaikkina aikoina pätevä _uskonto_. Ensinmainitut eivät siis
voine sisältää mitään muuta kuin uskonnon apukeinoja, jotka ovat
satunnaisia ja voivat vaihdella eri aikojen ja paikkojen mukaan.
(Tekijän huom.)
[18] Järjen luvallisuuslakeihin kuuluu antaa vääryyttäkin sisältävän
julkisen oikeuden pysyä voimassaan toistaiseksi, kunnes kaikki
on joko itsestään kypsynyt täydellistä mullistusta varten tai
rauhallisin keinoin siihen valmistettu; sillä onhan kuitenkin
_oikeudellinen_, jos kohta vähemmässä määrin oikeudenmukainen
valtiojärjestys parempi kuin olematon, jommoinen kohtalo (anarkia)
olisi seurauksena _liian kiireellisestä_ uudistuksesta. --
Valtioviisauden on siis asiain nykyisellään ollen omaksuttava
velvollisuudekseen pyrkiä uudistuksiin, jotka vastaavat julkisen
oikeuden ihannetta; vallankumouksia taas, milloin luonto nostattaa
ne itsestään, ei sen ole käytettävä vielä suuremman sorron
kaunistelemiseksi, vaan niissä on kuultava luonnon kehoitus pyrkiä
perinpohjaisilla uudistuksilla aikaansaamaan vapauden periaatteille
rakennettu laillinen valtiojärjestys, jommoinen on ainoa kestävä.
(Tekijän huom.)
[19] Joskin vielä saattaisi epäillä jonkunlaisen ihmisluontoon
juurtuneen, saman valtion piirissä yhdessä elävissä _ihmisissä_
asuvan häijyyden olemassaoloa ja löytää jossakin määrin
todenmukaisuutta arvelulle, että ihmisten ajatustavassa esiintyvien
lainvastaisten ilmiöiden syynä onkin se, että kulttuuri ei ole vielä
kehittynyt kyllin pitkälle (siis raakuus), niin pistää tuo häijyys
silmiin ainakin _valtioiden_ ulkonaisissa suhteissa toisiinsa
peittelemättömän ja epäämättömän selvästi. Kunkin valtion omassa
piirissä verhoaa sitä yhteisten lakien pakko, kun kansalaisten
taipumusta keskinäiseen väkivaltaisuuteen voimakkaasti ehkäisee
toinen, suurempi valta, nimittäin hallitusmahti, mikä ei ainoastaan
anna olosuhteille kokonaisuudessaan jonkunlaista moraalista silausta
(_causae non causae_), vaan helpottaa todella myös siveellisen
taipumuksen kehittymistä suoranaiseksi kunnioitukseksi oikeutta
kohtaan siten, että lainvastaisten taipumusten puhkeamisen tielle
tulee asetetuksi sulku.
Jokainenhan luulee näet itsestään, että hän kyllä pitäisi pyhänä ja
seuraisi uskollisesti oikeuden aatetta, jos hän vain voisi odottaa
samaa kaikilta muiltakin, minkä viimeksimainitun seikan hallitus
hänelle osittain takaakin, joten samalla tulee astutuksi pitkä askel
moraalisuutta kohti (vaikkakaan ei vielä moraalinen askel), kohti
uskollisuutta velvollisuusaatteelle sen itsensä tähden, ajattelematta
mahdollista palkintoa. -- Mutta kun itsekukin, samalla kun ajattelee
hyvää itsestään, kuitenkin edellyttää kaikissa muissa pahoja
aivoituksia, lausuu jokainen siten molemminpuolisesti arvostelunsa
toisestaan: etteivät he _tosioloissa_ ole juuri kelvollisia yksikään
(jääköön pohtimatta, mistä tämä johtuu; ainakaan ei siitä voi
syyttää ihmisen _luontoa_, jos kerran ihminen on vapaa olento).
Mutta kun kumminkin jo ihmisen oikeuden aatetta kohtaan tuntema
kunnioituskin, josta hän ei millään muotoa voi riistäytyä irti, on
mitä juhlallisimpana vahvistuksena sille teorialle, jonka mukaan
meillä on kyky sopeutua siihen, niin huomaa jokainen, että hänen
omasta puolestaan pitäisi toimia sen mukaisesti, tehköötpä toiset
siinä suhteessa miten hyvänsä. (Tekijän huom.)
[20] Kantin mielilauselma, suomeksi: Älä väisty onnettomuutta, vaan
astu sitä uskaliaammin sitä vastaan. -- Vergilius, Aeneis VI, 95.
[21] Todisteita tuommoisista toiminnanohjeista voi löytää herra
hovineuvos Garven tutkielmasta "Moraalin yhteensoveltamisesta
politiikan kanssa", 1788. Tämä kunnioitettava oppinut tunnustaa heti
alussa, ettei hän voi antaa tuohon kysymykseen tyydyttävää vastausta.
Mutta hyväksyä silti selitys, jos kohta myöntämällä, ettei voi täysin
kumota sitä vastaan nousevia vastaväitteitä, näyttää kuitenkin
niitä kohtaan, jotka ovat hyvin taipuvaisia käyttämään sitä väärin,
suuremmalta myötenantamiselta kuin kenties olisi otollista. (Tekijän
huom.)
[22] 1700-luvun.
[23] "Liian myöhään viisastuvat frygialaiset." (Vanha sananparsi.)