Kansainoikeus perustukoon vapaiden valtioiden
_valtioliittojärjestelmään_.
Kansoja kuten valtioitakin voidaan katsoa samalta kannalta kuin
yksityisiä ihmisiä, jotka luonnontilassaan (so. ulkonaisista laeista
riippumattomina) loukkaavat toisiaan jo rinnakkain-olollaan ja joista
itsekukin turvallisuutensa tähden voi vaatia toiselta -- ja hänen
pitääkin vaatia -- pääsyä hänen kanssaan kansalais-yhteiskunnan
muotoja vastaaviin järjestettyihin oloihin, joissa jokaiselle
voidaan turvata oikeutensa. Tämä olisi _kansainliitto_, jonka ei
silti kuitenkaan tarvitsisi olla mikään kansainvaltio. Siinä olisi
nimittäin ristiriita, koska jokaiseen valtioon sisältyy _ylemmän_
(lainsäätäjän) suhde _alempaan_ (tottelevaan, nimittäin kansaan),
mutta useammat kansat muodostaisivat samassa valtiossa vain yhden
kansan, mikä taas (meillä kun on tässä pohdittavana _kansojen_ oikeus
toisiinsa nähden, sikäli kuin niiden on muodostettava yhtä monta eri
valtiota eikä sulauduttava yhdeksi valtioksi) sotii edellytyksiämme
vastaan.
Koska me nyt pidämme syvästi halveksittavana villien kiintymystä
laittomaan vapauteensa tapella mieluummin lakkaamatta kuin alistua
laillisen, oman säätämänsä pakon alaisiksi, toisin sanoen pitää
hullua vapautta parempana kuin järkevää, ja arvostelemme kaiken
tuon raakuudeksi, säädyttömyydeksi ja eläimelliseksi ihmisyyden
halventamiseksi, niin luulisi, että valistuneiden kansain (joista
jokainen kohdastaan on liittynyt valtioksi) pitäisi yhtä hyvällä
syyllä kiiruhtaa, sitä parempi kuta pikemmin, pyrkimään vapaaksi
tuosta niin alhaisesta tilasta. Mutta sensijaan paneekin jokainen
_valtio_ päinvastoin liikkeelle kaiken valtamahtinsa (sillä
kansanmajesteetti on järjetön sanontatapa) nimenomaan ollakseen
vapaa kaikesta ulkonaisesta pakosta, ja valtionpäämiesten suuruus
ja loisto on siinä, että heillä, tarvitsematta panna juuri itseään
vaaralle alttiiksi, on käytettävinään tuhansittain käskyläisiä,
jotka voidaan uhrata sellaisen asian puolesta, joka ei koske heitä
ensinkään.[9] Euroopan ja Amerikan villien pääasiallinen erotus
onkin siinä, että viimeksimaituista monet heimot ovat joutuneet
kokonaisuudessaan vihollistensa ruoaksi, mutta ensinmainitut osaavat
käyttää voitettujaan edullisempiin tarkoituksiin kuin syötäväksi
ja ovat kyllin ymmärtäväisiä lisätäksensä niillä mieluummin
alamaistensa lukua, siis myöskin vielä laajempiin sotiin käytettävien
välikappaleiden määrää.
Kun ottaa huomioon ihmisluonnon häijyyden, joka paljastuu
alastomana kansojen vapaissa suhteissa (sensijaan että sitä
yhteiskunnallis-lainalaisessa tilassa melkoisesti peittää hallituksen
pakko), niin onpa todella ihmeteltävää, ettei _oikeus_-sanaa
ole pedanttisena käsitteenä vielä voitu tykkänään karkottaa
sotapolitiikan piiristä ja ettei yksikään valtio ole vielä ollut
kyllin rohkea julistautuakseen julkisesti tämän mielipiteen
kannattajaksi. Yhä vedotaan näet _Hugo Grotiukseen, Pufendorfiin,
Vatteliin_[10] jmm. (kaikki kiusallisia lohduttajia), vaikkei heidän
kirjoituksillaan, ne kun ovat filosofisessa tai diplomaattisessa
hengessä laadittuja, ole eikä edes voikaan olla vähintäkään _lain_
tehoa (sillä valtiot semmoisinaan eivät ole minkään ulkonaisen
pakon alaisia), ja heidät tuodaan aina vain uskollisesti esille
sotahyökkäysten _puolustamiseksi_, vaikka ei ole olemassa yhtään
esimerkkiä siitä, että mitään valtiota olisi koskaan saatu noin
merkitsevien miesten todisteiden terästämillä perusteilla luopumaan
aikeistaan. -- Tuo arvonanto, jota jokainen valtio (ainakin sanoissa)
osoittaa oikeuskäsitettä kohtaan, on kuitenkin merkkinä siitä, että
ihmisessä piilee vielä suurempi, vaikkakin tällä asteella nukuksissa
oleva siveellinen taipumus päästä ainakin joskus hänessä asuvan pahan
alkujuuren voittajaksi (jonka olemassaoloa hän ei voi kieltää) ja
toivoa samaa muistakin. Muutoinhan eivät valtiot, jotka tahtovat
sotia toisiaan vastaan, joutuisi koskaan edes mainitsemaankaan
sanaa _oikeus_, paitsi ehkä vain tehdäksensä siitä pilkkaa, kuten
tunnettu gallialainen ruhtinas selitti: "Etu, jonka luonto on suonut
vahvemmalle heikompaan nähden, on se, että viimeksimainitun on
toteltava edellistä."
Sinä keinona, jolla valtiot hakevat oikeuttaan, ei voi koskaan, kuten
puolueettomassa tuomioistuimessa, olla oikeudenkäynti, vaan yksistään
sota, mutta sodalla ja sen suotuisalla tuloksella, _voitolla_, ei
oikeus tule ratkaistuksi, ja _rauhansopimus_ taas kyllä lopettaa
sodan kulloinkin kerrakseen, mutta ei sodan tilaa -- mahdollisuutta
löytää yhä uusien sotien tekosyitä -- (mitä ei juuri voikaan selittää
vääräksi, koska tässä tilassa jokainen on tuomari omassa asiassaan).
Toisaalta taas ei valtioihin nähden kansainoikeuden mukaan juuri voi
pitää paikkaansa määritys, joka on katsottava luonnonoikeuden mukaan
päteväksi laittomuuden tilassa eläviin ihmisiin nähden, nimittäin
että heidän on täytymys (velvollisuus) luopua tuosta tilasta (koska
valtiolla semmoisina on sisällisesti jo oikeudellinen järjestysmuoto
ja ne ovat siis vapautuneet toisten pakonalaisuudesta, jonka nojalla
nämä omain oikeuskäsitystensä mukaan velvoittaisivat ne noudattamaan
laajempaa lainalaista oikeusjärjestystä), vaikkakin järki taas
puolestaan ylimmän sivullisen lainsäätäjämahdin majesteetilla
kerrassaan tuomitsee sodan käyttämisen oikeudenkäynnin välineenä,
tehden sensijaan suoranaiseksi velvollisuudeksi rauhan tilan,
jota kuitenkaan ei voi saada perustetuksi eikä turvatuksi ilman
kansojen keskinäistä sopimusta. Näin ollen täytyy olla laatuaan
erikoinen liitto, jota voimme nimittää _rauhanliitoksi (foedus
pacificum)_, joka eroaisi _rauhansopimuksesta (pactum pacis)_ siinä,
että kun jälkimmäinen lopettaa vain _yhden_ sodan, se pyrkisi
tekemään lopun _kaikista_ sodista ainiaaksi. Tuollainen liitto
ei palvele minkäänlaisen vallan hankkimista, vaan se tarkoittaa
yksinomaan valtion _vapauden_ säilyttämistä ja turvaamista itselleen
ja muillekin liittoutuneille valtioille, näiden tarvitsematta
silti (kuten luonnontilassa elävien ihmisten) alistua yleisten
lakien ja niistä johtuvan pakon alaisiksi. Missä määrin tällaisen
_valtioliiton_ aate, jommoinen tulisi vähitellen käsittämään kaikki
valtiot ja siten johtamaan ikuiseen rauhaan, olisi toteutettavissa
(ts. onko sillä objektiivista realiteettia), sitä käy mielessään
kuvitteleminen. Jos nimittäin käy niin onnellisesti, että joku
mahtava ja valistunut kansa voi muodostua tasavallaksi (jonka
täytyy olla luontonsa mukaisesti taipuvainen ikuiseen rauhaan),
niin tuo tasavalta tulee valtioliittoyhtymän keskipisteeksi
toisille valtioille, liittyäksensä niihin ja siten turvatakseen
kansainoikeuden aatteen mukaisesti valtioiden vapaustilan ja
laajentaakseen sitä yhä edelleen uusilla samanlaisilla liittymillä.
Kun joku kansa sanoo: "Meidän välillämme älköön olko sotaa;
sillä me tahdomme muodostautua yhteiseksi valtioksi, so. asettaa
itsellemme korkeimman lakiasäätävän, hallitsevan ja tuomitsevan
vallan, joka sovittaa riitaisuutemme rauhallisesti", niin se on
ymmärrettävää. -- Mutta jos joku valtio sanoo: "Minun ja toisten
valtioiden välillä älköön olko sotaa, vaikka minä en tunnustakaan
mitään korkeinta lakiasäätävää valtaa, joka turvaisi minulle
oikeuteni ja jolle minä turvaisin sen oman oikeuden", niin ei ole
lainkaan ymmärrettävissä, mihin tämä valtio sitten tahtoisi perustaa
luottamuksen omaan oikeuteensa, jollei tuo oikeus perustu tavallisia
kansalaisyhteiskunta-muodostumia vastaavaan, laajempaan liittoon,
nimittäin vapaaseen valtioliittoutumaan, jommoinen järjen täytyy
välttämättä yhdistää kansainoikeuden käsitteeseen, jotta tästä
käsitteestä ylipäänsä voisi jäädä ajatukselle jokin kiinnekohta.
Kansainoikeuden käsitteessä, jos sillä ymmärretään sotimisen
oikeutta, ei ole oikeastaan ajatukselle minkäänlaista tukea
(koska se semmoisena ei ole yleispäteviin ulkopuolisiin, jokaisen
yksityisen vapautta rajoittaviin lakeihin perustuva, vaan sallii
yksipuolisiin toiminnanohjeisiin nojautuen ja väkivoimalla
ratkaistavan, mitä oikeus on). Tuommoisella kansainoikeudella olisi
näin ollen ymmärrettävä sitä, että ihmisille, jotka noin ajattelevat,
tapahtuu aivan oikein, kun he repivät ja raatelevat toisiansa
ja siten tapaavat ikuisen rauhan vasta siinä suuressa haudassa,
joka peittää kaikki väkivallantöiden kauheudet samoin kuin niiden
alkuunpanijatkin. -- Keskinäisissä suhteissa oleville valtioille
ei järjen mukaan ajatellen voi olla mitään muuta keinoa päästä
siitä laittomuuden tilasta, joka on pelkkää sotaa, kuin että ne,
samoin kuin yksityiset ihmisetkin, luopuvat villistä (laittomasta)
vapaudesta, mukautuvat yhteisiin pakkolakeihin ja muodostavat
siten (jatkuvasti kasvavan) _kansainvaltion (civitas gentium)_,
joka lopulta käsittäisi maan kaikki kansat. Mutta koska valtiot,
kansainoikeudesta omistamansa käsityksen mukaisesti, eivät tuollaista
lainkaan halua, siis hylkäävät _in hypothesi_ sen, mikä on oikein _in
thesi_, niin on _maailmantasavallan_ positiivisen aatteen asemesta
(jollemme tahdo sallia kaiken tuhoutua) ainoastaan sotaa vastustavan,
vakinaisen ja yhä laajenevan _liiton negatiivinen_ vastike kykenevä
pidättämään tuota oikeutta kammoavain, vihamielisten taipumusten
virtaa, jolloin kuitenkin on tarjona alituinen vaara, että se puhkeaa
kuohumaan. (_Furor impius intus -- fremit horridus ore cruento. --
Vergilius_[11]).[12]
Kolmas lopullinen määritys ikuista rauhaa varten.
"Maailmankansalaisoikeus olkoon rajoitettu yleisen
_vierasystävyyden_ vaatimuksiin."
Tässä paremmin kuin edellisissäkään määrityksissä ei ole puhe
ihmisystävällisyydestä, vaan _oikeudesta_, ja tällöin merkitsee
_vierasystävyys_ (vieraanvaraisuus) muukalaisen oikeutta olla
saamatta osakseen vihamielistä kohtelua toiselta sentähden, että
hän saapuu tämän toisen alueelle. Viimeksimainittu voi käskeä
hänen poistua, jos se voi tapahtua aiheuttamatta hänelle turmiota,
mutta ei kohdella vierasta vihamielisesti niin kauan kuin tämä on
rauhallisesti alallaan. _Vierasoikeutta_ ei tulokas voi vaatia (sillä
siihen tarvittaisiin erikoinen suopea sopimus, jonka nojalla hän
pääsisi joksikin aikaa asujakumppanuuteen), vain _käymäoikeutta_,
joka sallii jokaisen ihmisen tarjoutua toisen seuraan, mikä oikeus
perustuu maan pinnan yhteiseen omistukseen, jolla, se kun on pallon
pinta, he eivät voi rajattomiin asti eristäytyä, vaan jolla heidän
on kuitenkin lopulta siedettävä toisiaan rinnatusten; mutta kellään
ei ole alkujaan suurempaa oikeutta olla jollakin maan paikalla kuin
toisellakaan. -- Tämän pinnan asuttavaksi kelpaamattomat osat,
meri ja hieta-aavikot, katkaisevat tuon yhteisyyden, kuitenkin
niin, että _laiva_ tai _kameli_ (erämaan _laiva_) tekevät ihmisille
mahdolliseksi lähestyä toisiaan noidenkin seutujen läpi, joilla ei
ole omistajaa, ja käyttää mahdolliseen kanssakäymiseen sitä _pinnan_
oikeutta, joka kuuluu ihmissuvulle yhteisesti. Merenrantaseutujen
(esim. raakalaisheimojen) epävieraanvarainen tapa ryöstellä laivoja
läheisillä merillä tai tehdä orjikseen rannikolle ajautuneita
laivamiehistöjä, tai hiekkaerämaiden (Arabian beduiinien)
samanarvoinen tapa katsoa toisten paimentolaisheimojen naapuruutta
oikeudeksi rosvota heitä, on siis vastoin luonnonoikeutta; toiselta
puolen ei vierasystävyys-oikeus, so. vierasten tulokasten toimivalta,
ulotu pitemmälle kuin mitä sisältää mahdollisuus _yrittää_
kanssakäymistä entisten asukasten kanssa. -- Tällä tavalla saattavat
etäiset maanosat päästä rauhallisesti toistensa kanssa suhteisiin,
jotka lopulta voivat tulla yleisesti lainalaisiksi ja siten vihdoin
johtaa ihmissukua yhä lähemmäksi yhteismaailmallista järjestysmuotoa.
Jos vertaa tähän meidän maanosamme sivistyneiden, etupäässä
kauppaakäyvien valtioiden _epä-vierasystävällistä_ käyttäytymistä,
niin menee se vääryys, jota ne harjoittavat _käydessään_ vieraissa
maissa ja vierasten kansojen luona (mikä merkitsee niille samaa kuin
esiintyminen niiden _valloittajina_), aivan kauhistuttavan pitkälle.
Amerikka, neekerimaat, maustesaaret, Kapmaa jne. olivat niille
silloin, kun ne keksittiin, kenellekään kuulumattomia maita, sillä
alkuasukkaita ne eivät laskeneet miksikään. Itäintiaan (Hindustaniin)
kuljettivat ne pelkkien aiottujen kauppavarastojen varjolla vieraita
sotilaskansoja, ja näiden mukana seurasi lisäksi alkuasukasten
nujertaminen, maan eri valtioiden yllyttäminen laajaperäisiin sotiin,
nälänhätä, kapina, petollisuus ja mitä vielä kuuluneekin noiden
kaikkien murheiden litaniaan, jotka ihmissukua painavat.
Kiina[13] ja Japani, jotka olivat saaneet esimakua tuollaisista
vieraista, ovat sentähden olleet siksi viisaita, että edellinen on
sallinut niille vain pääsyn maahansa, mutta ei jalansijaa siellä,
jälkimmäinen taas myöntänyt pääsynkin vain yhdelle ainoalle Euroopan
kansalle, hollantilaisille, ja nämäkin vieraat vielä eristetään
niinkuin vangit yhteydestä alkuasukasten kanssa. Harmillisinta (tai
siveellisen tuomarin näkökannalta katsoen kaikkein parasta) tässä
eurooppalaisten menettelyssä on, että he eivät saa edes vastaavaa
hyötyä noista väkivallan töistä, että kaikki nuo kauppayhtiöt ovat
romahduksen partaalla, että Sokerisaaret, tuo kaikkein julmimman
ja harkituimman orjuuden pesä, eivät tuota mitään todellista
voittoa, vaan palvelevat isäntiä ainoastaan välillisesti, edistäen
tällöinkin varsin vähän luvallisia tarkoitusperiä, nimittäin
matruusien valmistamista sotalaivastoja varten ja sitä tietä taas
sotien käymistä Euroopassa; ja tämä meno tapahtuu sellaisten valtain
tiliin, jotka pitävät kovasti esillä hurskauttaan ja, samalla kun
juovat vääryyttä niinkuin vettä, tahtovat käydä valituista, mitä
oikeauskoisuuteen tulee.
Kun nyt maan kansain kesken kerran yleisesti vallalle tullut
(ahtaampi tai laajempi) yhteisyys on ehtinyt niinkin pitkälle,
että _yhdessä_ maan paikassa tapahtunut oikeudenloukkaus tunnetaan
_kaikissa_ paikoissa, niin ei maailmankansalaisoikeuden aate ole
mikään haaveelliseen tai liioittelevaan kuvitteluun perustuva
oikeusmuoto, vaan välttämätön täydennys niin valtiota kuin
kansainoikeuttakin koskevaan kirjoittamattomaan lakikokoelmaan, joka
koituisi yhteisten ihmisoikeuksien hyväksi yleensä ja siten myös
ikuisen rauhan hyväksi, jonka yhtämittaisella lähenemisellä kohti
toteutumistaan saatammekin mairitella itseämme ainoastaan tässä
mainitulla ehdolla.