Valtiojärjestys olkoon jokaisessa valtiossa tasavaltainen.
Valtiojärjestys, joka ensiksikin on rakennettu ihmisten ihmisinä
muodostaman yhteisön jäsenten _vapauden_ periaatteille, toiseksi
perusteille, jotka edellyttävät kaikkien _riippuvaisuutta_ yhdestä
ainoasta yhteisestä lainsäädännöstä (alamaisina), ja joka kolmanneksi
nojautuu heidän _tasa-arvoisuuteensa_ (kansalaisina), -- ainoa
siitä alkuperäisen sopimuksen aatteesta juontuva valtiojärjestys,
johon jokaisen kansan oikeudenmukaisen lainsäädännön pitää
perustua, on _tasavaltainen_ valtiojärjestys.[6] Tämä on siis,
mitä oikeudellisuuteen tulee, itsessään se järjestysmuoto, joka
on kaikkien erilaisten valtiomuotojen alkuperäisenä perustuksena.
Nyt kysytään vain: onko se myöskin ainoa, joka voi johtaa ikuiseen
rauhaan?
Tasavaltaisella valtiojärjestyksellä on tosiaankin sen lisäksi, että
se on väärentämätöntä alkujuurta, ollen peräisin oikeuskäsitteen
puhtaasta lähteestä, vielä mahdollisuudet toivottuun suuntaan,
nimittäin ikuiseen rauhaan. Tämä selviää seuraavasta. -- Kun
kansalaisten suostumusta vaaditaan (ja toisin ei voi menetelläkään
tämän valtiojärjestyksen vallitessa), milloin on ratkaistava,
onko ryhdyttävä sotaan vai ei, niin ei mikään ole luonnollisempaa
kuin että kansalaiset, heidän kun olisi päätettävä ottaa itse
kantaaksensa kaikki sodan ahdingot (jommoisia ovat: ottaa itse
osaa taisteluun; suorittaa sotakulungit omasta omaisuudestaan;
ottaa murheellinen tehtävä korjata sodan jättämän hävityksen
jälkiä; ottaa vihdoin kaiken pahan kukkuraksi vielä vastatakseen
itse rauhaakin katkeroittava velkataakka, jota ei -- lähestyvien,
yhä uusien sotien takia -- saa koskaan kuoletetuksi), -- että he
ajattelevat päänsä ympäri, ennenkuin aloittavat noin vakavan leikin.
Sellaisen valtiojärjestyksen vallitessa taas, jonka mukaan alamainen
ei ole kansalainen ja joka siis ei ole tasavaltainen, on sodan
aloittaminen vaarattominta maailmassa, koska valtionpäämies ei ole
tasavertainen kansalainen, vaan valtionomistaja, joka pitoineen,
metsästysretkineen, huvilinnoineen, hovijuhlineen jms. ei pane sodan
vuoksi vähintäkään alttiiksi ja joka siis voi aivan vähäpätöisistä
syistä päättää sen aloittamisen niinkuin jonkin huviretken ja jättää
säädyllisyyden vuoksi toimenpiteen viattomaksi selittämisen ja
puolustamisen siihen aina valmiin diplomaattikunnan huoleksi.
* * * * *
Jottei tasavaltaista valtiojärjestystä sekoitettaisi (kuten
tavallisesti tehdään) kansanvaltaiseen, on huomautettava seuraavaa.
Valtion (_civitas_) muodot voidaan luokitella joko niiden henkilöiden
erotuksen mukaan, joiden huostassa on ylin valtiovalta, tai
sen mukaan, mitä _hallitustapaa_ valtionpäämies kansaan nähden
käyttää, olipa hän mikä hyvänsä miehiään. Edellisessä katsannossa
on oikeastaan kysymys valtiuden muodosta (_forma imperii_),
jommoisia on vain kolme mahdollista: joko on hallitsijavallan
käyttö _yhdellä_ henkilöllä tai _muutamilla_ keskenään tai sitten
yhteisesti _kaikilla_, jotka muodostavat kansalaisyhteiskunnan
(_autokratia, aristokratia ja demokratia_ eli ruhtinasvalta,
aatelisvalta ja kansanvalta). Jälkimmäinen on hallinnon muoto
(_forma regiminis_) ja koskee sitä konstitutioon (yleisen tahdon
toimitukseen, jolla ihmisjoukosta tulee kansa) perustuvaa
tapaa, millä valtio käyttää täysivaltaisuuttaan, ja se on tässä
katsannossa joko _tasavaltainen_ tai _itsevaltainen_ (despoottinen).
_Tasavaltaisen_ valtiojärjestyksen perusaatteena on toimeenpanevan
vallan (hallituksen) erottaminen lakisäätävästä. Despotismi perustuu
siihen, että hallitsija panee valtiossa toimeen itse antamansa lait;
se on siis julkinen tahto siinä muodossa, että hallitsija käyttää
sitä yksityistahtonaan. -- Kolmesta mainitusta valtiomuodosta on
_demokraattinen_ sanan varsinaisessa merkityksessä välttämättä
_despotismia_, koska se perustaa toimeenpanovallan, jossa kaikki
päättävät yhdestä ja tarvittaessa myöskin yhtä vastaan (joka siis ei
yhdy päätökseen), ts. jossa päättävät kaikki, jotka eivät kuitenkaan
ole kaikki, mikä merkitsee yleisen tahdon ristiriitaa itsensä kanssa
ja vapauden kanssa.
Jokainen hallitusmuoto nimittäin, joka ei ole _eduskuntainen_, on
oikeastaan _epämuodostuma_, koska lainsäätäjä samassa henkilössä
ei voi olla samalla tahtonsa toimeenpanija (yhtä vähän kuin
päälauseeseen sisältyvä yleinen voi loogillisessa päätelmässä olla
erityisen alistuksena sen alaiseksi sivulauseessa). Ja jos kohta nuo
toisetkin kaksi valtiojärjestystä ovat aina sikäli virheellisiä,
että niissä jää mahdollisuutta tuollaiselle hallitustavalle, niin
on niiden vallitessa sentään ainakin mahdollista, että omaksutaan
eduskuntaisen järjestelmän _henkeä_ vastaava hallitustapa --
tämän valaisemiseksi voi mainita, että esim. Fredrik II ainakin
_sanoi_ olevansa vain valtion korkein palvelija[7] --, jotavastoin
demokraattinen valtiojärjestys tekee sen mahdottomaksi, kun
kaikki tahtovat olla herrana, -- Voimme siis sanoa: kuta pienempi
on valtiovallan henkilökunta (hallitsevien luku), kuta suurempi
toisaalta sen edustuslaitos, sitä enemmän on valtiojärjestyksellä
mahdollisuuksia tasavaltaisuuteen, ja saattaa toivoa, että se
vähittäisillä uudistuksilla voi viimein siihen kohota. Tästä syystä
on aristokratiassa jo vaikeampaa kuin monarkiassa, demokratiassa
taas aivan mahdotonta muutoin kuin väkivaltaisella vallankumouksella
päästä tuohon ainoaan täysin oikeudelliseen valtiojärjestykseen.
Mutta kansalle merkitsee verrattomasti paljon enemmän hallitustapa[8]
kuin valtiomuoto (vaikka kyllä tästäkin suuressa määrin riippuu sen
parempi tai vähempi sopivaisuus edellämainittuun tarkoitukseen).
Hallitustapaan taas kuuluu, jos sen mieli olla oikeusaatteen
mukainen, eduskuntainen järjestelmä, jota noudattaen tasavaltainen
hallitustapa yksistään on mahdollinen, vaan jota ilman (olipa
valtiojärjestys mikä hyvänsä) hallitustapa on itsevaltainen ja
mielivaltainen. -- Mikään vanhoista niinsanotuista tasavalloista ei
ole tiennyt mitään tästä seikasta, ja sentähden niiden täytyikin
päätyä kerrassaan despotismiin, joka, milloin yksi ainoa käyttää
ylivaltaa, onkin vielä lajiaan siedettävin.