SISÄLTÄVÄ ALUSTAVAT MÄÄRITYKSET VALTIOIDEN VÄLISTÄ
IKUISTA RAUHAA VARTEN
1. "Rauhansopimukseksi älköön tunnustettako sellaista, joka on
tehty salaisella tarkoituksella varata samalla aihe vastaiseen
sotaan."
Tuommoisena se näet olisikin pelkkä aselepo, vihollisuuksien
lykkäys, eikä _rauha_, joka merkitsee kaikkien vihollisuuksien
lakkaamista ja jonka lisäliitteenä käsite _ikuinen_ on jo
epäilyttävää liikasanaisuutta. Olemassaolevat vastaisen sodan syyt,
vaikkapa ne ehkä päätöstä tehtäessä olisivatkin vielä tuntemattomia
rauhanrakentajille itselleen, tekee rauhansopimus kaikki tyhjiksi,
olipa ne sitten kaivettu vaikka arkistojen todistuskappaleista kuinka
terävällä urkintataidolla tahansa. Sellaisten vanhojen, pikimmiten
tulevaisuudessa harkittaviksi aiottujen vaatimusten tai pyyteiden
varaaminen sopimukseen (_reservatio mentalis_), joiden mikään kohta
ei voi päätöstä tehtäessä tulla puheenalaiseksi, koska molemmat
puolet ovat liian uupuneita jatkaaksensa sotaa, ja joiden takana
vielä on paha tahto käyttää ensimmäistä suotuisaa tilaisuutta tähän
tarkoitukseen, kuuluu jesuiitta-kasuistiikkaan ja on hallitsijain
arvoa alentavaa, samoin kuin taipuisuus moisiin ajatusjohteluihin
on heidän ministeriensä arvolle sopimatonta, jos asiaa arvostellaan
semmoisena kuin se itsessään on.
Jos taas valtioviisauden valistuneiden käsitteiden mukaisesti valtion
todellinen kunnia nähdään vain vallan alituisessa suurenemisessa
keinoilla millä tahansa, silloin kyllä käyttämämme arviointi
vaikuttaa koulumaiselta ja pedanttiselta.
2. "Minkään valtion älköön sallittako perinnän nojalla,
vaihtamalla, ostamalla tai lahjaksi hankkia omakseen
toista omintakeista valtiota (pientä tai suurta, mikä
on tässä yhdentekevää)."
Valtio ei näet ole (kuten esim. se maa-ala, jolla se sijaitsee)
mikään omaisuus. Se on sellaisten ihmisten yhdyskunta, jotka eivät
ole kenenkään muun kuin itsensä käskettävissä ja käytettävissä. Mutta
jos valtio, joka itse on runko ja jolla siis on oma juurensakin,
liitetään istukasoksana toiseen valtioon, niin sen olemassaolo
moraalisena persoonana lakkaa ja tuosta persoonasta tehdään pelkkä
esine, mikä on vastoin sen alkuperäisen sopimuksen aatetta, jota
ilman ei voi ajatella mitään kansoja koskevaa oikeutta.[1] Jokainen
tietää, mitä vaaroja tähän hankkimistapaan kuuluva harhaluulo, jonka
mukaan valtiotkin muka voivat mennä keskenään naimisiin, on tuottanut
Euroopalle meidän päivinämme viime aikoihin asti; muut maanosat
eivät nimittäin ole koskaan sitä tunteneet. Se on esiintynyt osaksi
jonkinlaisena uutena teollisuuden lajina, jossa voi perheliitoilla
saavuttaa ylivoiman ilman voimankäyttöä, osaksi keinona hankkia
haltuunsa lisää maita. -- Tähän on luettava myös sellainen menettely,
että joku valtio vuokraa sotaväkeään toiselle käytettäväksi
vihollista vastaan, joka ei ole yhteinen; tällöin näet käytetään ja
tuhlataan alamaisia niinkuin mielin määrin käsiteltäviä esineitä.
3. "Vakinainen sotaväki (_miles perpetuus_) on aikaa myöten
kokonaan lakkautettava."
Se uhkaa nimittäin alituisesti toisia valtioita sodalla, kun se
näyttää siihen aina valmiilta ja varustetulta. Se yllyttää valtioita
pyrkimään toistensa edelle varustetun väen lukumäärässä, jolla ei ole
mitään rajoja, ja koska varusteluun käytetyt kustannukset tekevät
rauhan vielä rasittavammaksi kuin lyhyen sodan, aiheuttaa vakinainen
sotaväki suorastaan hyökkäyssotia, jotta päästäisiin tuosta
painajaisesta. Tähän on vielä lisättävä, että kun ihmisiä palkataan
kuolemaan tai tappamaan toisia, näyttää siltä kuin se merkitsisi
heidän käyttämistään pelkkinä koneina ja välineinä toisen (valtion)
kädessä, mikä ei juuri sovellu yhteen ihmisyyden oikeuden kanssa
omassa henkilössämme.[2] Aivan eri asia on, kun valtion kansalaisia
määräaikoina vapaaehtoisesti harjoitetaan asepalvelukseen, jotta
he voisivat suojella itseään ja isänmaataan ulkopuolelta tulevia
hyökkäyksiä vastaan. Suurten varojen kasaaminen saisi sekin
aikaan, että toiset valtiot pitäisivät sitä sodan uhkana ja
katsoisivat olevansa pakotettuja ehättämään ehkäiseviin hyökkäyksiin
(koskapa kolmesta voimakeinosta, jotka ovat _sotajoukkojen voima,
liittoutumisen voima ja rahan voima_, viimeksimainittu lienee
sittenkin luotettavin sotaväline), ellei tässä taas olisi suurena
vaikeutena saada selville kerättyjen varojen suuruutta.
4. "Valtiovelkaa älköön tehtäkö valtion ulkoasioita
silmälläpitäen."
Tämä apukeino ei sisällä mitään epäilyttävää, kun sitä käytetään
valtiotalouden tarpeisiin (teiden parantamiseen, uutisasutukseen,
makasiinien hankkimiseksi pelättävien katovuosien varalta,
jne.), hankittiinpa tarkoitukseen apua valtion piiristä tai
sen ulkopuolelta. Mutta valtioiden välisenä keskinäisenä
vastapainokoneistona on sellainen luottojärjestelmä, joka sallii
velkain kasvaa rajattomiin, mutta turvaa ne kuitenkin vaatimuksilta
lähimpinä aikoina (koska kaikki velkojat eivät kuitenkaan voi
tehdä vaatimuksiaan yhdellä kertaa) -- erään kauppaakäyvän kansan
tällä vuosisadalla tekemä nerokas keksintö[3] --, semmoisena
se on vaarallinen rahavalta, tarjotessaan sodankäyntiä varten
varat, jotka ovat suuremmat kuin kaikkien muiden valtioiden
varat yhteensä ja jotka loppuvat vasta joskus tuonnempana
suoritusten langetessa (ja sitäkin tapausta voidaan viivyttää
vielä kauan vilkastuttamalla liikennettä, mikä tekee vaikutuksensa
teollisuuteen ja elinkeinoihin). Tämä helppous käydä sotaa, yhdessä
vallanpitäjäin samansuuntaisen taipumuksen kanssa, joka näyttää
olevan ihmisluonnolle ominainen, on siis ikuisen rauhan pahana
esteenä, jonka poistamisen pitäisi kuulua sen alustaviin määrityksiin
sitä suuremmalla syyllä, kun lopulta kuitenkin välttämätön
valtionvararikko pakostakin kietoo syyttömästi samaan turmioon monia
muitakin valtioita, mikä olisi julkinen vääryys viimeksimainituille.
Näin ollen ovat toiset valtiot ainakin oikeutettuja liittoutumaan
mainitunlaista valtiota ja sen julkeutta vastaan.
5. "Mikään valtio älköön sekaantuko väkivaltaisesti
toisen valtion hallitusmuoto- ja hallitusasioihin."
Sillä mikäpä sen siihen oikeuttaisi? Se pahennusko, jota joku
valtio herättää toisen valtion alamaisissa? Pikemminkin voivat
valtiossa esiintyvät pahat viat, jotka kansaa ovat kohdanneet sen
laittomuuden tähden, olla esimerkiksi ja varoitukseksi toiselle.
Ja yleensä ei vapaan henkilön toiselle antama huono esimerkki ole
(_scandalum acceptumina_) mikään loukkaus jälkimmäistä kohtaan. --
Toisin pitäisi oikeastaan olla laita sellaisessa tapauksessa, jos
joku valtio sisäisten erimielisyyksien takia jakautuu kahteen osaan,
jotka kumpikin tahtovat esiintyä omana erikoisena valtiona ja tekevät
vaatimuksia kokonaisuuteen nähden; jos tällaisessa tapauksessa joku
ulkovalta antaa apua jommallekummalle puolelle, ei sitä pitäisi
voitaman katsoa sekaantumiseksi toisen valtion valtiojärjestykseen
(sillä tällöinhän on kysymys anarkiasta). Mutta niin kauan kuin tuo
sisällinen riita ei vielä ole päässyt ratkaisuunsa, olisi tuollainen
ulkovaltain sekaantuminen kumminkin loukkaus sellaisen kansan
oikeuksia vastaan, joka kamppailee vain oman sisällisen sairautensa
kourissa; semmoisena se olisi jo itsessään pahennus ja tekisi
kaikkien valtioiden itsenäisyyden epävarmaksi.
6. "Käydessään sotaa toisen valtion kanssa älköön mikään valtio
antautuko sellaisiin vihollisuuksiin, joista on välttämättömänä
seurauksena, että keskinäinen luottamus tulevana rauhan
aikana käy mahdottomaksi. Semmoisia ovat _salamurhaajain
(percussores) ja myrkyn sekoittajain (venefici)_ käyttäminen,
_antautumissopimuksen rikkominen, maanpetoksen (perduellio)
järjestäminen_ siinä valtiossa, jota vastaan soditaan, ym."
Nämä ovat kunniattomia sotajuonia. Jonkinlaista luottamusta
vihollisen ajatustapaan täytyy nimittäin säilyä sodan kestäessäkin,
koska muutoin ei voitaisi tehdä rauhaakaan ja vihollisuudet
muuttuisivat tuhoamissodaksi (_bellum internecinum_). Sotahan on
näet sittenkin vain valitettava hätäkeino luonnontilassa (jossa ei
ole olemassa tuomioistuinta, joka voisi tuomita lainvoimaisesti),
keino puolustaa oikeuttaan väkivoimalla. Sodassa täten ymmärrettynä
ei kumpaakaan puolta voi julistaa vääryydellä sotivaksi viholliseksi
(sillä tämä edellyttää jo tuomarinsanaa), vaan vasta sodan _tulos_
ratkaisee (samaten kuin niinsanotun jumalantuomion edellä), kenen
puolella on oikeus; kun taas rankaisusotaa (_bellum punitivum_)
valtioiden välillä ei ole ajateltavissa (koska niiden kesken ei ole
olemassa mitään ylemmän ja käskynalaisen suhdetta). Tästä kaikesta
seuraa, että tuhoamissota, jossa hävitys saattaa kohdata molempia
puolia yhtäläisesti ja samalla kaikkea oikeuttakin, sallisi ikuisen
rauhan toteutua vasta ihmissuvun suurella hautuumaalla. Sentähden
täytyy tuollaisen sodan ja siis niiden välikeinojen, jotka siihen
johtavat, olla kerrassaan kiellettyjä. -- Ja että mainitut keinot
johtavat siihen välttämättömästi, se käy selville siitä, että nuo
helvetilliset temput, ollen jo itsessään alhaisia, eivät käytäntöön
tultuaan pysyisi kauan sodan rajoissa -- kuten esim. urkkijain käyttö
(_uti exploratoribus_), joka perustuu vain _toisten_ kunniattomuuteen
(sehän ei kerta kaikkiaan ole pois juuritettavissa) --, vaan
jatkuisivat rauhan tilassakin ja tekisivät siten sen tarkoitusperät
kerrassaan tyhjiksi.
* * * * *
Vaikka edellä esitetyt lait objektiivisesti katsoen, so.
vallanpitäjäin tarkoitusperien kannalta, ovatkin pelkkiä
_kieltolakeja (leges prohibitivae)_, niin ovat kuitenkin muutamat
niistä sellaista _jyrkkää_, olosuhteista riippumatta pätevää
lajia (_leges strictae_), että ne vaativat _viipymättä_ esteiden
poistamista (kuten n:ot 1, 5, 6). Toiset taas (kuten n:ot 2, 3, 4)
ovat sellaisia, jotka -- ei tosin poikkeuksina oikeussäännöistä,
vaan kuitenkin niiden _soveltamiseen_ nähden, olosuhteista riippuen
-- _subjektiivisesti_ pätevyyspiiriltään laajentuvina (_leges
latae_) sallivat sisällyksensä puolesta toimeenpanon _lykkäyksen_,
kadottamatta sentään näköpiiristä sitä tarkoitusperää, joka ei salli
pantavan tuota lykkäystä -- esim. joltakin valtiolta 2. kohdan mukaan
riistetyn vapauden _ennalleen palauttamista_ -- ihan päiväin päähän
(_ad calendas graecas_, kuten Augustuksella oli tapana luvata) eli
siis palauttamista jätettävän täytäntöönpanematta, vaan sallii
ainoastaan viivytyksen, jottei asiassa pidettäisi liikaa kiirettä ja
siten toimittaisi vastoin tarkoituksia. Kielto kohdistuu nimittäin
tässä tapauksessa vain _hankintatapaan_, jota vastaisuudessa ei
pitäisi hyväksyttämän, mutta ei koske _omistussuhdetta_, jota, vaikka
sillä ei olekaan vaadittavaa nimellistä oikeudellisuutta, kuitenkin
kaikki valtiot aikoinaan (luullun hankinnan aikana) silloisen yleisen
mielipiteen mukaan pitivät oikeudenmukaisena.[4]