Hämeenlinna,
Arvi A. Karisto Oy,
1922.
_Immanuel Kant_ (1724-1804) on kuuluisa kriitillisestä
filosofiastaan. Hän otti päätehtäväkseen ratkaista mieteperäisen
ja kokemusperäisen filosofian ristiriidan sekä tutkia inhimillisen
tietämyksen rajoja, määritellä, missä puitteissa ihmistieto on
mahdollinen ja kuinka pitkälle se täten rajoitettuna voi johtaa.
Käytännöllisessä filosofiassaan hän määritteli siveellisen
tajuntamme rajat ja muodot sekä velvollisuuskäsitteen, joka tuli
merkitsemään ehdotonta vaatimusta menetellä joka tilanteessa
siten, että toiminnanohje kelpaisi yleiseksi laiksi. Niinhyvin
tietopuolisen kuin käytännöllisenkin filosofiansa Kant laski "puhtaan
järjen" pohjalle, pitäen johtavana aatteenaan, että ajattelun on
vapauduttava tutkittavien kysymysten aineellisesta sisällyksestä,
päästäkseen käsiksi kaiken tietämyksen muodolliseen -- ehdottomaan,
järjessä itsessään olevaan, aineellisen sisällyksen välttämättömän
edellytyksen muodostavaan -- perustukseen.
Nyt suomeksi ilmestyvä tutkielma ikuisen rauhan aatteesta ei
ole Kantin pääteoksia. Lähimpänä aiheena teoksen ilmestymiseen
kielellämme on harrastus rauhanasiaan. Nykyhetken rauhankysymys
joutuu luonnollisesti selkeämpään valaistukseen, kun tutustumme
siihen, miten tätä suurta pulmaa on ennemmin käsitelty. Siltä
kannalta on juuri Kantin _Ikuiseen rauhaan_ ensiluokkainen teos. Se
on tärkeimpiä virstanpylväitä sillä tiellä, jota ihmisajattelu on
pyrkinyt viitoittamaan ikuiselle rauhalle.
Paitsi että esilläoleva teos täten luo valaistusta yhteen nykyajan
polttavimmista kysymyksistä, on se sen ohella suomalaiselle lukijalle
jonkinlaisena johdatuksena Kantin filosofiaan. Sekin sisältää
näet tärkeimmät hänen filosofisista perusaatteistaan, varsinkin
käytännönfilosofisista -- siveysopilliset, oikeus-, yhteiskunta- ja
historianfilosofiset aatteet -- sovellettuina aiheen vaatimuksiin.
Ikuisen rauhan haave on ikivanha, ja varhain on jo tehty
käytännöllisiäkin ehdotuksia sen toteuttamiseksi. Vanhimmassa,
naiivissa muodossa esiintyy rauhanaate Genesis-kirjan
paratiisi-kertomuksissa ja muinaisajan kuvauksissa "kultaisesta"
aikakaudesta, joissa rauhan haave kohdistettiin ihmiskunnan
menneisyyteen, sen lapsuusaikaan. Myöhemmin alettiin rauhan asiaa
ajatella kehityksen kannalta, rauhan tilaa katsoa tulevaisuuden
lupaukseksi. Sellaisena siitä puhuivat jo vanhan ajan filosofit,
aikaisimmin Aristoteles ja epikurolaiset, samoin kuin Israelin
profeetat, erittäinkin Jesaja ja Sakarja. Filosofisemmin
kuvailivat stoalaiset ja kyynikot ihmiskunnan yhtymistä yhdeksi
"maailmanvaltioksi", jommoisesta saatiin jonkunlaista aavistusta jo
Aleksanteri Suuren ja sittemmin Rooman valtakunnista. Mahtavasti
edisti rauhanaatetta kristinusko, sikäli kuin se seurasi Jeesuksen
rauhaa rakastavaa oppia, aiheuttaen kuitenkin toisaalta sotiakin.
Oikeudellisen ja valtiollisen elämän alalle kotiutuu rauhanaate
vasta uudenajan alussa. Utopisti Thomas Moruksen ja humanisti
Erasmuksen rauhanaatteet ovat vielä tällöin haaveellisempaa lajia.
Käytännöllisempiin rauhanyrityksiin kuuluvat Maksimilian I:n "ikuinen
maanrauha" (1495) ja valtakunnanoikeuksien perustaminen eri maissa.
Vuosisataa myöhemmin ottaa italialainen Gentilis pohdittaviksi
(1588) sotaoikeudelliset ja sitten alankomaalainen Hugo Grotius
kansainoikeudelliset kysymykset (1625), joita viimeksimainittuja
sittemmin Samuel Pufendorf ja Christian Thomasius kehittelevät
edelleen. Valtiollisena suunnitelmana esiintyy ikuisen rauhan ajatus
ensi kerran 1634, ja silloin kerrassaan kruunua kantavan miehen
tiliin pantuna, nimittäin Henrik IV:n suuren ministerin Sullyn
herttuan muistelmissa, jotka julkaistiin keskellä kolmikymmenvuotista
sotaa. Tässä maailmanrauhan luonnoksessa suunnitellaan kaikkien
Euroopan kristillisten valtioiden yhtymistä "yleiseksi hyvin
kristilliseksi tasavallaksi", jonka yhteisiä asioita johtaisi
kuusikymmenjäseninen senaatti, kun taas yhteinen korkein tuomioistuin
ratkaisisi kaikki riitaisuudet. Samantapaisen suunnitelman laati
englantilainen kveekari William Penn.
Vuosien 1712 ja 1716 välillä ilmestyi sitten ranskalaisen apotti
_de Saint-Pierren_ kolmiosainen teos _Ikuisen rauhan luonnos_,
jolla on ollut huomattava vaikutus Kantiinkin. Tekijä oli Ranskan
valtuutettujen sihteerinä Utrechtin rauhankongressissa 1712-13, joka
päätti verisen Espanjan perimyssodan, ja oli joutunut ajattelemaan,
eikö siellä tehtyä rauhansopimusta kävisi laajentaminen yleiseksi
ja pysyväiseksi eurooppalaiseksi rauhaksi. Euroopan 24 kristittyä
valtiota yhtyisivät ikuiseen rauhanliittoon, jota edustaisi
Utrechtissa istuva vakinainen senaatti. Liitto ei sekaantuisi
jäsentensä sisäisiin asioihin, paitsi jos sen säädöksiä rikotaan.
Mikään valtio ei saisi pitää aseissa enempää kuin 6,000 miestä.
Vastedes ei saisi tehdä minkäänlaisia aluemuutoksia Euroopassa.
Kaikki riitaisuudet ratkaisisi sovintotuomioistuin. Teoksen
tärkein filosofinen ajatus on se, että jos kerran itsessään ahne
ja oikeudenvastaisesti ajatteleva luonnonihminenkin on siirtynyt
luonnontilasta kansalais-yhteiskunnalliseen tilaan, niin miksei
vastaava kehitys olisi mahdollinen kokonaisiin kansoihinkin nähden!?
-- Kirja herätti suurta huomiota, käännettiin useille kielille ja
viritti väittelyltäkin. Filosofi _Leibnitz_, joka tosin itsekin oli
rauhan ystävä, ei uskonut, että ruhtinaita koskaan saisi taipumaan
yleiseen rauhaan. Hänpä myös ivallisesti muistutti kirkkomaan portin
otsakirjoituksesta -- "Ikuinen rauha" --, johon Kantkin hiukan
kertomusta muuntaen viittaa. _Voltairekin_ pilkkaili kirjan tekijää
haaveksijana, mutta ei kuitenkaan pitänyt ikuisen rauhan ajatusta
mahdottomana, vaikka ei katsonut sitä voitavan toteuttaa esitellyllä
tavalla. St.-Pierre näki itse elämänsä lopulla uuden sotakauden
puhkeavan, mutta lohdutti itseään luottamuksella tulevaisuuteen.
St.-Pierren seuraaja rauhan aatteen ajajana, hänen persoonallinen
tuttavansa, hänen teostensa julkaisija ja tulkitsija _J.J.
Rousseau_ eroaa mielipiteissään oppi-isästään ennen kaikkea siinä,
että hän ei luota ollenkaan, kuten St.-Pierre, valtionpäämiesten
jalomielisyyteen ja ymmärrykseen. Hän myöntää kyllä tavattoman
hyödylliseksi ajatukseksi, että Euroopan valtioiden yhtymä
toteuttaisi rauhan suunnitelman. Mutta Euroopan ruhtinaat eivät
ymmärrä todellisia etujaan. He pyrkivät edustajineen yksinomaan
laajentamaan alueitaan ja turvaamaan yksinvaltiuttaan. Samoin kuin
aatelismieskin pitää kaksintaistelua kunniakkaampana kuin riidan
ratkaisua oikeudessa, niin hallitsijatkin, -- erona vain se, että
viimeksimainitut panevat alttiiksi alamaistensa hengen eivätkä
omaansa. Mutta vaikka valtioiden johtajilla olisikin hyvää tahtoa,
täytyisi kuitenkin ensiksi edellyttää yleisen edun voitollepääsyä
kaikista erikoisharrastuksista, mikä ei ole mahdollisuuden rajoissa
ilman pakkoa. Näin Rousseau, joka esitti näitä ajatuksia St.-Pierren
suunnitelmista julkaisemassaan _Ikuisen rauhan arvostelussa_ (ilm.
tekijän kuoleman jälkeen 1782).
Melkein kaikki valistusajan edustavimmat henkilöt asettuivat
ponnekkaasti rauhanaatteen puolelle. Niin englantilaiset Swift ja
Hume, samoin ranskalaiset ensyklopedistit ystävineen (Diderot,
Turgot, von Holbach, Goudart ym.) ja jotkut saksalaiset (von Palthen,
Totze, Vattel).
Uuden sysäyksen rauhanaatteelle antoi Ranskan vallankumous. Vuoden
1791 valtiosäännön kuudes pykälä kuului: Ranskan kansakunta ei ryhdy
mihinkään sotaan valloitustarkoituksella. Monet kansalliskokouksen
ja konventin puhujat omistivat innostuneita sanoja rauhanaatteelle
(Condorcet, Anacharsis Cloots, Roberspierre, Petion). Luonnollisesti
läikkyivät tämän innostuksen aallot Reinin toisellekin puolelle,
eivätkä vallankumoussodatkaan estäneet rauhan ajatuksen leviämistä.
Näihin aikoihin ilmestyi myös Kantin kuuluisaksi tullut teos
ikuisesta rauhasta. Sen tekijä oli saanut merkitseviä vaikutuksia
useilta edellämainituilta rauhanaatteen esitaistelijoilta ja Ranskan
vallankumoukseltakin.
Tässä erikoistutkielmassaan ei Kantkaan ensimmäistä kertaa
käsitellyt ikuisen rauhan probleemia. Hän oli aikaisemminkin useasti
omistanut huomiota samalle asialle. Professori, tri Karl Vorländer,
jonka toimittamasta, 1914 ilmestyneestä laitoksesta seuraava on
suomennettu, on huolellisesti koonnut julkaisun loppuun Kantin eri
teoksista ne kohdat, joissa filosofi on kosketellut rauhan asiaa ja
sen yhteydessä olevia seikkoja; niihin kuuluvat myöskin otteet vuotta
1795 myöhemmin ilmestyneistä Kantin teoksista. Viittaamme näihin
suomennokseenkin liitettyihin täydennyksiin, samalla huomauttaen,
että meidän on kiittäminen prof. Vorländeriä myöskin järjestetyistä
aineksista tämän johdannon rauhanaatteen historiallista kehitystä
koskevaan osaan.
Tutkielma _Ikuiseen rauhaan_ ilmestyi syyspuolella 1795: se oli
kirjoitettu kesällä samana vuonna. Lähimmäksi aiheeksi teoksen
syntymiseen arvellaan edellisenä keväänä Preussin ja Ranskan
välillä solmittua Baselin rauhaa, joka oli Kantille mieleen,
hän kun oli vallankumouksellisen Ranskan ystävä. Jo seuraavana
vuonna ilmestyi teoksesta toinenkin painos. Tutkielmia on
kirjoitettu rauhansopimuksen muotoon "alustavine" ja "lopullisine"
määrityksineen, "lisäyksineen" jne. Alustavat määritykset
käsittelevät aivan käytännöllisiä kysymyksiä. Lopulliset määritykset
ovat teoreettisempaa lajia. Ensimmäinen "lisäys" kehittelee
historianfilosofisia aatteita, ja liitteessä pohditaan puhtaasti
filosofiselta kannalta politiikan ja moraalin keskinäistä suhdetta.
Tämä teos nojautuu joka kohdassaan Kantin siveysopin periaatteisiin,
joista alussa aivan lyhyesti mainittiin. Ikuinen rauha -- tai
paremmin sanoen pyrkimys siihen -- on yleispätevä velvoitus, vaikka
päämäärän saavuttaminen tuntuisi olevaisten olojen mukaan arvostellen
mahdottomaltakin. ("Ei ole odotettavissa, että oikeus pääsisi vallan
edelle. Niin pitäisi olla, mutta niin ei ole", on Kant jossakin
lausunut.)
Tutkielma herätti ilmestyttyään paljon huomiota Kantin kotimaassa ja
varsinkin vallankumouksellisessa Ranskassa, jossa siihen suuresti
ihastuttiin; viimeksimainitussa maassa aiheutti teos laajempaakin
tutustumista Kantin filosofiaan. Paitsi ranskaksi ilmestyi teos
myöskin tanskaksi ja englanniksi.
Aikaa myöten unohdettiin Kantin tutkielma kuitenkin pian. Siihen
olivat osaltaan syynä Napoleonin sodat ja Saksassa tapahtunut yleisen
maailmankatsomuksen suunnanmuutos, käänne valistuksen aatteista
romantiikkaan ja kosmopolittisuudesta saksalaiseen isänmaallisuuteen.
Ja Kantin kansainliiton vastineeksi tuli "pyhä allianssi".
Itse rauhanaate saavutti sentään vähitellen maa-alaa. Jo vähän ennen
Kantin teoksen ilmestymistä oli Yhdysvaltain ja Englannin kesken
päätetty ratkaista erinäisiä riitakysymyksiä sovintotuomioilla
ja vielä Kantin eläessä pantiin niitä täytäntöönkin. V. 1815
perustettiin New Yorkissa ensimmäinen rauhanyhdistys, ja sen jälkeen
seurasi muita samanlaisia; 1816 syntyi ensimmäinen eurooppalainen
rauhanyhdistys Lontoossa ja 1830 vastaava mannereurooppalainen
Genèvessä. Liike pysyi kuitenkin pitkän aikaa pääasiallisesti
englantilais-amerikkalaisena. Ensimmäisessä _rauhankongressissa_,
joka pidettiin Lontoossa 1843, oli 294 englantilaista ja 37
amerikkalaista osanottajaa, mutta vain 6 mannereurooppalaista.
Rauhatonta vapausvuotta 1848 seurasi rauhanaatteen suurempi
leviäminen. Kansainvälisiä rauhankongresseja pidettiin mainittuna
vuonna Brysselissä, seuraavana Pariisissa ja sitä seuraavana
Mainin Frankfurtissa. Viimeksimainitun kongressin päätöslauselmat
liittyvät läheisesti Kantin "Ikuiseen rauhaan". Näihin aikoihin
syntyi Königsbergissä ensimmäinen saksalainen rauhanyhdistys. V. 1851
Lontoossa pidetyssä rauhankongressissa oli ensi kerran läsnä työväen
edustajia, viisitoista ranskalaista. Ylipäänsä saa rauhanliike
menneen vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla, oltuaan siihen asti
sävyltään siveellis-uskonnollinen, enemmän taloudellis-valtiollista
suuntaa, ja tähän muutokseen liittyy entistä selvempi pyrkimys
kansain keskinäisen ymmärtämyksen hyväksi. 1860-luvulla hyväksytyt
Genèven ja Pietarin sopimukset sekä Brysselin päätöslauselma
v:lta 1874 tekivät sodankäynnin jonkun verran inhimillisemmäksi
haavoittuneiden kärsimyksiin nähden. 1860-luvun loppupuolen
tapauksiin kuuluvat "vakinaisen kansainvälisen rauhanliiton"
perustaminen Pariisissa, "rauhan ja vapaudenliiton" perustaminen
Genèvessä Garibaldin ja Victor Hugon toimesta, Prahassa pidetyn
filosofien kongressin rauhanpäätöslauselma, Virchowin esitys
yleisestä aseistariisumisesta Preussin edustajakamarissa.
Sittemmin on tehty lukuisia suunnitelmia rauhan saamiseksi Eurooppaan
mm. perustamalla Euroopan Yhdysvallat, mutta tähän asti ne ovat
ilmenneet kuolleina syntyneiksi.
* * * * *
Kantin rauhankirjassaan esittämistä vaatimuksista on, sen pahempi,
tuskin yksikään vielä toteutunut. Pisimmälle on kenties päästy
siinä suhteessa, että melkein kaikissa maissa on saatu aikaan
parlamentaarinen (Kantin sanontatavan mukaan "tasavaltainen")
hallitusjärjestelmä, vaikka kansanedustus ei vielä olekaan monessa
maassa yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuva. Eivätkä
viimeksikään eletyt vuodet ole omiansa vakuuttamaan rauhan
ystävääkään siitä, että Kantin maailmarauhanluonnokseen sisältyvät
tulevaisuudentoiveet ja -vaatimukset olisivat päässeet lähemmäksi
toteutumistaan.
Kantin rauhanfilosofia lähtee siitä siveellisestä periaatteesta, että
vaikka järkemme sanoisi ikuisen rauhan mahdottomaksi muualla paitsi
hautausmaalla, on meidän sittenkin tuntomme velvoittavan käskyn
pakosta ja ihmisyyden nimessä pidettävä sitä päämääränämme. Hän on
muutenkin jyrkästi sitä mieltä, että kysymyksen ollessa siveellisestä
velvollisuudesta ei saa ottaa huomioon mitään muita seikkoja. Hänen
ikuisen rauhan vaatimuksensa toisena aatteellisena perusteena on se
yleissääntö, että jokainen ihminen on itsessään oma tarkoituksensa
eikä toisten tarkoituksien välikappale. Kun sota käyttää yksityisiä
ihmisiä välikappaleina, on se jo senvuoksi siveellisesti väärä. Mitä
tulee näiden ihanteiden käytännölliseen soveltamiseen, suosittelee
Kant menetelmiä, jotka ovat myöhemmästä kehityksestä jo tuttuja.
Kaikkien valtioiden pitää ensiksikin olla eduskunnallisia, että
kansan ääni pääsee kuuluville; filosofi luottaa näet siihen,
että kansat ovat ehdottomasti, aivan toisin kuin hallitsijat ja
hallitukset, sotia vastaan. Sitten pitää diplomatian olla julkista.
Vihdoin on perustettava kansainvälinen tuomioistuin, kansainliitto,
joka ratkaisee riitakysymykset valtioiden kesken.
Näemme Kantin rauhanfilosofian lähinnä perustuvan siihen käsitykseen,
että valtion päätehtävä on yksityisten kansalaisten oikeusturvan
takaaminen. Tämä sotii sitä uudempaa ajatustapaa vastaan, että
valtio on elävä ja toimiva olio, jolla on monta muutakin tehtävää,
mm. kasvaminen ja persoonallisuutensa kehittäminen, jotka usein
käyvät ristiin edelläsanotun valtio-oikeudellisen näkökohdan kanssa.
Valtioiden ja kansain elämää, kun ne täten ymmärretään, eivät
lopulta määrää ulkonaiset järjestysmuodot ja oikeusnormit, vaan
niiden luontainen kasvu, luontaisominaisuudet. Kansat ja valtiot
ovat alinomaisessa taistelussa olemassaolosta niinkuin muutkin
luontokappaleet. Jos ne vievät toisiltaan tilaa, jos ne tuhoavatkin
toisiaan, ei sitä voi välttää.
Kuten näemme, Kantin mielipide on, että ikuisen rauhan aate on
velvoittava, ja hän kuvittelee sellaista olotilaa, jossa kaikki
ihmiset ovat maailmankansalaisia ja elävät rauhassa keskenään.
_Suomentaja_.