VII.

Juha istuu tuvassaan puolihorroksissa, kyynärpäät polvia vasten,

koettaen turhaan saada selville, onko ilta vai aamu ja onko vielä sama

päivä kuin silloin, vai onko ollut välillä jo muita päiviä ja öitä.

Joitakin hän muistaa siitä, mitä oli tapahtunut, toisia ei. On, kuin

toinen puoli hänen olentoaan olisi turto ja tunteeton, niinkuin toinen

puoli vasenta jalkaansa aina oli hiukan kuolluksissa sen karhun pureman

jäleltä. Kun sitä kosketti, oli se aina kuin vierasta lihaa, vastasi

kuin kaukaa jostakin toisesta ihmisestä.

Missä lienee ollut, mutta niin oli, kuin hän olisi yhtä paikkaa

kiertänyt, vasemmalla vettä, oikealla matalaa korpea, jalan alla

upottavaa suota. Sen hän muisti ja senkin, että oli kadottanut lakkinsa

ja taas sen löytänyt. Oli jotakin muutakin, jota olisi tahtonut muistaa,

josta ponnisteli pääsemään selville, niin että päätä särki, toista

puolta heikosti särki, toinen oli turto ja tahmea, niinkuin olisi ollut

täynnä vierasta, hyytynyttä verta.

Jotakin oli tapahtunut, mitä? Mikä siitä tuosta lattiasta on palkin

murtanut? miksi on tupakkahakkuri sillan alla?

Silloin hän muisti sen.

Mutta minkä tähden hän oli semmoisen tehnyt? Äitiäkö aioin iskeä? Mutta

minkä tähden?

Päätä pyörrytti, sydäntä etoi. Hän oli kuin tiedotonna hetken.

Sitten hän oli kuulevinaan kuin kaukaisen huudon: »Sinä valehtelet!» Hän

itsehän sen oli huutanut. Ja nyt hän yhtäkkiä muisti kaiken: kuinka oli

pihasta karannut, huutanut juostessaan: »Sinä valehtelet», huutanut sitä

suolampea kiertäessään, kaatuessaan, juostessaan, niinkuin jotakin

takaa-ajaen, saadakseen sen kiinni, nujertaakseen sen.

Mutta sehän _ei ollut_ valetta. Tottahan se oli. Mennythän se oli.

Sehän on poissa ... koski koko ruumiiseen ja sieluun niin, että suu

aukeni parkaisuun, vaikkei saanutkaan parkaistuksi. Samassa taas pimeni

ja sekosi. Jos _se_ oli tapahtunut, niin olisihan pitänyt tapahtua

muutakin? Mutta kaikkihan on ennallaan. Siinä on uuni, ja sirkka

sirittää. Marja ei ole mennyt. Ei, tämä on vain unta. Mutta miksi en

herää? Enkö saa itseäni hereille, ennenkuin tukehdun? Häneltä pääsi

parahdus, niinkuin siltä, joka koettaa vyöräyttää painajaista rintansa

päältä. Hän seisoi keskellä lattiaa, kädet ylhäällä. Joku hyppäsi

karsinan nurkasta penkiltä ja harppasi huutaen ulos, paitasillaan,

valkea kuin jänis.--»Kaisa, elähän--en minä mitään!» lohdutteli Juha

hänen jälkeensä.

Tyttö tuli takaisin.

--Säikähdin niin--menisitte toki, isäntä, aittaanne maata--kun olette

ihan märkä ja ryvettynyt.

Juha on kokonaan selvinnyt. Hän seisoo rappusilla ja huomaa, että aamu

sarastaa sihittävän sateen läpi. Koira tulee rappujen alta ja

pyörähtelee jaloissa. Kuikka huutaa järvellä.

Hän on astellut rantaan. Siellä ovat verkot vielä virepuilla siltä

jäleltään, kuin ne olivat silloin lahnan kudusta tultua siihen jääneet.

Totta se oli, totta oli. Saadakseen jotakin tekemistä Juha alkoi pistää

verkkoja puikkarille. Teki sitä nopeasti, tottuneesti. Ajatukset

samoissa askelissa. Niin se on, niin se on. Poissa se on. Et tarvitse

toivoakaan muuksi. Suotta sinä sentähden siltapalkin särjit. Koskapa

Kaisa oli nähnyt, että se sen syliin heittäysi. Sinulle se on tapahtunut

eikä kenellekään muulle.

Verkko oli puikkaroitu, ja hän heitti sen venheen kokkaan, niin että

kivekset kalahtivat.

... Yhdessä tulivat tähän pihasta. Se mies seisoi tuossa aitaa vasten.

Joko lienevät sen silloin päättäneet? Että _kehtasi_ Marja vielä

mairitella ja entisiä kalansaaliita muistella... He ovat nuoria ja

kauniita. Minä olen vanha ja ruma. Mitäpä hän minusta, kun on semmoinen,

joka ottaa. Ottakoon! Ottakoon! Pitäköön!

Toinen verkko oli puikkaroitu. Yhä ravakammin Juha liikkui, ei

välittänyt, vaikka jokin silmä verkosta repesi.

Ottihan se siltä kihlat julki, peittelemättä. Sillehän se oli saunan

lämmittänyt, sille oljet lauteille laittoi, ei minulle, ja omaan

aittaansa tilan teki. Ei se äitiä pakoon lähtenyt--valehteli. Olisi

sanonut suoraan, olisi sanonut: nyt lähden, nyt on minulla toinen

parempi. En minä olisi kieltänyt. Enkö? En varmaan, en olisi, mutta kun

salaa--varkain.

Yhtäkkiä häntä raukaisi, hengästytti niin, että vaivoin sai viimeisen

verkon puikkarille. Vaivoin pääsi hän pihaan, hoippui aittaansa, jonka

ovi oli auki, horjahti vuoteeseensa vaatteet päällä ja nukkui.

Juha nukkui koko päivän iltaan saakka.

Oli koleahko, kirkas, pohjatuulesta tyvenevä ilta. Äiti ja Kaisa olivat

lypsyllä. Se on tapahtunut, eikä hän enää tahdo sitä muuksi kuvitella.

Sille ei voi mitään, eikä tarvitsekaan voida. Olkoon, kun on mennyt,

niin menköön.--Hänen aitassaan oli Marjan vaatteita. Hän otti ne ja vei

Marjan omaan aittaan. Kun hän avasi sen oven, lemahti sieltä

laukkulaisen haju. Hän paiskasi kiireesti oven kiinni ja pisti avaimen

taskuunsa; meni rantaan ja heitti avaimen järveen. Niitti sitten yön ja

aamun, kuumaan päivään saakka, kunnes uupumus paiskasi levolle. Päivät

ja yöt menivät nyt Juhalta sekaisin.

Hän oli tullut huumaukseen, josta ei halunnutkaan selvitä. Silmät

jäykkinä kuin unessakävijän hän liikkui ja toimi. Sanaakaan sanomatta

hän antoi äidin olla omissa toimissaan.

Emännästä oli kaikki, niinkuin ollakin piti.

--Näyttäähän tässä tultavan toimeen, sanoi hän Kaisalle. Ei »sitä» enää

sen enemmän kaivatakaan.

--Ei ole oikein asiat, kun ei puhu sanaakaan.

--Eihän tuo ole ennenkään puhunut.

--Ei ole oikein asiat, toisti piika. Olen kuullut itkevän yöllä, ja

päivällä haastelee itsekseen.

--Mitä se sanoo?

--»Voi, minkä teit!»--»Voi, että sen teit!» Sillä on ikävä emäntää.

--Antaapa hänen haihdutella.

--Se odottaa sitä vielä tulevaksi. Ei se sen mielestä milloinkaan

haihdu.

--Kyllä minä haihdutan.

--Elkää ottako, emäntä, köyhältä hänen viimeistä iloansa.

--Mikä ilo se on ikävä?

--Kyllä se vain on.

--Minä kyllä kitken sen juurineen.

--Vaan jos ette saakaan--jos vain repee--ja on jo revennytkin.

--Revetköön!

--Mutta entä Marja sieltä vielä tulee?

--Ei tule

--Taisi olla teistä mieluista, että meni!

--Oli.

--Että saatatte olla niin sydämikkö.

--Minä saatan.

Kun Juha tuli syömään ja oli ateriansa lopettanut, sanoi äiti:

--Taidat odottaa vielä tulevaksi?

--Mitä äiti siitä nyt enää puhuu, sanoi Juha raukeasti.

--Kyllä minä tiedän, että odotat ja toivot, vaan jos tulee, niin tulee

sentähden, että ovat pois ajaneet, ei sinun tähtesi.

--Antaa nyt olla sen asian.

--Aina sinua liian vanhaksi haukkui.

--Kenelle?

--Kuka vain kuulla tahtoi. »Kuolisi kenkkajalka, niin saisin nuoremman.»

Yhtäkkiä Juha äitinsä ihmeeksi puhkesi nauramaan.

--Nythän se saikin sen! Sai nuoren ja rivakan--ja sehän on hyvä, että

sai! Mitä hänen tarvitsikaan minun kanssani kitua--tämmöisen.

Katsokaahan, kuinka hassusti kävelykin käy--jalka heittää kuin särkyneen

tuulimyllyn siipi, katsokaahan!

Juha oli noussut ja hypähteli lattialla, heittäen tahallaan jalkaansa

vielä vinompaan.

--Ole tuossa kujeilematta, vanha mies!

--Noin se vain huiskaa, saattaisin minä silti vaikka tanssiakin, kun

kuka soittaisi. Äiti rallattaisi!

Hän nauroi yhä räikeämmin, hypähteli ja naurahteli vielä pihallakin

mennessään, rallatellen väliin, kirves olalla.

--Siinä sen nyt näit, sanoi emäntä. Eihän revennytkään. Se jo sen

leikiksi panee.

--Ei se minusta leikiltä näyttänyt, sanoi Kaisa.

Mutta kun Juha tuli illalla kotiin, oli hän yhäkin, niinkuin olisi ollut

yhtä hyvillään kuin lähtiessään. Hekotteli, naurahteli, hoilotteli

saunassa kylpiessään.

--Mennä lauantaina oli minulla tässä vielä eukko löylyä lyömässä, nyt ei

olekaan--ei olekaan--ei tulekaan--lallalaa--hilutullallaa! Lyö sinä,

äiti, pojallesi löylyä. Samahan se on, kuka lyö. Häh?--Meni--meni--meni--

minulta akka ryssän rekeen! Vaan entäpä menikin? Otetaan uusi sijaan?

Mitä? kysyi hän lakaten hutkimasta. Saa kai sen ottaa uudenkin?

--Minkä tähden sitä ei saisi? myönnytteli äiti mielissään.

--Vaikkako olisi entinen vielä elossa?

--Ei se ole elossa, joka on rajan takana.

--Sitä minäkin! Ja kun vielä itse mielellään meni.

--Kyllä minä sinulle uuden hankin.

--Hanki! Hanki mieleisesi, mutta elä hanki köyhää.

--Saa tämmöiseen taloon vaikka kuinka rikkaan.

--Uudelle pitää olla uusi talo! Odota siksi, kun minä olen saanut

valmiiksi uudet tuvat ja uudet kamarit. Lyödään pykninki semmoinen,

kivijalalle, ulos lämpiävä, ettei kaupungin tervaporvarilla ylpeämpää.

»Katsohan Juhaa, minkä teki. Nai rikkaan, rakensi pykningin semmoisen,

ettei kaupungin porvarilla parempaa. Otti uuden naisen, kun vanha

karkasi. Kas äijää, koreanpa ottikin!»--Etsi sinä vain äiti, minulle

oikein nuori ja kaunis--ja joka osaa lapsiakin tehdä. Kyllä minä vielä

puolestani! Sille pidetäänkin toiset komennot. Hyvänä pidetään, pöytään

syötetään, piioilla passuutetaan, niinkuin papin rouvaa, vierailla

teetetään, saa itse istua kamarissa ja sukkaa kutoa.

--Kelpaa tämä talo tältäänkin.

--Ei kelpaa, ei kelpaa, sillä kun minä sanon, että laitetaan uudet

huoneet, niin ne laitetaan!

--Millä voimilla ja varoilla sinä ne laittaisit?

--Minäkö? Milläkö voimilla? Minäkö?

Juha oli laskeutunut lauteilta ja lähtenyt nousemaan pihaan, yhä samoja

hokien. Istui rappusilla, kun äiti tuli jälestä.

--Milläkö varoilla? Mikäs se on tuo lehtoinen vaara tuossa? Oletko

käynyt katsomassa, minkälainen siellä on minulla jo kaskimaa? Otan

miehiä ja panen mäen lakeansa myöten maan tasalle. Polttaessa näkyy

loimo kahteen valtakuntaan. Talkoolla leikataan ja talkoolla ajetaan

säkit Ouluun kymmenessä kuormassa. Hyvät veljet, omat veljet ja

kylänmiehet auttaa. Laitetaan sana Marjalle Karjalaan. »Se suuri savu

nousi Juha vainaan--mies vainajasi, ei kuin sen entisen Juhasi kaskesta,

Rajavaaran rikkaan. Se on ottanut uuden eukon vanhoilla päivillään,

sillä on uusi pykninki kuin parhaalla tervaporvarilla. Ei ole enää

milläänkään. Hyvillään vain on, että sai uuden, joka osaa lapsiakin

tehdä. Siellä on vain, kävelee, hissuttelee--on nuortunut, äijä, ei enää

onnukaan. Omat pojat pian kaskia kaataa.» Sinä et usko, äiti. Sinä et

usko, että minä paiskaan pytingin pystyyn niinkuin paras kaupungin

porvari!

--Uskonhan minä.

--Et usko, että minä saan uuden akan?

--Saathan sen.

--Hanki pian, minulla on kiire. Muuten saattaa tulla entinen takaisin.

Ähäh, nyt pidät kiirettä. Ota rovasti puhemieheksi. Se on hyvä mies, se

auttaa.--Äiti hoi? mitä sinä siellä porstuassa?

--Niin mitä, ärähti eukko.

--Jos sattuisi Karjalan miehiä kulkemaan, käske viemään terveisiä, jos

sattuisivat sen siellä tapaamaan.

--En minä hänelle mitään terveisiä.

--Sano, sinä--sano, että mieleen vain oli Juhasta, että meni Ei ole

milläänkään. Ei se kuollutkaan, ei kuin nuortuu ja vertyy uuden nuoren

vieressä. Heti rupesi kaatamaan sitä suurta kaskea, jota jo ennen alkoi,

ja perustamaan uutta pykninkiä, josta aina puhui. Repi vanhat savupirtit

ja rakensi uuden pykningin, kuin paras kaupungin porvari--ka, tulehan,

äiti, niin puhutaan--sano, että on uusi emäntä, vaan saa sitä tulla

entinenkin katsomaan, jos matkat sopeutuu. Ei pidä Juha vihaa.

--Ei ole oikein asiat--vai onko? sanoi Kaisa emännälle.

--Ole vait--mitä se sinuun kuuluu!

Mutta yöllä hiipi Juhan äiti aitan ovelle, ja hänkin sai kuulla hänen

valittavan: »Voi, minkä teit, Marja! Minkä tähden sen teit?» Sai kuulla

sinä yönä ja monena muuna, ei sitä yötä, ettei voihkinut, vaikka

päivällä hoilotti ja hekotteli.