VI.

Shemeikka oli herännyt, reväissyt silmiltään huivin--missä olen? mitä on

tapahtunut?--Silloin muistaa hän kaiken...

Olenko taas ollut mieletön? Olenko taas tehnyt järjettömän teon? Tästä

vielä sodat syttyy, vainot nousee. Roskajuttu. Mitä minä siitä toisen

akasta? Olisin antanut olla. Minnekä minä sen nyt panen? Kotiinko

vien--vai takaisinko käännytän? Tarrautuu kiinni ja alkaa ulista ja

itkeä. Kun oman etunsa ymmärtäisi, niin itse pyytäisi sauvomaan maihin.

Kyllä se siitä rantaa myöten vielä kotiinsa osaisi. Sanoisi olleensa

lehmän haussa ja eksyneensä, niin eivät mitään tietäisi. Ei siellä

kukaan meidän lähtöämme nähnyt.

Ei ole sentään kukaan minua niin halunnut kuin tämä; ei kukaan niin

kuollakseen puristanut. Ei ole ennen tiennyt miestä halanneensa. En

hennoisi hänestä ihan vielä erotakaan. Vaan olisi kuitenkin parempi, kun

palaisi kotiinsa. Siellä taas syksyllä tavattaisiin ja aina vastakin

kulkiessa.

Shemeikka on noussut ja istuutunut tuhdolle. Siinä huomaa hän lehvät,

joilla venhe on koristettu. Semmoisia joutavia ne aina. Olisi edes

jotakin syömistä.

Shemeikalla on nälkä, ja ruumis on maatessa kuoleutunut. Hän katselee

raukeasti ja kyllästyneesti etensä ja sylkäisee happamesti venheen

pohjaan.

Tulen on tehnyt--mitä varten se on tehnyt tulen? Eihän tässä kuitenkaan

ole mitään keittämistä tai paistamista. Sitä vartenko, että huomaisivat

takaa-ajajat? Saattavat hyvin olla kintereillä milloin hyvänsä. Vaikka

olisivat jo maatessa laskeneet ohitsekin ja pysähtyneet kosken alle

väijymään.

Hän nousi ja potkaisi tulen sammuksiin ja kekäleen koskeen. Meni taas

venheelleen etsimään eväskonttiaan ja repi sitä tehdessään irti lehvät

venheen laidasta. Löysi kontin ja istahti kivelle. Kontissa näkyi olevan

ruuan tähteitä kova kannikka ja suolakalan pyrstö.

Marja seisoi vähän matkan päässä pensaassa ja seurasi Shemeikan

toimia... Aikoi ensin yllättää hänet, tulla takaa, sulkea hänet

syliinsä. Mutta yhtäkkiä hän vavahti nähdessään ilmeen Shemeikan

kasvoilla. Oliko se vihainen? Mistä se oli vihainen? Kenelle? Minulleko?

Miksi se repi lehvät pois? Ilme sen silmissä oli kylmä, melkein julma.

Sillä on nälkä! ihastui Marja samassa nähdessään, miten Shemeikka

tyytymätönnä ja happamena kävi kannikkaan käsiksi. Sillä poloisellahan

on nälkä! Se raukka järsii kovaa kannikkaa eikä tiedä ... eikä tiedä,

että minulla on sille kalakeitto ja helmassa tuohinen marjoja täynnä. Ja

kuta enemmän Shemeikan muoto synkistyi, sitä hauskempi oli Marjan.

--Eikö maita? kuuli Shemeikka naurun hyrähdyksen jostakin läheltä.

Samassa hän huomasi Marjan pensaassa. Ärtyneeseen silmään hän näytti

vanhalta, rumalta, isomahaiselta.

--Kah, mitä naurat?

Marja nauroi vielä hartaammin, ajatellen iloista yllätystä, jonka hän

sille tekee.

--Sinun eväitäsi, mies parka, nauran. Eikö sinulla ole muuta kuin

tuo...?

Shemeikka ei vastannut, haukkasi vihaisesti palan suuhunsa ja sylki

samassa toisen puolen ulos.

--Olisi tässä, jos et vähyyttä katsone, niiasi Marja kiven luota ja

nosti keittotuohisen piilostaan.

--Mitä sinulla siinä on?

--Vähän keitettyjä mullosia olisi.

--Mistä sinä olet niitä saanut?

--Sainpahan, mistä sain, kunhan koetat, miltä maistuvat.

Shemeikka otti tuohisen Marjan kädestä, ryyppäsi lientä ja seivästi

hämmennystikulla suunsa mullosta täyteen.

--Mutta millä keinolla sinä olet saanut mullosia?

--Löysin hatustasi ongen siiman ja vavan taitoin tuolta rannalta.

Shemeikka söi, ahneesti hörppien. Marja odotti, että hän kutsuisi

hänetkin toverikseen. Ei siksi, että hänellä olisi ollut nälkä, vaan

että olisi kutsunut toverikseen--niinkuin Juha, joka aina kutsui

toverikseen, joka ei olisi milloinkaan syönyt, ennenkuin toinen söi,

vaikka olisi ollut kuinka nälkä itsellään. Ja yhä on sillä se kylmä,

melkein vihainen katse. Ja miksi repi lehvät venheestä, vaikka eiväthän

ne olleet tiellä? Eikö ehkä tahdokaan enää mukaansa, tästä edemmäksi?

Hän kuuli Shemeikan nousevan, ja nousi itsekin. Mutta kun hän silloin

katsahti Shemeikkaan, oli se muuttunut. Pyyhkieli partaansa, kasvoilla

syöneen tyytyväinen ilme. Samassa uskoi Marja erehtyneensä. Se oli ollut

uuvuksissaan, ja sillä oli ollut nälkä. Ja Marja heltyi niin, että olisi

tahtonut kaulaan käydä. Sanoi kuitenkin vain, marjatuohista tarjoten:

--Tässä olisi vielä vähän...

--Onko sinulla vielä marjojakin? Milloinka sinä ne poimit?

--Sinun nukkuessasi.

--Nukuinko kauankin?

--Ethän kauemmin kuin että hyvästi ennätin poimia.

--Ovat makeita marjasi, ja mainiotapa oli keittosikin.

Shemeikka söi, Marjan pitäessä tuohista hänen edessään. Eikä ollutkaan

Marja hänestä enää ruma, eikä vartalo muodoton, kun oli laskenut

esiliinansa alas.

--Syö sinäkin ... en jaksa kaikkia.

--Minä söin jo poimiessani. Jos mitä jää...

Marjan koko olento vavahti, hän aikoi sanoa jotakin, mutta ei saanut

sanotuksi--ponnisti sitten viimeiset voimansa ja sai sanotuksi:

-- ... ja jos mitä jää, niin saatathan ne tarvita toistenkin.

--Entäs sinä?

Shemeikka oli kiertänyt kätensä hänen vartalonsa ympäri.

--Minähän en tarvitse.

--Etkö? Mikset?

--Minulla on lyhyempi taival täältä pois kuin sinulla.

Marja koetti irroittautua. Mutta hänen hento, pehmoinen ja samalla

jäntevä ruumiinsa oli hurmannut Shemeikan veriä, eikä hän päästänyt.

--Etkö tulekaan mukaan?

Marja ei voinut Shemeikan silmistä päättää, mitä vastausta hän odotti.

Eikä Shemeikka enää itsekään tiennyt, mitä hän tahtoi. Marja ei

vastannut.

--Minnekäs sitten? Takaisin kotiisiko?

--En ikinä sinne! huudahti Marja, hänestä irti tempautuen.

--Mutta minnekä sitten?

--Mihin hyvänsä! Lasket maihin, ehkä jonnekin osun.

Itku puristi rintaa, mutta ei vielä päässyt.

--Saitko sitten jo tarpeeksesi matkasta minun kanssani? kysyi Shemeikka

tehden äänensä moittivaksi.

Marjan kasvot kiinnittyivät, niissä oli kuin hurmahenkisen, niinkuin

näkyjä näkevän ilme.

--Vaikka tähän matkani päättyköön, sain sittenkin mitä elämäni kaiken

toivoin!

Shemeikan silmä syttyi tuleen, veret kiehahtivat viimeisiä suoniaan

myöten. Paljon oli hän naisia nähnyt, ja monta heidän tunteidensa

purkausta, mutta ei koskaan ilmettä semmoista kuin minkä nyt Marjan

kasvoissa. Paljon oli kuullut naisten hänelle sanovan, mutta ei

kenenkään mitä tämä ja niinkuin tämä. Ei aio palata kotiinsa, vaikka se

hänellä on! Lähtee ennemmin menemään, tietämättä minne! Hänestä on

minulle vielä paljon iloa.

--Tulet toki mukaani, Marja!

--Ethän tahdo?

--Minä tahdon.

--Tahdotko? Sano, Shemeikka, ihanko totta tahdot? kuiskasi Marja hänen

kaulaansa ripustautuen.

--En väkisin vie ... mutta jos mielelläsi tulet.

--Mielellänihän minä äskenkin tulin--vai luulitko väkisin vieneesi?--

Sinä! Sano!

Silloin Shemeikka veti hänet vierelleen. Marja purskahti itkuun sitä

iloaan, ettei tarvinnut koskeen hypätä--jonka olisi tehnyt, jos

Shemeikka olisi hänet siihen hylännyt.

Yhtä ainoata huumausta ja sen hurmausta oli ollut lähtö kotoa, koski ja

suvantosaari--kuin unta oli nyt taas soutelu pitkin polveilevia virtoja,

keskitse milloin kalliorantojen, milloin veteen kaatuneiden

kelohonkien--viilettely lehtipurjeessa halki soikulaisten selkien,

joiden nimiä ei tiennyt eikä kysynyt. Milloin oli Marja kokassa

soutamassa, milloin Shemeikka, mutta aina silmä silmässä, katse

katseessa, hymy hymyä houkuttelemassa, hellä sana aina päättämässä

iloiset puheet:--»Oletko minun?»--»Elä kysy!»--»Onko hyvä?»--»Kysyt,

vaikka tiedät.»--Ja kun ei puhuttu, vaan äänettöminä soudettiin, ei

Marja päästänyt ajatuksiaan edemmä laineen viriä, jonka venhe teki

veteen: missä se jälleen haihtui, siinä haihtui entinen elämä, missä se

kokassa kohahteli, siinä kohahteli uusi, eikä hän tahtonut koettaakaan

sitä edempää kuunnella.--»Oletko minun, Marja?»--»Elä kysy.»--»Sanohan

kuitenkin.»--»Tiedäthän sen, Shemeikka.»--Ja samaa unta oli yhä maihin

nousut, kulku soiden poikki ja kävely pitkin hiekkaisia harjuja honkien

alla uusiin vesiin, missä oli lahdelmissa aina uusia venheitä kuin

matkanhaltijain heille varta vasten kätkemiä. Oli heille nuotiopuu

hakattu ja lehdesvuode havumajan katon alla valmis, mihin sattuivatkin

yöpymään... Kuka lie ne tehnyt? Shemeikka vain hymähti, kun Marja sitä

kysyi.

--Heitäte kokkaan lepäämään, sanoi Shemeikka kuohuvan pitkän kosken

alla, monennenko, siitä ei ollut Marja enää osannut pitää lukua.--

Heitäte nyt! Vedä silmillesi liina.

Ja Marja tunsi venheen nytkähtelevän huoparien voimakkaista

työntelyistä, kuuli kokan loksattavan heikon vastatuulen virilaineita

vastaan--huopaus hiljeni, venhe suhahti pehmoiseen hiekkaan, mutta

ennenkuin Marja ehti vetää liinan pois silmiltään ja nousta, tunsi hän

käden häntä nostavan polvien taipeesta ja selän takaa toisen käden, ja

seisovansa rannalla.

--Jotta tulisit, niinkuin lähdit, sanoi Shemeikka.

--Missä me ollaan?

--Perillä.

Marja näki valoisan, hiekkaisen rannan, vähän ylempänä vihreän nurmen,

nurmen takana solkisen koivumetsän, koivumetsän takana korkean

kallioisen vaaran. Nurmikon laidassa, riippuoksaisen, kyhmyisen koivun

alla oli huone, pyöreistä hongista kyhätty.

--Uskottelin sinua--ei ollutkaan taloni tätä isompi.

Ei saanut Marja sanotuksi muuta kuin hellän ihastuneen:

--Voi sinua, Shemeikka!

Hänen mieltään huikaisi, veti kyyneleen silmään, harsoon maailman ja

elämän. Silmä itki, sydän iloitsi tietämättä kumpikaan mistä. Sillä

somempaa, sievempää ei voinut missään olla.

--Uskottelin sinua, Marja, on vainenkin minulla talo toinenkin kuin

tämä. Jos sinne halunnet, menemme? Jos tähän tyytynet, jäämme?

--Jäämme.

--Mutta minun täytyy kotonakin käydä.

--Käynet.

--Uskaltanetko yksin jäädä?

--Vaikka vuoden viipynet, vaikka kaksi, kunhan kolmantena tulet.