Kun Itämerenmaakunnissa oli jo yhdeksäntoista vuotta harjoitettu
pakollista venäläistyttämistä, niin Venäjän hallitus huomasi että
sen tulos oli mitättömän pieni. Oikeusistuimien ja virastojen
venäläistyttäminen ja siitä seuranneet vaikeudet tekivät venäjänkielen
enemmän vihatuksi kuin rakkaaksi. Oikeauskoinen kirkko ollen
polikoitsijoitten palveluksessa kadotti kaiken vaikutuksensa. Koulujen
arvo aleni tuntuvasti. Keskikoulujen oppilaat kyllä puhuivat venäjätä,
mutta sitä he puhuivat silloinkin, kun opetus oli muunkielinen. Ja
kansakouluissa, joissa ei oikeastaan mitään muuta opetettu kuin venäjän
kieltä, oli sen taito kuitenkin huonompi kuin kaksikymmentä vuotta
aikaisemmin. Ainoat paikat, joissa venäläistyttäminen voitti sijaa,
olivat salaiset ja julkiset sosialistiset yhdistykset. Virossa sanotaan
ivallisesti että sosialistinen luennoitsija insinööri Soloveitshik,
joka nykyään 011 Arkangelissa vankeudessa, on Viron kansalle yksinään
opettanut enemmän venäjätä kuin kaikki kansakoulut ja virkamiehet
yhteensä. Eik# se olekaan aivan väärin sanottu. Mutta semmoista
kielenopetusta ei hallitus ollut tarkoittanut, vaikka se tapahtuikin
virkamiesten suojeluksen alaisena.
Jos pakollinen kansallisuuden-vaihto muissakin maissa on mahdotonta,
niin on se Venäjän virkavaltaisessa valtakunnassa kaksinkertaisesti
mahdotonta. Virkavaltaiset virkamiehet kyllä noudattavat kaikkia
hallituksen käskyjä, mutta ei kukaan heistä välitä siitä edistääkö
käsky päämäärää tai vahingoittaako se sitä. Mutta omaa personallista
hyötyä etsitään joka askeleella.
Hallituksen menot nousivat venäläistyttämisyrityksissä kuitenkin
hyvin korkeiksi. Lukuunottamatta polisin ja tuomarien lisäkustannuksia,
nimittäin kielenkääntäjäin palkkaa, on yksinomaan venäiäistyttämistä
varten perustettuja virkoja, talonpoikaiskomissareja ja
kansakouluntarkastajia, yli 50. Jokainen saa palkka- ja matkarahoja
vuodessa keskimäärin 2,500 ruplaa. Jos se raha olisi jaettu
kansakouluille, niin olisi joka koulu Virossa ja Lätissä saanut lähes
100 ruplaa vuodessa. Kyllä sellainen venäläisiltä saatu apuraha olisi
tehnyt venäjän kielen kansalle rakkaammaksi kuin virkamiesten sorto.
Oikeauskoisen kirkon kulungit olivat monta kertaa isommat. Ihmisten
houkutteleminen tuli jo jotain maksamaan, sitä enemmän kirkkojen
rakentaminen. Oikeauskoisia on Itämerenmaakunnissa koko väestöstä noin
7 prosenttia, mutta oikeauskoisten kirkkoja on enemmän kuin
luterilaisten. Pysyväisesti on voitettu oikeauskoiselle kirkolle
kuitenkin vain pahantekijöitä ja raajarikkoisia. Sen verran kuin
uskonvaihtoa tapahtui taloudellisista syistä tai pakosta, on jo nyt
lokakuun manifestin nojalla entisiä oikeauskoisia taasen
oikeauskoisesta kirkosta poistunut.
1905 julisti Venäjän kansanvalistusministeri selonteon
Itämerenmaakunnissa tapahtuneesta kansakoulujen venäläistyttämisestä ja
tuomitsi kaikki hallituksen toimenpiteet tässä asiassa, väittäen ettei
mitään tulosta ole saavutettu. Se oli venäläistyttämisen lopun alku.
Sen jälkeen saksankieliset sanomalehdet, jotka tässä asiassa
kaksikymmentä vuotta olivat vaienneet, selittivät venäjänkielisten
kansakoulujen edistävän vain raakuutta ja rikoksellisuutta ja vaativat
saksankielisten koulujen perustamista sekä sentähden, että se olisi
enemmän oikeutettua, myöskin viron ja lätin kielistä alkeisopetusta
kansalle.
Kun niin ollen sekä tähänastinen venäläistyttäjäministeriö että
ministeriön vastustajat tässä asiassa, saksalaiset, olivat tuominneet
venäläistyttämisen, niin oli selvä, ettei yrityksestä kärsivä kansakaan
tullut sitä tukemaan, "Vapauden" aikaiset kansankokoukset päättivätkin
joka taholla, että kansakouluissa tulee hetimiten alkaa opetus
kansankielellä. Ja niin tapahtuikin yleisesti sekä Virossa että Lätissä
talvella 1905-1906.
Mutta venäläistyttäminen ei ollut vieläkään kokonaan lopussa. Samat
hallitusmiehet, jotka tunnustivat venäläistyttämisen vääräksi ja
määräsivät sen lakkautettavaksi, antoivat käskyn rangaista
"kapinoitsevia kansakoulunopettajia". Ja samat saksalaiset paronit,
jotka väittivät kaiken pahan tulevan vaan venäjänkielisistä kouluista,
kävivät nyt teloittamaan kansakoulunopettajia, joilla ei ollut muuta
rikosta vastattavana kuin että he ilman luvatta olivat vaihtaneet
oppikieltä kouluissaan. Ei siitä kukaan välittänyt, että itse hallitus
ja saksalaiset olivat heitä siihen tekoon kehoittaneet ja koko kansa
oli kehoitukseen yhtynyt.
Kevätlukukaudella 1906 olivat melkein kaikki Itämerenmaakuntain
kansakoulut tyhjinä. Mutta jo syksyllä vahvistettiin opettajiksi
semmoisia ukkoja, jotka 20 vuotta takaperin olivat venäjän kielen
taitamattomuuden tähden eroitetut viroistaan. Venäjä ei vielä ole
oppikielenä virallisesti lakkautettu, mutta opetusta annetaan
tarkastajain suostumuksella viron ja lätin kielillä. Kruunun
lukioissakin otettiin viron kieli Virossa ja lätin kieli Lätissä
yhdeksi oppiaineeksi.
Saksankieliset koulut ovat luvallisia. Niitä kannattamaan muodostui
saksalainen kouluyhtiö, joka on perustanut muutamia keskikouluja ja
kansakouluja melkein joka kauppalaan. Yhtiöllä ei näy olevan rahasta
puutetta.
Onko nyt venäläistyttäminen loppunut? Sitä on vaikea ennustaa.
Se riippuu siitä, kuinka olot Venäjällä muodostuvat. Vielä
ovat oikeudet ja virastot venäjänkielisiä, vielä ovat kaikki
venäläistyttämis-virkamiehet viroissaan. Jos taantumus Venäjällä pääsee
lopullisesti voitolle, niin on peljättävä, että Itämerenmaakunnissa
aloitetaan venäläistyttämisyritystä uudestaan ottamatta mitään oppia
sen 20-vuotisesta onnistumattomuudesta.