PIRKKO. Sinäpä soma, kun puhelet itseksesi. Minunkin pitäisi totutella.
Sinä kun menet pois, ei ole enää ketään, jolle saisin näin rupatella.
Voi, sentään! Kyllä minulle tulee sinua ikävä, Anna Liisa. Ihan jo
itkettää, kun ajattelen että sinä niin pian lähdet.
ANNA LIISA. Pirkko raukka, mitä iloa sinulla minusta on ollut?
PIRKKO. Sinä olet aina ollut minulle hyvä. Kuka tästä lähtein pitää
puoliani, kun isä ja äiti toruvat? Ja sitten--kun en enää saa sinua
nähdä, sehän se on pahinta.
ANNA LIISA. Käy sinä usein Kivimaalla. Käy joka päivä. Eihän tästä ole
pitkä matka.
PIRKKO (lohdutettuna). Kyllä minä käynkin, siitä saat olla varma. Ja
minä autan sinua siellä töissä. Ja kuule, sitten kun sinä saat lapsen,
niin minä sitä hoidan.
ANNA LIISA. Lapsen?--Voi, Pirkko, mistä sen vielä tietää, saanko lapsen
vai en.
PIRKKO. Kyllä sinä saat. Miksi et saisi? Saavathan kaikki muutkin, jotka
ovat naimisissa. Ajatteles, kun sinulla sitten olisi semmoinen pikkuinen
kuin Ristolan emännälläkin tässä tuonoin. Se ei ollut alussa kuin tuon
kokoinen. Eikä se jaksanut pitää päätäänkään pystyssä, noinikään se vaan
nyökytti, katsopas, noinikään, noin--noin. Mutta sitäpä varten ei pientä
lasta saa pitääkään ylöspäin, vaan aina pitkällään, näin käsivarrella.
Ja niskan alla pitää aina olla tukea. Voi, kyllä minä toki osaan hoitaa
semmoista pikkuista, etkö usko?
ANNA LIISA. Uskon.
PIRKKO. Otathan sinä sitten minut oikein vakituisesti sitä hoitamaan?
ANNA LIISA. Ei, Pirkko, jos lapsen saan, itse minä sen hoidan. En usko
kenellekään.
PIRKKO. Mutta sillä välin kumminkin? Et suinkaan sinä alituiseen voi
istua sen ääressä. Ja minä sitä kyllä hoitaisin yhtä hyvin kuin sinäkin,
ehkä vähän paremmin vielä, minä kun niin paljon pidän pikkuisista
lapsista. Mutta sinähän niitä et ole kärsinyt tähän saakka ollenkaan.
ANNA LIISA. Mistä sen tiedät?
PIRKKO. Siitä tiedän, kun sinä et tahdo pieniä lapsia nähdäkään. Et
mennyt katsomaan Ristolan Elsaakaan, vaikka emäntä niin monasti pyysi.
Ja kerran kun emäntä väkisen pani hänet syliisi, niin sinä ihan pelkäsit
ja olit vähällä pudottaa lapsen lattiaan, mutta emäntä arvon ehti
siepata hänet kiinni. Silloin juuri sanoivat, että saapas nähdä, jos
Jumala sille itselleen lapsia antaa, kuinka se niitä hoitaa.
ANNA LIISA. Niinkö sanoivat?
PIRKKO. Niin justiin sanoivat. Mutta minä ajattelin itsekseni, että
olkaahan huoletta, kyllä minä Anna Liisan lapset vaalin.--Se sitten on
somaa, kun ne oppivat puhumaan ja sanovat minua tädiksi. »Pirkko täti,
Pirkko täti, ota 'ylliin.» 'Ylliin' se sanoi Ristolan Elsakin, ei
osannut sanoa ässää.
ANNA LIISA. Etpä sinä pidäkään varalta siellä ikkunassa, Pirkko.
Katselet vaan tänne. Nyt jos Husso onkin puikahtanut ohitse, ettet ole
huomannutkaan.
PIRKKO. Eikä ole puikahtanut ohitse. Minä siitä vastaan.
ANNA LIISA. Mutta sieltä kuuluu puhetta.
PIRKKO (kurkistaa taaskin ikkunasta). Niin, kuuluuhan sieltä, kun isä ja
äiti ja Johannes tulevat.
ANNA LIISA. Nekö ne ovat? Minä jo niin säikähdin. Muistatko sitten pitää
huolessasi, Pirkko, ettei hän pääse tulemaan tänne tupaan, kun ne ovat
täällä?
PIRKKO. Muistan, muistan. Minä en hievahda tästä ikkunasta--taikka
sitten vahtaan häntä tuolla ulkona.
ANNA LIISA. Hyvä on. Mutta tee se niin, ettei kukaan huomaa.--Hiljaa! He
tulevat. (Kortesuo, Riikka ja Johannes tulevat.)
RIIKKA (kantaa vesiämpäriä ja asettaa padan tulelle). Vai niin te olette
tuumanneet, että ensi pyhänä kuuliaiset ja kolmen viikon perästä häät!
Kuinka tässä vaan jouduttanee valmiiksi. Tuossa on Anna Liisallakin
vasta kangas alulla.
KORTESUO. Kyllä te joudutte, kun kiirettä pidätte. Mikäs siinä on. Ja
ottakaa apua, ellette kerkiä itse kaikkea tekemään.
RIIKKA. Niin kait sitä täytyy. Istu nyt, Johannes, minä panen pannun
tulelle. Se kiehuu tässä yksin tein, kun keitän perunoitakin.
JOHANNES. Ei minua varten suinkaan.
KORTESUO. Keitä vaan kahvia. Hyvää se tekee meille muillekin.
JOHANNES. Huomenna sitten menemme pappilaan, vai kuinka?
KORTESUO. Niin kai, niin kai! Ja juomatavaraa pitää hankkia kaupungista.
Muut tarpeet kyllä saadaan omalta kauppiaalta.
RIIKKA. Vietetäänkö ne sitten kuinka suurellisesti?
KORTESUO. No niin suurellisesti kuin ikinä vaan osataan.
RIIKKA. Niinkö kuuliaisetkin?
KORTESUO. Kuuliaiset ensin ja sitten häät. Kun meiltä Anna Liisa
viedään, niin se tapahtuu kunnialla. Tiedä, Johannes, se tyttö on ollut
minun silmäteräni pienestä pitäen.
JOHANNES. Sen uskon. Eikähän tuo kumma olekaan.
KORTESUO. Ei ole, ei. Sillä niin isä kuin olenkin, niin voinpa
yhtäkaikki sanoa, että semmoista tyttöä saa hakea.
ANNA LIISA. Isä kulta.
KORTESUO. Niin, niin! Mikä on tosi, se on tosi.
JOHANNES. Elä ole milläsikään, Anna Liisa, sinä ne kiitokset hyvin
ansaitset. Ei pahat kieletkään ole koskaan löytäneet sinusta sanan
sijaa. Se tosiaan on merkillistä. Aina muista tytöistä kuulee milloin
mitäkin. Anna Liisasta ei koskaan muuta kuin hyvää.
RIIKKA. Kun hän ei anna pienintäkään syytä puheisiin. Toiset hänen
iällään huvittelevat ja lentävät tanssista toiseen, tämä ei milloinkaan,
ei vaikka käskisi.
KORTESUO. Anna Liisa on tavattoman vakava ja tasaluontoinen nuoreksi
ihmiseksi, sen täytyy jokaisen myöntää. Aina ahkera, aina työssä. Mutta
toista on tuo rasavilli tuolla.
JOHANNES. Niin Pirkkoko?
KORTESUO. Ei totta tosiaan luulisi noita molempia sisariksi. Semmoinen
ero heillä on.