PIRKKO. Olisiko se sitten ollut niin vaarallista? Mitä?
ANNA LIISA. Elä kysele kaikkia.
PIRKKO. Pelkäätkö että hän sotkisi teidän välinne? Että hän laittaisi
juoruja?
ANNA LIISA. Pelkään. Sitähän minä juuri pelkäänkin.
PIRKKO. Saat olla ihan huoletta. Kyllä minä pidän varalta, ettei hän
pääse Johannesta likellekään.
ANNA LIISA. Tee se, hyvä Pirkko, niin olen sinulle kiitollinen.
PIRKKO. Luota siihen. Minä sen mokoman akan kyörään täältä tiehensä, jos
hän tänne vielä ilmestyy ennen sunnuntakia.--Mutta kuulehan nyt, Anna
Liisa. Milloinka ne sitten vietetään häät? Hetikö kun on kolme kertaa
kuulutettu?
ANNA LIISA. Niin, heti sen jälkeen.
PIRKKO. Pidetäänköhän kuinka suuret häät? Ja tanssitaanko? Tietysti
tanssitaan, mitäs niistä häistä muuten olisi.--Minunkin täytyy opetella
siksi. Osaan minä jo jenkkaa, ja penkinpainajaista, ja vanhaa piikaa, ja
polskaa. Mutta niitä uusia en osaa, ranseessia, vai miksi sitä sanotaan?
Sitä en osaa enkä polkkaa--mutta opetathan sinä, eikö niin?
ANNA LIISA. Ajatteles, Pirkko, jos hän kääntyi takaisin? (Menee ovelle,
katsoo ulos.)
PIRKKO. Niin Hussoko? Vielä vain. Joka meni semmoista hamppua, ettei
jälelleen katsonut.
ANNA LIISA. Ei siellä näy ketään. Ei Johannestakaan eikä isää.
PIRKKO (polvillaan penkillä, aukaisee ikkunan ja kurkistaa ulos). Ne
olivat äsken alhaalla, aitan luona. Ja siellähän ne puhelevat vielä
nytkin. Eikä näy Hussoa, ei mailla eikä halmeilla. Saat olla ihan
rauhassa, kun minä olen luvannut pitää hänestä huolta. (Heiluttelee
jalkojaan ja kurottelee yhä ikkunasta ulos.)
ANNA LIISA (itsekseen). Perjantai--lauantai--sunnuntai! Kun vaan nämä
kaksi päivää menisivät onnellisesti ohi,--en sitten enää pelkäisi. Ei
hän sitten enää--kun kerran olen kuulutettu. Nämä päivät vaan--nämä
kaksi päivää!
PIRKKO (vetää ikkunan kiinni). Mitä sinä siellä löpiset?