VI

Seuraavana päivänä tyttö herää aamun sarastaessa ja kysyy kaikkein

ensiksi:

-- Vaan entä norsu? Onko se tullut?

-- On, -- äiti vastaa, -- mutta se käski että Nadja ensin peseytyisi,

ja sitte söisi pehmeäksi keitetyn munan ja joisi kuumaa maitoa.

-- Onkos se kiltti?

-- Kiltti se on. Syö, tyttöseni. Heti menemme sitä katsomaan.

-- Onkos se lystikäs?

-- On hiukan. Pue lämmin röijy yllesi.

Muna oli nopeasti syöty ja maito juotu. Nadja nostetaan istumaan

samoihin vaunuihin, joissa hän ajoi ollessaan vielä niin pikkuinen,

ettei osannut yhtään kävellä, ja hänet viedään ruokasaliin.

Norsu onkin paljon suurempi kuin Nadja oli luullut, katsoessaan sen

kuvaa. Kooltaan se on vain hiukkasen matalampi ovea, ja pituudeltaan

täyttää puolet ruokasalista. Sen nahka on karkea, raskaissa poimuissa.

Jalat ovat paksut kuin pölkyt. Pitkä häntä päättyy johonkin

luudan-tapaiseen. Pää on täynnä suuria kyhmyjä. Korvat ovat suuret kuin

takiaisen lehdet ja riippuvat alaspäin. Silmät ovat aivan pikkuruiset,

mutta älykkäät ja hyvät. Torahampaat on leikattu poikki. Kärsä on kuin

käärme ja päättyy kahteen sieraimeen, ja niiden välissä on taipuisa,

notkea sormi. Jos norsu ojentaisi kärsänsä aivan suoraksi, niin

varmaankin ylttyisi sillä ikkunaan.

Tyttö ei pelkää ensinkään. Häntä vain hiukan ihmetyttää eläimen

suunnaton koko. Sensijaan alkaa hoitajatar, kuustoistavuotias Polja

vinkua pelosta.

Norsun isäntä, saksalainen, lähestyy lastenvaunuja ja sanoo:

-- Hyvää huomenta, pikku neiti. Älkää peljätkö. Tommy on kovin kiltti

ja pitää lapsista.

Tyttö ojentaa hänelle pienen kalpean kätensä.

-- Hyvää päivää, miten voitte? -- hän vastaa. En pelkää tippaakaan.

Mikäs sen nimi on?

-- Tommy.

-- Hyvää päivää, Tommy, -- lausuu tyttö ja kumartaa päällään. Sen

tähden että norsu on niin suuri, ei hän uskalla sinutella sitä. --

Miten olette nukkunut viime yön?

Hän ojentaa sillekin kätensä. Norsu tarttuu varovasti hänen hentoihin

sormiinsa ja puristaa niitä taipuisalla, vahvalla sormellaan paljoa

enemmän hellävaroen kuin tohtori Mihail Petrovitsh. Tätä tehdessään

norsu nyökäyttää päätään, ja sen pienet silmät ovat aivan tiirullaan,

ikäänkuin se nauraisi.

-- Mutta sehän ymmärtää kaikki? -- tyttö kysyy saksalaiselta.

-- Oi kyllä, aivan kaikki, pikku neiti!

-- Mutta se vain ei puhu?

-- Niinpä juuri, se vain ei puhu. Minulla, tiedättekö, on myös tyttö,

yhtä pieni kuin tekin. Hänen nimensä on Liisa. Tommy on hänen kanssaan

suuri, hyvin suuri ystävä.

-- Jokos te, Tommy, olette juonut teetä? -- tyttö kysyy norsulta.

Norsu ojentaa jälleen kärsänsä ja puhaltaa aivan tytön kasvoihin

lämpöisen voimakkaan henkäyksen, niin että kevyet hiukset tytön päässä

hulmahtavat hajalleen.

Nadja nauraa ja paukuttaa käsiään. Saksalainen nauraa sakeasti. Hän

on itse sellainen suuri, paksu ja hyvänluontoinen kuin norsukin, ja

Nadjasta tuntuu, että he ovat kumpikin toistensa näköisiä. Ehkä he

ovatkin sukua keskenään?

-- Ei, ei se ole juonut teetä, pikku neiti. Mutta se juo mielellään

sokerivettä. Myöskin se pitää hyvin paljon pullista.

Tuodaan tarjottimella pullia. Tyttö kestitsee norsua. Se tarttuu

sukkelasti sormellaan pullaan, ja kätkee sen renkaaksi kiertyvällä

kärsällään jonnekin alas pään alapuolelle, jossa sillä liikkuu

lystikäs, kolmikulmainen, karvainen alahuuli. Kuuluu, miten pulla

kahisee kuivaa nahkaa vasten. Samoin tekee Tommy toiselle pullalle, ja

kolmannelle, neljännelle ja viidennelle, ja nyökäyttelee kiitollisuuden

merkiksi päätään, ja sen pikkuruiset silmät ovat mielihyvästä

tiirullaan. Ja tyttö nauraa ilosta.

Kun kaikki pullat on syöty, esittää Nadja norsulle nukkensa:

-- Katsokaahan, Tommy, tämä hienosti puettu nukke on Sonja. Hän on

hyvin kiltti lapsi, mutta hiukan juonikko eikä tahdo syödä soppaa. Ja

tämä on Natasha -- Sonjan tytär. Hän on jo alkanut lukea ja tuntee

melkein kaikki kirjaimet. Ja tuo on Matrjoshka. -- Se on minun kaikkein

ensimäinen nukkeni. Katsokaahan, sillä ei ole nenää, ja pää on liimattu

kiinni, ja hiukset ovat lähteneet. Mutta eihän kuitenkaan sovi ajaa

muoria pois talosta. Eikö niin, Tommy? Hän oli ennen Sonjan äitinä,

mutta palvelee nyt meillä kyökkipiikana. No, ruvetaanpas leikkimään,

Tommy: te olette isä ja minä olen äiti ja nämä ovat meidän lapsia.

Tommy suostuu. Se nauraa, tarttuu Matrjoshkaa kurkkuun ja vie sen

suuhunsa. Mutta se on vain leikkiä. Pureksittuaan hiukkasen nukkea se

laskee sen jälleen tytön polville, tosin hiukan märkänä ja rypistyneenä.

Sitte Nadja näyttää sille suurta kuvakirjaa ja selittää:

-- Tämä on hevonen, tämä on kanarialintu, tämä on pyssy -- Tässä on

lintu häkissä, tässä sanko, peili, uuni, lapio, varis -- Ja tämä,

katsokaahan, tämä on norsu! Eihän se ole yhtään näköinen? Tokko norsut

ovatkaan noin pieniä, Tommy?

Tommyn mielestä ei niin pieniä norsuja ole missään maailmassa. Yleensä

se ei pidä näistä kuvista. Se tarttuu kärsällään lehden reunaan ja

kääntää sen.

Lähenee päivällisaika, mutta tyttöä ei mitenkään saa norsun luota.

Avuksi tulee saksalainen:

-- Sallikaa minun järjestää tämä asia. He syövät yhdessä päivällistä.

Hän käskee norsua istumaan. Norsu istuutuu totellen, minkä johdosta

koko huoneiston lattia jymähtää, astiat kaapissa tärähtävät ja

alikerrassa kalkkirappaus varisee katosta. Sitä vastapäätä asettuu

tyttö istumaan. Heidän välilleen nostetaan pöytä. Norsun kaulan

ympäri sidotaan liina, ja uudet ystävykset alkavat syödä päivällistä.

Tyttö syö kananlihasta keitettyä lientä ja pienen kotletin, ja norsu

kaikenlaisia vihanneksia ja salaattia. Tytölle annetaan pikkuruinen

lasi viiniä ja norsulle lämmintä vettä sekä lasillinen rommia, ja se

imee mielihyvällä tämän juoman kärsällään suuhunsa liemimaljasta. Sitte

he saavat jälkiruokaa -- tyttö kupillisen kaakaota ja norsu tällä

kertaa puolen pähkinäkakkua. Saksalainen istuu tällä haavaa isän kanssa

vierashuoneessa, ja juo olutta yhtä suurella nautinnolla kuin norsukin,

mutta vain suuremmat määrät.

Päivällisen jälkeen saapuu joitakin isän tuttuja, ja heitä varoitetaan

jo eteisessä norsusta, etteivät pelästyisi. Ensin he eivät usko, mutta

sitte, nähtyään Tommyn, he painautuvat ovea vasten.

-- Älkää pelätkö, se on kiltti! -- tyttö heitä tyynyttää.

Mutta vieraat poistuvat nopeasti vierashuoneeseen ja lähtevät pois,

viittäkään minuuttia istumatta.

Saapuu ilta. On myöhä. Tytön on aika mennä levolle. Mutta häntä ei saa

lähtemään norsun luota. Niin hän vaipuukin uneen sen vieressä, ja vasta

nukuksissa viedään hänet lastenkamariin. Hän ei edes tunne, miten hänet

riisutaan.

Tänä yönä Nadja näkee unta, että hän on mennyt naimisiin Tommyn kanssa,

ja että heillä on paljon lapsia, pieniä, iloisia norsunpoikasia. Norsu,

joka yöllä vietiin takaisin eläinnäyttelyyn, näkee myös unta armaasta,

kiltistä tytöstä. Sitäpaitsi se näkee unta suurista pähkinä- ja

mantelikakuista, portin kokoisista...

* * * * *

Aamulla tyttö herää reippaana, virkeänä, ja kuten ennen muinoin, kun

hän vielä oli terve, huutaa kuuluvasti ja kärsimättömästi, että talo

raikaa:

-- Mai-to-aa!

Tämän huudon kuultuaan äiti iloisena tekee ristinmerkin

sänkykamarissaan.

Mutta tyttö muistaakin samassa eilispäivän ja kysyy:

-- Entä norsu?

Hänelle selitetään, että norsu on mennyt asialle kotiinsa, että sillä

on pikkuisia lapsia, joita ei saa jättää yksin, että se käskee sanoa

terveisiä Nadjalle, ja että se odottaa häntä luokseen vieraisille, kun

hän tulee terveeksi.

Tyttö hymyilee viekkaasti ja sanoo:

-- Ilmoittakaa Tommylle, että minä olen jo aivan terve.

Joella.

-- Nuoriherra! Halloo, nuoriherra? -- kuului ikkunan takaa kiirehtivä

kuiskutus.

Makasin vuoteessani riisuutumatta, ja miten koinkaan taistella

unteluutta vastaan, mutta juuri tällä hetkellä se alkoi jo vallata

minut raukeaan helmaansa. Kuiskausta seurasi varova, mutta

itsepintainen sormen naputus ikkunaan: minua kutsui ulos vanha kokkimme

Jemeljan Ivanovitsh, jonka kanssa olimme sopineet, että lähdettäisiin

yöksi pyytämään rapuja lihasyötillä. Nousin ja avasin akkunan, koettaen

olla aikaansaamatta kolinaa. Minuutin kuluttua olin jo maassa, Jemeljan

Ivanovitshin vieressä, väristen unesta ja kiihkosta, jonka minussa

herätti odottava nautinto.

Oudokseltaan en aluksi voinut erottaa mitään. Yö oli niin musta,

kuin tapaavat olla vain kuumat ja kuunvalottomat heinäkuun yöt

Etelä-Venäjällä. Liikkumattomassa, ikäänkuin veltossa ilmassa tuntui

resedan sitkeä, makea tuoksu, joka täytti aituuksen, ja kukkivien

niinipuiden vieno, mutta äitelä haju -- Ei yksikään ääni rikkonut syvää

hiljaisuutta, lukuunottamatta vankkurien etäistä, hiljenevää kolinaa.

-- Eihän äiti herännyt? -- Jemeljan Ivanovitsh kysyi hätäisesti

kuiskaten.

-- Ei, ei, ei kukaan ole kuullut -- Oletteko ottanut kaikki, Jemeljan

Ivanovitsh? Haavinkin? ja lihan? ja kannun?

-- Tss -- älkää kolistako, nuoriherra -- Jos äiti herää, niin rupeaa

torumaan meitä molempia -- No mennäänpä sitten.

Me astuimme ha'an laitaa kapeata tietä pitkin, jota reunusti molemmin

puolin tiheä ja paljon ihmisen pituutta korkeampi sekapensaikko --

Minusta yhä tuntui, että seuraavalla hetkellä kompastun johonkin

esteeseen, pysähdyin senvuoksi usein ja ojensin käteni eteenpäin,

ummistaen lujasti silmäni. Minusta oli hiukan kaameata, mutta

vaikutelmien uutuus ja ennen kaikkea niiden luvattomuus soi niille

selittämättömän ihanuuden, sellaisen ihanuuden, että minä nyt vieläkin,

25 vuoden kuluttua, tunnen tätä yötä muistellessani iloisen ja

tuskallisen ahdistuksen rinnassani.

Äkkiä kompastuin Jemeljan Ivanovitshiin. Hän seisoi ja hypisteli jotain

pimeässä.

-- Mitä te teette, Jemeljan Ivanovitsh? -- minä kysyin, haparoiden

käsilläni hänen selkäänsä.

Vanhus nähtävästi yritti vääntää jotain auki. Hän vastasi minulle

väliajoin, huohottaen raskaasti ponnistuksesta.

-- Nähkääs minä tahdon -- kas miten ovat vääntäneet kiinni, paha heidät

periköön -- tahdon -- ottaa irti soihdun kannen -- se on varmaan

ruostunut -- no nyt se lähtee -- lähtee -- valmis!...

Kuulin tulitikun raapaisevan, ja öljysoihtu leimahti punaisena,

savuavana ja heiluvana liekkinä palamaan. Jemeljan Ivanovitshin

kasvot tulivat ankariksi ja muuttuivat merkillisesti. Tuuheista

kulmakarvoista, nenästä ja viiksistä laskeusivat hänen päälleen pitkät,

vinot ja vapisevat varjot. Läksimme astumaan eteenpäin. Nyt minusta

tuntui vielä kaameammalta kuin pimeässä. Tutut pensaat näyttivät meitä

joka taholta joukoin ympäröiviltä, hoikilta ja epäselviltä aaveilta.

Soihdun liekki värähteli hiljaa räiskien, Jemeljan Ivanovitshin edellä

käyvä pitkä varjo syöksähteli milloin oikealle, milloin vasemmalle,

ja pitkät aaveet riensivät levottomasti eteemme, painuivat maahan ja

juoksivat nopeasti takaisin, kadoten pimeään selkäni taakse; toisinaan

ne äkkiä siirtyivät ahtaaksi joukoksi ja heilahtelivat, ikäänkuin

tehden jotain keskinäisiä sopimuksia.

Pensaikko loppui. Eteemme aukeni kenttä. Niinipuun haju muuttui

kasteisen ruohon ja veden voimakkaaksi hajuksi. Läheiseltä Bulavinilta

tuulahti vilposasti. Arolla lauloi miljoonia heinäsirkkoja ja lauloi

niin kumman äänekkäästi ja rytmillisesti, että tuntui siltä, kuin

laulaisi vain yksi ainoa sirkka.

Laskeuduimme jokirantaan, joka tasaisena, tyvenenä ja tummana juovana

juoksi matalain, mutta jyrkkien rantojen välissä, joilla kasvoi tiheä

pajukko. Rannassa vesi solisi soinnukkaasti ja yksitoikkoisesti,

syrjäyttäessään lahdelmia ja pensaitten paljastuneita juuria. Jemeljan

Ivanovitsh valitsi kahden raidan välistä mukavan kuivan paikan ja pisti

soihdun pitkän varren syvään kuoppaan lähelle rantaa. Veteen ilmestyi

heti suuri, värisevä, sumeanruskea pilkku, jonka keskellä väreili

kirkas tulen heijastus.

Meidän laitteemme eivät olleet monimutkaisia. Me solmimme hienoa

nuoraa ristiin suuren lihapalan ympäri; kyynärää ylemmä laadimme

kohon kuivasta oksasta, ja sitte Jemeljan Ivanovitsh laski tämän

syötin veteen, pitäen toista päätä kädessään. Minun täytyi vanhasta

olkihatustani tehtyine haaveineni odottaa, kunnes rapu ilmestyisi veden

pinnalle, sitte ottaakseni sen altapäin. Rasvainen liha painui hyvin

vitkaan, ikäänkuin sulaen ruskeassa vedessä. Minä näin sen vielä kauan

veden alla; vihdoin se katosi, ja koho pysähtyi liikkumattomaksi.

-- Nytpä me, nuoriherra, pistämme tupakaksi, Jemeljan Ivanovitsh sanoi,

istuutuen mukavammin ja oikoen luuvaloisia jalkojaan. -- Kas, tuolla

rannalla käy hevosiakin -- ruohoa syöskentelevät --

Suojasin kämmenellä silmiäni valolta. Joki ei tältä kohtaa ollut leveä,

kaikkiaan noin kymmenen tai viisitoista askelta, ja minä saatoin

erottaa kaksi hevosta. Toinen -- valkoinen -- seisoi kylittäin, ja

katsoi meitä tuijottaen ja välinpitämättömästi, kääntäen luisevan

kaulansa meihin päin. Kauempana sen takana näkyi vain toisen,

varmaankin ruskean tai punaisen ruskean hevosen maata kohti painunut

turpa ja yhteen sidotut jalat; minä kuulin, miten se äänekkäästi

pärskyi ja louskutteli leukojaan, pureskellessaan ruohoa. Vielä

etäämpänä silmä upposi läpäisemättömään, sakeaan pimeyteen, josta

pisti esiin muutamia läheisiä pensaita, joihin soihdun valo ylttyi;

kalpeitten, hentojen ja pitkien lehtien muodostamat tuuheat kupukatot

näyttivät joltain kummalliselta oopperakoristeilta. Tähdet heijastuivat

vedestä, vilkkuen ja levenneinä.

Koho värähti ja alkoi heilahdella.

Minä kuiskasin kiihtyneenä:

-- Jemeljan Ivanovitsh -- Tärppii! vetäkää Jumalan tähden!

Mutta vanhus vain pudisti harmistuneesti päätään. Koho liikkui yhä

edelleen, muodostaen ympyrän kehiä, ja jolloinkin lyhyesti painuen

etuosastaan veden alle. Minä -- koettaen olla hengittämättä, ponnistaen

jalkani joesta pistävään kantoon ja ojentaen esiin kepin nenässä olevaa

haavia -- kiduin kärsimättömästä odotuksesta. Äkkiä koho tykkänään

katosi veden alle. Jemeljan Ivanovitsh nosti hitaasti nuoraa ylöspäin.

Minuutin kuluttua minä näin suunnattoman suurelta näyttävän lihapalan

ja siihen kiinni iskeneen ravun sakset.

-- Pitäkää! -- vanhus huudahti ja tempasi äkisti nuorasta. Minä

pistin haavin alle -- Meidän liikkeemme sopeutuivat toisiinsa

vaistomaisesti ja sukkelasti: haavissa, josta vesi sointuen tipahteli

jokeen, pyristelihe suonenvedontapaisesti kaulaansa naksuttaen

suunnattoman suuri musta rapu. Jemeljan Ivanovitsh tarttui kahden

sormen sitä selästä ja nosti sen riemuiten ilmaan. Rapu oli yli

puolentoista korttelin mittainen. Se naksutteli edelleen kaulaansa,

haroi etujaloillaan, sulkien ja avaten saksiaan, ja liikutti pitkiä

viiksiään. Jemeljan Ivanovitsh heitti sen kannuun.

Ensimäisen ravun jälkeen rupesi pyynti onnistumaan oikein hyvin. Aina

vähän päästä vanhus nosti haavista mustia hirviöitä, ollen niistä yhtä

vilpittömän ja äänekkään iloinen kuin minä, kymmenvuotias poikavekara.

Ja joka ravulle hän ehdottomasti antoi jotain lystillisiä nimityksiä,

ennenkuin laski sen kannuun.

-- Aa! herra Krapula! jouduittekos satimeen? hän kysyi koomillisesti

ilakoiden, -- suvaitkaa, suvaitkaa astua toisten seuraan. Siellä on

iloisempi ollaksenne.

Tai:

-- Nöyrin palvelijanne, herra Krapulin. Odotimme kärsimättömästi

tuloanne. Tehkää hyvin.

Kolme tai neljä rapua pääsi meiltä. Näissä tapauksissa me tulistuimme

ja syydimme purevia nuhteita toisillemme. Mutta tuskin liikahti koho

vedessä -- niin vihamme heti lauhtui ja me aloimme jälleen, kädet

innosta vapisten, kuiskaten ärsyttää toinen toistamme: oo-o! kas miten

nykäisi! Varmaan siinä tärppii suunnaton Krapulainen! -- Lapsellisessa

ihastuksessa kutsuimme uhrejamme mitä ihmeellisimmillä nimillä.

Epätavallinen valvominen, yön kauneus ja kiihkoisten kalamiesten

intohimo meitä kiihdytti ja huumasi.

Mutta kymmenennen jälkeen rupesi onnistumaan huonommin. Kahdettatoista

rapua odotimme noin neljännestunnin.

-- Miksemme saa mitään, Jemeljan Ivanovitsh? minä kysyin kiihtyneenä ja

ärtyisenä.

Hän levitti käsiään:

-- Herra hänen tietää. Tai ehkä ovat ne, jotka pääsivät meiltä pakoon

teidän hyväntahtoisuutenne kautta, ottaneet ja kertoneet muille,

millaisia viekkaita ihmisiä me olemme. Mistäs sen tietää?

-- No jo nyt joutavia! Ei suinkaan rapu voi kertoa mitään? Eihän sillä

ole ääntäkään --

-- Ee! Älkää te puhuko niin. Ei sillä ole ääntä, mutta kuitenkin on

se viisas eläin. Eipä turhaan! Kyllä se siellä varmaan jotain --

eleilläänkö, vai miten, mutta varmasti se ilmottaa --

Me vaikenimme. Minut valtasi se kauhea, liikkumaton hiljaisuuden lumo,

jonka tuntee ainoastaan varhaisimmassa lapsuudessaan. Katsoin yhä

vain soihdun punaista tulta. Päässäni ei ollut ajatuksen hiventäkään,

mutta tunne jostain sopusointuisesta, ihanasta ja lempeästä

täytti sieluni ääriään myöten. Ja niinä hetkinä olin tuntevinani

ohitseni juhlallisesti virtaavan jonkin suunnattoman, ikäänkuin

maailmankaikkeuden --

Eikö siinä minun ohitseni liukunut aika?

Äkkiä tuntui tuulahdus. Meidän tulemme houkuttelemana lensi ohitsemme

matalalta, kevyesti ja äänettömästi suuri harmaa lintu. Minä vavahdin.

Lumo katosi, ja minun tuli hiukan ikävä olla.

-- Sanokaa, Jemeljan Ivanovitsh, -- minä kysyin veltosti, -- miksikä on

tämän joen nimi Bulavin?

Vanhus liikutti huuliaan.

-- Herra hänen tietää. Kutsuivat hyvät ihmiset Bulaviniksi, ja niin sen

nimi on Bulavin.

-- Siinäkö kaikki?

-- Tietenkin kaikki. Kertovat vähävenäläiset, että tässä, muka

Galotshja-Skeljassa muinoin asui rosvo, nimeltään Bulavin -- No

niin, vähänkö ne tyhmät vähävenäläiset rupattavat. Et jouda kaikkea

kuulemaankaan.

Minä oikein vavahdin kärsimättömyydestä.

-- Kyyhkyläinen, Jemeljan Ivanovitsh, kertokaahan. Rakas, kertokaa

Bulavinista --

-- Mitäs siinä on kertomista? -- vanhus murahti ja ryhtyi imemään

lyhyttä piippunysäänsä. -- Mitäs siinä on kertomista? No, elipä

täällä, muka, se sama Bulavin ja rosvosi. Hän oli ennen Pugatshovin

joukkueessa, vaan kun Pugatshov saatiin kiinni ja vietiin Moskovaan,

niin Bulavin siirtyikin tänne Jaik-joen varsilta. Hän keräsi

ympärilleen joukon samanlaisia rohkeita reimapoikia kuin hän itsekin

oli ja rupesi siitä ryöstämään kristittyjä ihmisiä ja tekemään

väkivaltaa. Hän oli, sanotaan, jokaista petoa julmempi, eikä

raadellut ja polttanut yksistään puutteen tähden, vaan noin vain --

huvikseen -- Kovin hän piti verestä. Köyhiltä ihmisiltä Bulavin itse

omalla kädellään hakkasi pään, vaan rikkaita pyrki sitä ennen vielä

kiusaamaankin, Hyökkääpä hän, esimerkiksi, tilanomistajan kartanon

kimppuun, polttaa sen tuhaksi, ryöstää, ja sitte käskee pistää

isäntäväen, miehen ja vaimon paaluun, ja vielä rinnatusten, ja vielä

kasvotkin vastatusten. "Ihailkaa, sanoo, toisianne, kallis isäntäväki"

-- Sellainen se oli kauhea peto -- Vaan eipä voitu häntä mitenkään

saada kiinni, vaikka tsaarin sotajoukot kulkivat jos miten monasti

häntä takaa-ajamassa -- Oli eilen täällä, vaan nyt ei enää ja jäljetkin

hävinneet -- Sillä talonpojat pelkäsivät häntä pahemmin kuin kuolemaa

eivätkä uskaltaneet häntä ilmiantaa.

-- No eikö häntä saatukaan kiinni?

-- Ei, kyllä sitte saatiin. Tyttö hänet petti. Rakastui hän tyttöön,

täkäläisen myllärin tyttäreen, ja varasti hänet kotitalostaan. Vaan

tämä tyttö ei tahtonut lähteä suosiolla. "Sinä, sanoo, olet pahantekijä

ja lihaksi tullut perkele, ja kristitty veri on kuivettunut sinuun

hamaa päälakea myöten" -- No, hän ei mitenkään kuunnellut tyttöä --

otti väkisin. Silloin tämä sanoikin hänelle: "Et sinä tahtonut minua

sääliä, vaan turmelit minun neidon nuoruuden ja kauneuden, niin katso

siis, sentähden en minäkään sinua sääli." Ja niin tekikin. Kerran, kun

Bulavin poikineen juopotteli juutalaisen luona kapakassa, lähti tämä

sama myllärin tytär everstin luo, joka oli määrätty takaa-ajoon, ja

ilmaisi kaikki. "Kas tuolla, sanoo, tuolla noin hän on, meidän kirkas

haukkamme, menkää ja ottakaa hänet." No, sotamiehet tietysti heti

ympäröivät kapakan ja sytyttivät katon palamaan, ja heti kun Bulavin

hyppäsi ulos ikkunasta heittivät he verkon hänen päälleen ja sitoivat

hänet kiinni. Sillä muulla lailla ei kukaan uskaltanut häntä lähestyä.

Niin. Niinpä he hänet sitoivat, kyyhkyläisen, ja lähettivät sidottuna

Moskovaan, ja Moskovassa pyöveli hakkasi häneltä ensin kädet, sitte

jalat ja vasta lopuksi pään. Mutta jäännökset poltettiin roviolla ja

tuhka siroteltiin kaikkiin neljään ilmansuuntaan --

Vanhus vaikeni. Alkoi sarastaa. Tämä huomattiin siitä, että auer tuli

hiukan harmahtavaksi, ja toisella rannalla hevosten luona minä saatoin

jo erottaa kolme vatsallaan makaavaa talonpoikais-lasta. Jemeljan

Ivanovitsh kiihottui äkkiä, ja painautuen minun puoleeni alkoi puhua

matalalla pelästyneellä äänellä:

-- Vaan sepä ei olekaan totta, että hänet Moskovassa teilattiin,

sillä Moskovaan ei tuotu häntä, vaan jokin muu kasakka. Vaan itse

Bulavinille Herra mietti toisen rangaistuksen -- Sanotaan, että Jumalan

enkelit ottivat rosvon käsivarsilleen, veivät ulos tulesta ja sulkivat

syvään maanalaiseen luolaan, lähellä Galotshja-Skeljaa -- Ja täytyypä

Bulavinin siinä luolassa (vanhuksen ääni kävi yhä salaperäisemmäksi)

istua viimeiseen päivään saakka -- Rautaketjut ympäröivät hänen

ruumistaan, ja pitkän pitkä keltamahainen käärme yötä päivää jäytää

hänen sydäntään -- vähävenäläiset, jotka ovat ajaneet sivu, sanovat

toisinaan kuuluvan, miten Jumalan kirooma rosvo vääntelehtii maan alla

ja kalistelee ketjujaan -- tahtoo yhä ne murtaa --

Kylmä kauhu virtasi äkkiä aaltona ruumiini läpi ja nosti hiukset

pystyyn päässäni. En uskaltanut kääntyä ympäri.

-- Sanotaan vielä, -- vanhus jatkoi, katsellen pelokkaana ympärilleen,

-- sanotaan vielä, että kerran vuodessa, yöllä, Bulavin astuu ulos

luolastaan -- Sattuu tämä kesällä varpusyönä [myrsky-yö, joka karkottaa

varpuset pesistään. Suomentajan muist.] -- Kulkee hän metsiä, soita

ja kenttiä, kekonsa on korkeampi suurimpia puita, ja olkapäällään on

kokonainen mänty sauvan asemasta. Ja jos hän tänä yönä, varjelkoon

Herra, kohtaa jonkun tiellä, niin heti mylväisee kauhealla äänellä ja

tappaa sauvallaan. Siksi ei varpusöinä kukaan poistukaan kotoaan, ja

vanhat eukot rukoilevat aamuun saakka pyhäinkuvien edessä --

Jemeljan Ivanovitsh katsahti minun kauhun vääntämiä kasvojani ja lisäsi

luonnottomasti nauraen:

-- No niin, tyhjää puhettahan se kaikki on, pelkkää tarua. Vähätkös

mitä ne vähävenäläiset rupattavat. Voikos se tapahtua, että koko iän

käärme jäytäisi ihmisen sydäntä?... Joutavaa puhetta -- Oh Herra,

taivaan kuningatar, -- ukko rykäisi, yrittäessään nousta pystyyn, --

mennäänpä nuoriherra kotiin -- emme kuitenkaan enää mitään saa --

Me keräsimme omaisuutemme ja lähdimme. Taas, kun astuimme pensaikkoa,

häärivät ja tanssivat ympärillämme korkeat aaveet, ja minä pidin

kädelläni kiinni kokin takinliepeestä, pelosta väristen ja kylmeten.

Minusta tuntui yhä siltä, että jos katsahdan syrjään, niin näen jossain

taivaanrannalla sauva selässä astuvan suunnattoman suuren ihmisen

varjon, joka kohoaa puutarhamme puitten yli, jotka jo epäselvästi

kuvastuivat aamun utuista sarastusta vasten.