Rosa laittoi jalokivet ja korut nopeasti pieneen, lujaan kääröön
-- Evangelina ja Asensio eivät tienneet vieläkään mitään lippaan
sisällöstä -- ja kiinnitti sen lujasti selkäänsä takin alle. Saatuaan
sen tyydyttävästi paikoilleen hän käski O'Reillyn kääntyä katsomaan.
Tämä oli nyt paljon tyytyväisempi; epämuodostuman vaikutus sai hänet
aivan hämmästymään, ja opetettuaan Rosalle muutamia miehiselle
sukupuolelle ominaisimpia käytöstapoja, hän sanoi valepuvun olevan niin
täydellisen kuin voi toivoakin. Kun kasvot oli tuhrittu Evangelinan
väriaineella ja pukua hiukan revitty ja liattu, sanoi O'Reilly, että
Rosa menisi pojasta missä hyvänsä.
Eräänä pimeänä iltana nuo kolme sanoivat sitten hyvästit Evangelinalle
ja Asensiolle ja hiipivät hiljaa kaupungin läpi Pueblo Nuevo nimiselle
alueelle. Siellä he poikkesivat rantaa pitkin menevälle tielle ja
pysähtyivät vihdoin erään rappeutuneen rakennuksen suojaan, joka
oli kerran maailmassa ollut uimahuoneena. Rakennus oli osaksi
paalujen varassa ja he ryömivät sen alle seisoen polvia myöten
liplattelevissa laineissa. Matanzan valot näkyivät vasemmalta ja _Penas
Altas_-linnoituksen tulet oikealta, mutta suoraan edessäpäin, jossa
satama oli, oli aivan autiota ja pimeää. Jonkun ohilipuvan aluksen
lyhty vain pilkoitti himmeästi.
Pakolaiset saivat odottaa kauan ja alkoivat jo pelätä, että vanhan
Morinin hermot olivat pettäneet yhdennellätoista hetkellä, kun he
samassa näkivät veneen ilmestyvän pimeästä. Se tuli lähemmäksi, ja
matala ääni kuiskasi:
"Sh! Oletteko siellä?" Soutaja oli Morin itse.
Pian olivat kaikki veneessä, Morin tarttui airoihin ja vene kiiti
ulapalle kuin nuoli. "Näkikö teitä kukaan?" kysyi hän.
"Ei."
Hän souti hetkisen aivan ääneti, mutta sanoi sitten: "Tämmöiset hommat
eivät miellytä minua lainkaan. Vaara on liian suuri. Ajatella, että
minäkin, vanha mies, antaudun tämmöisiin seikkailuihin --"
"Hi, hi!" nauroi Jacket. "Tämähän se vasta hauskaa onkin. Jos Miguelito
olisi isänsä laivan kapteeni, olisimme päivänkoitossa Cardenaksessa."
"Milloin lähdette?" kysyi O'Reilly. "Aamun sarastaessa, jos
Jumala sallii. Teidän täytyy pysyä koko ajan piilossa ettekä saa
hengittääkään. Olen sanonut miehilleni teidän olevan vaimoni sukulaisia
-- kunnon espanjalaisia, mutta minä epäilen, etteivät he ota oikein
uskoakseen puheitani."
"Olette siis enoni?" kysyi Jacket keulasta. "Caramba! Tämä on jo
liikaa! Onhan jo kyllin paha, että meitä luullaan espanjalaisiksi,
mutta olla tuommoisen kalalle haisevan vanhan saiturin sisaren- tahi
veljenpoika on jo liikaa!" Mutta tämmöinen härnäily ei ärsyttänyt enää
tuota kunnon kalastajaa. "Nykyään tarkastetaan aluksemme vain ani
harvoin", sanoi hän toivehikkaasti, "mutta eihän sitä voi milloinkaan
olla aivan varma. Ehkäpä onnistumme livahtamaan tiehemme aivan
nuuskijoiden nenän edestä."
Hän souti veneen vanhan jaalan kylkeen, ja matkustajat kiipesivät
kannelle. Perässä oli pieni kajuutta, jonka katolla nukkui pari
miestä suojellen itseään yökasteelta isonpurjeen laskoksella. Tulijat
seurasivat Morinia tuohon pienen pieneen kajuuttaan, jossa tämä
varoitti heitä kaameasti kuiskaten:
"Ei äännähdystäkään, muistakaa se! Jos joku tulee laivaan, niin
ryömikää lastiruumaan ja kätkeytykää sinne. Tarkastuksen sattuessa --"
Hän mutisi jotakin partaansa ja hiipi sitten kannelle sulkien oven
visusti.
Kajuutassa oli pilkkopimeä, niin että sisälläolijat eivät tohtineet
liikkua askeltakaan peläten herättävänsä katolla nukkuvat merimiehet.
Aika kului hitaasti. Jacket haukotteli tiheään ja kiukuteltuaan
hetkisen itsekseen hän oikaisihe kajuutan kapealle penkille ja nukahti
heti. O'Reilly istahti erääseen nurkkaan ja veti Rosan luoksensa,
ja tyttö kyyristyi mukavasti hänen syliinsä painaen päänsä hänen
olkapäätään vasten. He olivat nyt ensi kerran todellakin kahdenkesken.
Vaarallinen yritys oli alkanut. Rosa oli nyt kokonaan antautunut hänen
johdettavakseen, ja O'Reilly tunsi nyt, kun vaarat vaanivat heitä joka
taholla, että tyttö kuului hänelle ehdottomammin ja täydellisemmin kuin
milloinkaan ennen, ja hän painoi tämän hellästi povelleen kuiskaillen
hänelle lemmen suloisia sanoja ja tunnustaen tunteensa kiihkeämmin
kuin hän oli milloinkaan ennen uskaltanut. Oli kuin ympäröivä pimeys
olisi liittänyt heidät lujemmin toisiinsa, ja tuntiessaan Rosan sydämen
lyönnit omaansa vasten O'Reillyn sieluun tulvahti sanomaton onnentunne.
He kuiskailivat hiljaa, etteivät herättäisi nukkuvaa poikaa, eivätkä
huomanneetkaan ajan kulkua. Rosa lepäsi lemmittynsä olkapäätä vasten
ja kertoi monien hyväilyjen keskeyttämänä, kuinka katkerasti hän oli
sulhoaan ikävöinyt ja kuinka äärettömän onnellinen hän nyt oli. Hetki
oli heidän elämänsä onnellisin.
Välistä O'Reilly luuli, että Rosa uinaili, mutta ei ollut milloinkaan
varma, sillä tyttö tunsi hänen pienimmänkin liikkeensä ja vastasi
hänen huultensa arimpaankin kosketukseen. Yö kului sukkelaan ja heidän
mielestään liiankin pian.
Päivän koittaessa Morin herätti väkensä. Kannelta kuului uneliasta
mutinaa, paljaiden jalkojen töminää ja väkipyörien kitinää, kun
purjeita levitettiin. Keulassa kuului joku hakkaavan puita aamiaisen
valmistusta varten. Toinen purjealus teki äänistä päättäen myöskin
lähtöä ja eräs kalastajavene, täynnä yön saalista, ankkuroi lähelle.
Villarin veljekset tunsivat jaalan rupeavan hiljaa keinumaan ja
tiesivät sen suuntaavan kulkunsa sataman suulla olevaa espanjalaista
kanuunavenhettä kohti, joka oli siellä vartioimassa juuri tämmöisten
yritysten varalta. Hetkisen kuluttua kuului huuto, joka hyppäytti
heidän sydämensä kurkkuun. Morin itse vastasi:
"Huomenta, toveri! Oletteko saaneet kiinni noita kirottuja
salakuljettajia sitten kuin näin teidät viimeksi? Niinkö? Cayo
Romanonko? Kas vain! Ne tulevat yöllä ja menevät yöllä. Jos olisin
laivanne peräsimessä, niin minä vannon, että veisin teidät paikkaan,
jossa saisitte kiinni koko roistojoukon. Tunnen tarkkaan nämä vedet.
Mitäkö kuljetan?" Morin purskahti nauruun. "Senhän kyllä tiedätte
-- tietysti tykkejä ja ammuksia kapinallisille. Tahdotteko tulla
katsomaan?... Eikö?... No kuppi kuumaa ehkä maistuisi näin aamutuimaan?"
O'Reilly tirkisti kajuutan pienestä tuhruisesta ikkunasta ja näki, että
jaala lipui juuri panssarilaivan perän ohi, joten hän kavahti kiireesti
syrjään.
Vieraanvaraisista sanoistaan huolimatta ei kapteeni Morin poikennut
suunnastaan tuumaakaan, vaan viiletti rauhallisesti eteenpäin
huudellen silloin tällöin jonkun leikkisän sanan näkymättömälle
puhekumppanilleen. Näytti aivan uskomattomalta, että espanjalaiset
päästäisivät jaalan menemään ilman mitään muodollista tarkastustakaan,
vaikkapa vain lyhemmällekin matkalle, mutta niin oli kuitenkin
asianlaita. Järjestys oli kokonaan höltynyt. Espanjalaiset olivat
ilmeisesti saaneet kyliänsä noiden pienten alusten tarkastuksesta.
Todellakin heidän tapaistaan.
Yksi vaarallinen kohta oli nyt onnellisesti sivuutettu, mutta niitä oli
vielä paljon jäljellä, sillä Morinin jaalan saattoi pysäyttää jokainen
rannikkoa vartioiva laiva, joita oli lukuisasti itäänpäin mennessä.
Siitä huolimatta katsoivat pakolaiset olevansa pelastetut, kun
tuskallisessa jännityksessä vietetyn tunnin kuluttua päästiin sataman
suusta aavalle merelle.
Morin tempaisi oven auki ja kurkisti hymyillen kajuuttaan. "Hei,
te laiskurit!" huusi hän. "Herätkää, sillä Panchon kahvi tuntuu jo
kiehuvan, ellei nenäni erehdy."