Kun Rosa Varona oli tullut kyllin tajuihinsa voidakseen täysin käsittää
mitä oli tapahtunut, osoitti hän suurta itsensähillitsemiskykyä. Ensin
hän kyllä joutui aivan suunniltaan, mikä oli vallan luonnollista,
mutta O'Reilly onnistui pian rauhoittamaan hänet, eikä häntä tarvinnut
kahdesti muistuttaa, ettei heikkouden valtaan antautuminen ollut nyt
paikallaan. Hän se oli, joka ensiksi huomautti, että kuollut Cobo oli
tuskin vaarattomampi kuin elävä.
"Mihin aiot panna hänet?" kysyi hän.
Jacket käsitti myös tilanteen vakavuuden. "Meidän täytyy päästä hänestä
joutuin eroon", sanoi hän, "sillä hänen miehensä ovat lähellä, ja häntä
aletaan kaivata ja etsiä."
"En tosin tahtoisi lahjoittaa hänelle tuota aarretta", sanoi O'Reilly
julmasti hymyillen, "mutta muuta pelastuksen keinoa ei ole."
"Mutta mihin kätkemme hänet?" kysyi Jacket käsittämättä O'Reillyn
tarkoitusta. "Yhtä hyvin voisi yrittää kätkeä kirkkoa; häntä ei
jaksaisi härkäkään kaivosta kiskoa."
"Aivan niin! Hän säästi meiltä kaikki vaivat. Rahoja voimme ottaa vain
pienen osan mukaamme, ja loput saavat olla täällä, kunnes sota on
loppunut. Vartioikoon Cobo niitä!"
Jacket hyväksyi tuuman heti. "Sehän on kaikista selvintä!" huudahti
hän. "Hänen henkensä on kyllin paha pitämään ihmiset loitolla, ja me
vieritämme kiviä hänen päällensä, niin että hän saa maistella omaa
lääkettään. Onpa todellakin hauskaa ajatella Cobon seisovan päällään
iankaikkisesta iankaikkiseen tuon kaivon pohjalla."
Viime puolentunnin järkyttäväin tapausten vastavaikutus alkoi nyt
täysin tuntua, ja O'Reilly oli aivan menehtymäisillään uupumuksesta,
mutta käsittäen, että työ oli tehtävä valmiiksi, hän laskeutui vielä
kerran kaivoon. Käsivarret olivat puutuneet ja sormet kankeat,
niin että hän enemmän putosi kuin liukui köyttä myöten. Saatuaan
aarrekammion oven auki hän ryömi sisään ja mätti taskunsa kukkuroilleen
kultarahoja. Jalokivilippaan hän sitoi köyden päähän, ja kun se oli
vedetty ylös, raahasi hän Cobon ruumiin aarrekammioon ja laittoi oven
paikoilleen. Sitten alkoi ylöskiipeäminen, mutta voimat alkoivat
pettää, ja Rosa ja Jacket saivat ponnistaa kaikki voimansa saadakseen
hänet pois kaivosta.
"Kootkaa nyt kiviä ja kaikenlaista törkyä ja heittäkää kaivoon",
huohotti hän.
Poika ja tyttö noudattivat kehoitusta mielihyvällä ja hetkisen kuluttua
alkoi Johnniekin auttaa heitä risujen, lehtien ja kivien kantamisessa.
Tarkoitus oli peittää kaivon pohja niin paksulta, että heidän
vihollisensa lepopaikan sisäänkäytävä peittyisi kokonaan näkyvistä. He
raatoivat kuin orjat ja O'Reilly salli lopettaa työn vasta sitten kun
kaikki olivat vaipua maahan uupumuksesta. Päiväkin alkoi jo koittaa.
Laskeutuminen sujui äärettömän hitaasti, ja kun he vihdoin saapuivat
Asension majalle, olivat he aivan sairaat ja kuoleman väsyneet, mutta
siitä huolimatta olivat heidän sydämensä toivoa täynnä, sillä O'Reillyn
ryysyt olivat revetä kullan painosta ja tuo pieni metallilipas, jota
hän kantoi, oli raskas. Aarteen salassapysyminenkään ei huolettanut
heitä suuresti sillä luolan sisäänkäytävä oli syvälle haudattu, ja
Cobo, partiojoukkojen päällikkö, vartioi lippaita ja rahanassakoita.
Evangelina joutui ensin aivan ymmälleen nähdessään kultarahan, joka
pantiin hänen käteensä, mutta lähti sitten kiireesti ruokaa ostamaan ja
keitti ja paistoi melkein koko päivän, ja aarteen etsijät vuorotellen
söivät ja nukkuivat. Vasta iltamyöhällä Rosa ja O'Reilly tunsivat
halun katsella jalokivilippaan sisältöä, ja selin oveen ja päät
yhdessä he sitten toimittivat nopean tarkastuksen. He olivat kuin
lumouksen vallassa, sillä irtonaisia jalokiviä oli suuri valikoima,
toiset ihmeen kauniita ja toiset pienempiä; oli vanhoja espanjalaisia
koristeita, jotka olivat suuriarvoiset jo vanhuutensa tähden; hopea-
ja kultahelyjä, joista useimmat olivat mitä hienointa valmistetta;
smaragdeja ja safiireja, joiden hintaa he eivät koettaneetkaan
arvioida, ja sitäpaitsi suuri joukko halvempia jalokiviä. Toiset
säteilivät kuin kimalteleva lukinseitti tulen valossa, ja toiset
hehkuivat kuin verenpisarat. Erisuuruisia ja -värisiä opaaleja oli
hieno kokoelma -- muun muassa useita suuria ja tummia, joiden alati
vaihteleva väritys oli sanoinkuvaamattoman ihana. Mutta kaikista
kauneimmat olivat helmet. Miten don Estevan oli saanut ne haltuunsa,
pysyi salaisuutena, sillä hän oli matkustellut verraten vähän. Helmet
olivat kerrassaan häikäisevän kauniit ja ainoat laatuaan kokoon ja
loistoon nähden. Toisissa heijastuivat kaikki sateenkaaren värit
kuin saippuakuplissa, ja toisten väri vaihteli vaaleanpunaisesta
tummanruskeaan. Niihin koskettaminen tuntui pyhyyden loukkaukselta.
O'Reilly käsitti hämärästi pitelevänsä käsissään omaisuutta, jonka
vertaista hän ei ollut milloinkaan voinut kuvitellakaan. Jalokivethän
olivat kuin jonkun rajahin aarreaitasta kotoisin. Oli aivan
uskomatonta, että tuo repaleinen tyttö hänen vierellään oli kaiken
perijätär, aarteen omistaja, jota kuninkaatkin saattoivat kadehtia. Hän
käsitti, että näiden jalokivien omistaminen saattoi heidät uuteen ja
alati uhkaavaan vaaraan.
Rosa ja hän istuivat koko illan majan pimeässä nurkassa kiihkeästi
kuiskaillen, ja heistä tuntui, että monet ja tuntemattomat vaarat
vaanivat heitä yön pimeydessä.
Aamulla he olivat jo kaikki paljon rauhallisemmat ja tunsivat ensi
kerran pitkästä kotvasta olevansa nälissään, mikä osoitti voimain ja
terveyden vähitellen palautuvan. Asensiokin sanoi aivan ihmeellisesti
vahvistuneensa. Evangelinan valmistaessa aamiaista miettivät Rosa ja
Johnnie sopivan selityksen, mistä he olivat saaneet tuon kultarahan, ja
hiukan myöhemmin Johnnie vielä kerran varoitti Jacketia pitämään suunsa
kiinni.
"Meidän täytyy olla nyt äärimmäisen varovaiset", sanoi hän pojalle.
"Harkitsematon sana tahi pieninkin varomattomuus voi tuhota meidät
kaikki."
Jacket nyökäytti päätään merkiksi, että hän ymmärsi täydellisesti.
"Aivan niin! Espanjalaiset ovat kaikki rosvoja ja tappaisivat meidät
yhdestä pesostakin, eivätkä 'rauhoitetut' ole lainkaan paremmat. Meidän
täytyy laittautua täältä joutuin tiehemme."
"Aioin järjestää tuon seikan heti, mutta jalokivet ovat saaneet minut
pelkäämään. Jos meidät tarkastetaan, tahi jos meitä vain epäilläänkään
--"
"Niin, siinä tapauksessa ei Rosalla olisi enää mitään iloa koreista
helyistään. Hän olisi taivaassa, ennenkuin ehtisit pyyhkäistä
nenääsikään."
O'Reillyn muoto synkistyi. "Rosa on vielä heikko. Mahtaisiko hän kestää
kaikki vaivat, joihin joudumme, jos -- jos lähtisimme täältä?"
"En usko, mutta minä olen tehnyt toisen suunnitelman."
"Niinkö?" O'Reilly katsahti kiihkeästi nuoreen ystäväänsä, jonka
neuvokkuudesta hänellä alkoi olla suuret ajatukset, ja etenkin
viimeöisen urotyön jälkeen hän oli heti valmis kuulemaan, mitä
Jacketilla oli ehdotettavana.
"Minähän olen kertonut sinulle useasti ystävästäni kalakauppiaasta",
alkoi Jacket. "Hän on kyllä vain kurja espanjalainen, mutta hänen
poikansa on vuoristossa."
"Meikäläisiäkö?" kysyi Johnnie hämmästyneesti.
"Niin. Isällä on jaala, jolla hän tuo sysiä idästä kaksi kertaa kuussa."
Hetken olivat molemmat vaiti ja sitten sanoi O'Reilly viivytellen,
ikäänkuin hän olisi pelännyt lausua ääneen ajatuksensa: "Sinä tarkoitat
siis, että -- että hän voisi viedä meidät täältä -- aluksessaan?"
"Kenties. Hän ei ole mikään paha ihminen, ja hän pitää minusta. Mutta
naisia hän ei varmastikaan huoli mukaansa."
"Kuinka paljon hän sitten pitää sinusta?"
"Olemme kuin kaksi varasta."
O'Reilly tuumi hetkisen ja sanoi sitten: "Vie minut hänen luoksensa,
mutta muista, että olen veljesi Juan."
Matanzan torilla oli sangen hiljaista ystävysten saapuessa sinne.
Oli jo keskipäivä, joten tarjolla olleet elintarpeet olivat jo kauan
sitten loppuneet, ja melkein kaikki myyntikojut olivat tyhjät.
Joukko nälkiintyneitä 'rauhoitettuja' harhaili niiden välissä etsien
syötäväksi kelpaavia jätteitä tahi kerjäten apua myyjiltä, jotka vielä
viipyivät torilla. Espanjalaisen tavan mukaan olivat myyntikojut
kaikkea muuta kuin puhtaat, ja niistä lähtevä haju oli vastenmielinen
nälkäänäkevillekin. Kalamyymälöiden luona, jossa haju oli voimakkain,
Jacket pysähtyi tervehtimään erästä kiukkuisen näköistä vanhaa
laivuria, jolla oli punainen myssy, väljä pusero ja yhtä väljät housut
sekä jaloissa kuitusandaalit.
"Hyvää päivää, kapteeni", huusi hän hilpeästi.
Espanjalainen kohotti päätään ja rypisti julmasti kulmiaan heilauttaen
uhkaavasti pitkää ohutteräistä veistään.
"Ahaa! Vai täällä sinä roisto taas maleksit! Korjaa nyt luusi,
ennenkuin vetäisen halki pienen ahneen mahasi!" Sanat lausuttiin
vihaisella ja käheällä äänellä. Kun Jacket ei hätäillyt, huitoi
espanjalainen hänelle suurta nyrkkiään, johon oli kuivunut verta ja
suomuja. "Enkö minä vannonut luovuttavani sinut sotilaille, jos vain
vielä kerran tulet minua kiusaamaan?"
Tämä vihamielinen vastaanotto ei vaikuttanut Jacketiin vähääkään. Hän
hymyili leveästi ja tarkasteli nenäkkään uteliaasti tyhjiä vakkoja.
"Missä on minun kalani?" kysyi hän. "Niin totta kuin elän minä pelkään,
että olette myönyt sen! Jumalani, minkälainen saituri! Antaisitte
varmaankin minun kuolla nälkään, jos saisitte sentin? Onko teillä
lainkaan sydäntä?"
"_Sinunko_ kalasi!" ärjäisi laivuri iskien veitsensä raihnaiseen
pöytäänsä. "Ei ole haikalaa, joka olisi varastanut niin paljon kaloja
kuin sinä. Tulehan vain tänne, niin minä teen sinusta lopun kerta
kaikkiaan saadakseni olla hiukan rauhassa. Nälissäsikö? _Sinäkö_? Ha,
ha! Vatsasihan on kuin rumpu!"
"Niin, ja aivan yhtä tyhjä. Olen nälissäni koska teillä on sydän
kivestä. Yksi ainoa kala, vain sormenne pituinen. Vain yksi!"
"Ei häntääkään!" huusi mies. "Pitääkö minun ruokkia Matanzan kaikki
kapinalliset?"
"Vain yksi pieni kala", vinkui Jacket. "Miguelin tähden, joka taistelee
urhoollisesti vuoristossa, ja häpeäksi hänen vanhalle ja saidalle
isälleen, joka lihoo minunlaisteni uskollisten isänmaanystävien
valituksilla! Täytyykö minun jälleen muistuttaa teitä, että Miguel oli
veljeni? Täytyykö minun jälleen kertoa nähneeni nälkää vain sentähden,
että hänellä olisi syötävää?"
"Valehtelet!"
"Totta joka sana."
"Häntä et ole milloinkaan nähnytkään."
"Miguel Moriniako? Jolla on arpi niskassa? Idän urhoollisinta poikaako?
Kysykää häneltä, tunteeko hän Narciso Villaria. Antakaa nyt minulle
kalani! Vai täytyykö minun kuolla tähän silmäinne eteen osoittaakseni
olevani nälissäni?"
"Mikä harminkappale!" mutisi laivuri kurkottaen kätensä erääseen
vakkaan, josta hän lennätti pöydälle makrillin. "Siinä! Säästin sen
sinulle ja jätin Matanzan kunnon emännät ilman. Mutta tämä onkin
viimeinen kerta. Jos tulet vielä näkyviini, vetäisen mahasi halki ja
lyön suolaa sisääsi."
"Olette _aina_ minun kunnon kapteenini!" huudahti Jacket riemuiten ja
sieppasi saaliinsa. "Mihin olisin minä kurja joutunutkaan ilman teitä?"
Kääntyen O'Reillyyn, joka oli taampana seurannut tätä teeskenneltyä
riitelyä, hän lisäsi: "Kapteeni Morin, tuolla on veljeni Juan, josta
olen teille puhunut."
Morin hymyili Johnnielle ja ojensi likaisen kätensä. "Näyttää siltä,
että tämä pikku mies osaa puhua tottakin, kun tahtoo. Aloin jo epäillä,
olikokaan hänellä veljeä. Semmoinen nallikka!" Hän kumartui lähemmäksi
ja kuiskasi: "On parempi antaa hänelle kala, sillä muuten hän varastaa
koko korillisen. Mutta hän on suuri valehtelija. Enhän ole vieläkään
varma, tunteeko hän Miguelito poikaseni."
"Teillä on siis poika kapinallisten puolella?"
"Niin." Kalastaja katsahti pälyillen ympärilleen. "Hän on
isänmaanpetturi pahinta lajia, enkä minä tunnusta häntä enää
lapsekseni, mutta hän on urhoollinen poika ja taistelee mielellään.
Välistä minä kaipaan häntä niin sanomattomasti."
"Miksi ette mene taistelemaan hänen rinnalleen?" kysyi Jacket.
"Jumala varjelkoon!" Morin nosti kätensä taivasta kohti. "Olen lain
kuuliainen kansalainen."
"No niin, mutta me aiomme lähteä takaisin omiemme luo. Pakenemme ja
yhdymme jälleen Gomezin armeijaan!" lausui Jacket rauhallisesti.
"S-sh! Mitä puhetta!" Morin hermostui aivan suunniltaan pelosta, että
joku olisi kuullut sanat. "Niinkuin Matanzasta voisi kukaan paeta!
Miksi sitten tulitte tänne, kun olette niin innostunut tappelemaan?"
"Sanon sen teille", puuttui O'Reilly puheeseen nähtyään mihin suuntaan
keskustelu kääntyi. "Meitä on kolme veljestä, me molemmat ja pikku
Estevan. Cobon miehet saivat hänet vangiksi ja toivat hänet tänne, ja
me tulimme hakemaan häntä."
"Tulitte _tänne_ -- tännekö Matanzaan?" ihmetteli vanha Morin epäillen
ja kiroili partaansa. "Sepä oli kauniisti tehty. Entä löysittekö hänet?"
"Kyllä. Hänet oli helppo löytää, sillä hän on vaivainen, poika parka."
"Vai niin, vai niin! Kuinka säälittävää!"
"Mutta hän on nyt sairas -- aivan kuolemaisillaan, ja --"
"Niin, niin. Nuo ihmisraukat ovat kaikki kuolemaisillaan! Hirveätä
kerrassaan."
"Me -- "O'Reilly'n ääni värähti hieman, sillä kaikki oli nyt sen
varassa, miten Morin suhtautui siihen, mitä hän aikoi nyt sanoa. "Me
tahdomme saada hänet täältä pois -- meidän _täytyy_ tehdä se, tahi
muussa tapauksessa hän kuolee varmasti."
Espanjalainen katsahti puhujaan terävästi, sillä hänestä tuntui, että
sanoissa piili jotakin, ja hänen ruskeat kasvonsa synkkenivät.
"Miksi sanotte minulle tämän?" kysyi hän. "Ettekö pelkää, että annan
teidät ilmi santarmeille?"
"Tiedän, ettette tee sitä. Teillä on hyvä sydän ja olette pelastanut
Narcison nälkäkuolemasta vain poikanne tähden."
"Entä sitten?"
"Tahdotteko auttaa meitä?"
"_Minäkö_? Mutta taivaan nimessä, miten?"
"Kätkemällä meidät hiilijaalaanne kun purjehditte täältä."
"Te olette hullu!" Morin silmäili pelokkaasti ympärilleen. "Olen köyhä
mies. Nuo kaksi alusta, kalasumppi ja jaala, jolla kuljetan hiiliä,
ovat ainoa omaisuuteni. Luuletteko todellakin, että tahtoisin menettää
ne ja oman henkeni vielä päällepäätteeksi vain parin muukalaisen takia?"
"Vaara ei olisi kovinkaan suuri."
"Vai niin? Sen seikan tiedän minä ehkä hiukan paremmin."
O'Reilly kumartui lähemmäksi. "Sanoitte olevanne köyhä. Minä maksan
hyvin."
Morin mitteli tuota repaleista puhujaa närkästynein silmäyksin eikä
näyttänyt kiinnittävän lupaukseen suurtakaan huomiota, minkä tähden
O'Reilly otti taskustaan kultarahan, jonka nähdessään laivuri hätkähti.
"Minkälaisia 'rauhoitettuja' te olette?" kysyi hän silmät suurina.
"Minä olen myöskin vain köyhä mies parka, mutta tahdon ostaa pikku
veljeni ja itseni vapaiksi."
"Onko teillä montakin tuommoista?"
"On -- onhan niitä muutamia; monenkin hiililastin hinta."
"Ja minä kun olen antanut sinulle kalat ilmaiseksi!" huudahti Morin
mulkoillen Jacketiin kiukkuisesti. Kultarahan näkeminen oli saattanut
hänet aivan ymmälle, ja hän mutisi kauan partaansa.
"Migueliton tähden", pyyteli Jacket. "_Caramba_, kuinka kovasydäminen
isä tuolla pojalla on!"
"Vaiti!" ärähti Morin, ja kääntyen O'Reillyyn hän lisäsi: "Menettelette
väärin kiusatessanne köyhää miestä."
"Veljeni Estevan on sairas. Hän on hento ja pieni, kyttyräselkäinen
poikanen. Jumala on palkitseva hyvyytenne."
"Ehkä! Mutta mitä _te_ maksatte?"
"Kymmenen tämmöistä kolikkoa -- kaikki, mitä minulla on."
"Ei riitä."
O'Reilly tarttui Jacketin käteen ja kääntyi mennäkseen. "Olen hyvin
pahoillani", sanoi hän. "Toivoisin voivani tarjota teille enemmän."
Kun he olivat menneet vähän matkaa, huusi Morin harmistuneesti heidän
jälkeensä:
"Tulkaa takaisin huomenna, niin keskustelemme järkeväin ihmisten
lailla!"
Villarin veljekset tulivat Morinin kalakaupan luo seuraavana
päivänä iltapäivällä ja sitten joka päivä, kunnes he vihdoin saivat
espanjalaisen voittamaan pelkonsa ja lupaamaan auttaa heitä. Ja
ollakseen täysin valmiit lähtemään milloin hyvänsä he tekivät varovasti
muutamia ostoksia. He ostivat takin yhtäältä, housut toisaalta ja
paidan jostakin kolmannesta paikasta, niin että he saivat kokoon
täydellisen pojan puvun.
Rosa kieltäytyi ensin jyrkästi jättämästä uskollisia neekeriystäviään
ja alkoi tutustua pakosuunnitelmaan vakavasti vasta sitten, kun
O'Reilly oli esittänyt asian Asensiolle ja Evangelinalle ja molemmat
olivat kieltäytyneet lähtemästä mukaan. Asensio sanoi olevansa liian
sairas kyetäkseen lähtemään ja jäi monin verroin mieluummin sinne,
missä hän oli, kun hän vain sai riittävästi rahaa tullakseen toimeen.
Ja Evangelina oli samaa mieltä.
Monien suostuttelujen jälkeen alkoi Rosa vihdoin laittautua valmiiksi.
Ensin hän käski Evangelinan leikata tukan, pyhyyden loukkaus, joka
pusersi tuosta kunnon neekerivaimosta monet huokaukset, kyyneleet ja
äänekkäät valitukset, ja sitten hän puki pojan vaatteet ylleen.
Kun hän vihdoin astui O'Reillyn eteen arvosteltavaksi, oli hän niin
ujo ja arka ja niin vähän pojan näköinen, että tämä pudisti hymyillen
päätään.
"Kultaseni", sanoi hän, "tämä ei käy. Olet aivan liian sievä."
"Mutta odotahan kun panen tuon kamalan kyttyrän selkääni ja tuhrin
naamani, niin saat nähdä, kuinka ruma voin olla."
"Ehkä", sanoi O'Reilly epäillen, mutta hänen kasvonsa kirkastuivat
samassa. "Nytpä tiedän", huudahti hän. "Sinä otat jalokivet."
"Minäkö? Miten?"
"Selkääsi, tuohon kyttyrään. Se on kaikista varmin kätköpaikka."