"Ovi on sangen tukeva ja on teljetty kahdella suurella kotitekoisella
lukolla."
"Lukolla? Sitten me _olemme löytäneet_ sen." Rosa sulki silmänsä ja
hänen päätään aivan huimasi. "Estevan oli oikeassa. Lukot merkitsevät
tietysti sitä, että oven takana on jotakin kätkössä. Oi, jospa vain
voisin auttaa sinua!"
"Jumalani! Kunpa minulla olisi edes jonkinlainen kunnollinen vehje,
millä murtaa tuo ovi!" mutisi O'Reilly alkaessaan jälleen työnsä
kaksinkertaisin voimin. Hän ei koettanutkaan enää säästää itseään,
sillä aarteenetsijän kiihko oli kokonaan vallannut hänet, ja Rosa
yllytti käsiään väännellen häntä kiiruhtamaan.
Mutta tuo matala ja paksu ovi, joka oli tehty jostakin erittäin kovasta
ja sitkeästä puulajista, oli nyt märkä ja niljakka, eivätkä O'Reillyn
iskut voineet sille mitään. Tukevat saranat ja lukkoraudat olivat kyllä
syvältä ruostuneet, mutta vielä järkähtämättömän lujat, ja O'Reillyn
täytyi vihdoin pysähtyä levähtämään melkein suunniltaan pettymyksestä
ja väsymyksestä.
Päivä alkoi jo sarastaa, mutta hän kieltäytyi lopettamasta ja ahersi
edelleen itsepintaisesti ja epätoivon vimmalla, kunnes Rosa pyysi häntä
taukoamaan.
Johnnie vaipui jälleen nurmikolle rajusti huohottaen toisten
asetellessa lankut paikoilleen.
"Jos olisin jatkanut vielä tunnin, niin olisin päässyt sisään",
kuiskasi hän.
"Tapat itsesi", sanoi Jacket.
Rosa kumartui lemmittynsä puoleen säteilevin silmin ja huulet hiukan
raollaan.
"Niin", sanoi hän, "ole kärsivällinen, O'Reilly. Tulemme takaisin, ja
ensi yönä olemme rikkaat."
* * * * *
Eversti Cobo sytytti väkevän savukkeen ja puhalsi sieraimistaan
mahtavan savupilven nojaten mukavasti nojatuolinsa selustaan ja
tuijotti synkästi aliupseeriin, joka oli pyytänyt päästä hänen
puheilleen.
"Mitä lorua tämä on?" kysyi hän vihdoin. "Totta, joka sana. La
Cumbrella kummittelee, ja minä tahtoisin puhua asiasta papille."
"Kummittelee? Kuka sitten?"
Aliupseeri -- matalaotsainen ja tyhmännäköinen mies -- liikahti
levottomasti. "Henget -- pahathenget helvetistä", sanoi hän. "Miehet
tahtoisivat ostaa esirukouksia."
"Mitä joutavia! Luulin sinun olevan järkevän ihmisen."
"Ette usko minua? En minäkään uskonut ensin, kun minulle kerrottiin
asiasta, mutta nyt uskon. Näin omin silmin."
Cobo nojautui eteenpäin ja oli hiukan hämmästynyt. Hänen koko
roistojoukossaan oli tämä mies viimeinen, josta hän olisi voinut
ajatella jotakin tämmöistä. "Mitä sinä näit?" kysyi hän.
"En mitään muuta kuin aaveen, herra eversti. La Cumbre ei ole mikään
sopiva paikka rehelliselle kristitylle."
Eversti purskahti ivalliseen nauruun. "Rehelliselle kristitylle, kuten
_sinulle_! Olethan pahin koko roistojoukossani. Olet varas, valehtelija
ja salamurhaaja, ja sinä valehtelet nytkin. Totuus esiin tahi minä
käsken piiskurin miehineen heti tänne."
"Jumala olkoon tuomarini, että puhun totta", vastusteli sotilas.
"Ruoskittakaa minut, jos tahdotte -- ennen menen piiskurin luo kuin
yöllä La Cumbrelle. Tiedättehän tuon vanhan kartanon?"
"Senkö, jonka Pancho Cueto repi raunioiksi? Aivan hyvin. Aiotko sanoa
nähneesi vanhan don Estevanin kävelevän siellä pää sylissään."
"En, mutta minä näin hänet, joka suistui kaivoon ja taittoi niskansa."
"Mitä? Milloin sinä näit tuon -- tuon näyn?"
"Toissa yönä. Hän seisoi kaivon reunalla, ja kasvot loistivat pimeässä
kuin lyhty. Ne olivat kuin tulessa, ja hän katosi ja ilmestyi jälleen
kuin perhonen lampun valoon. Menen heti tunnustamaan syntini. Miehet
nauroivat samoin kuin minäkin ensin nauroin, kun kerroin heille, mitä
olin nähnyt, mutta viime yönä meni pari pahinta epäilijää tuota kummaa
katsomaan."
"Jahah; eivätkä nähneet tietysti mitään."
"Anteeksi, eversti. He palasivat kylmä hiki otsallaan ja viettivät
loppuyön polvillaan. Nainen oli siellä jälleen. Olettehan nähnyt meren
välkehtivän yöllä? Miehet sanoivat, että naisen kasvot hehkuivat aivan
samalla tavalla, ja maan sisästä kuului kahleiden kalinaa ja vasarain
pauketta. Kertomuksen onnettomuustapauksesta tiedätte, joten asia on
selvä. Mutta kamalaa se vain on."
"Todellakin kummallista", myönsi Cobo; "mutta jokin selitys on
luonnollisesti olemassa ja aivan yksinkertainen. Henget -- jos
nyt sellaisia onkaan -- ovat vain tyhjää -- kuin ilmaa; miten siis
semmoiset voisivat kalistella kahleita? Näit luultavasti vain jonkun
kurjan 'rauhoitetun', joka oli etsimässä jotakin syötävää, ja
kuvittelit loput."
"En suinkaan! Kuulinhan kaikki omin korvin. Kuiskauksia, äänten
mutinaa, valitusta ja vanhan Sebastianin vasaran kalkutusta. Tuo vanha
orja on synteinsä tähden kahlehdittu johonkin La Cumbren luolaan.
Äänetönkö? Enhän ole lapsi! Tiedän kyllä milloin nukun ja milloin olen
valveilla. Paikka on noiduttu, enkä lähde sinne enää millään hinnalla."
Cobo vaipui mietteisiinsä antaen savukkeen hiiltyä, niin että
se viimein poltti hänen paksuja sormiaan. Hän ei ollut lainkaan
taikauskoinen eikä ylimalkaan uskonut mitään yliluonnollista olevan
olemassakaan, mutta siitä huolimatta hän oli varma, ettei aliupseeri
valehdellut, ja Pancho Cueton mainitseminen johti hänen ajatuksensa
oudoille urille. Hän oli tuntenut Cueton hyvin, ja tämän järkähtämätön
usko aarteen olemassaoloon oli usein johtunut hänen mieleensä. Hän
kummaili nyt, oliko jokin toinen, jolla oli yhtä luja usko, mahtanut
jotenkin keksiä salaisuuden avaimen ja toimitti nyt etsintöjä kaikessa
hiljaisuudessa. Ajatus oli uskomaton, mutta siitä huolimatta Cobo
päätteli, että jos joku kerran oli nuuskimassa noiden autioiden
raunioiden ympärillä, täytyi tällä olla pätevät syynsä. Tuon naisen
läsnäolo -- naisen, jolla oli hehkuvat kasvot, oli kyllä sangen
kummallista, mutta koko juttuhan oli kummallinen. Hän päätti ottaa
siitä selvän ja mutisi: "Tahtoisinpa nähdä tuon hengen."
Aliupseeri kohautti olkapäitään. Hänen kasvoistaan näki selvästi, ettei
hän aikonut vastata onnettomuuksista, jotka tuommoisen toivomuksen
toteutuminen voisi aiheuttaa. "Ensi yönähän sopii koettaa", sanoi hän.
"Hyvä on! Käyn katsomassa, ja jos näen jotakin tavatonta, niin -- tuota
noin -- sitten uskon, mitä olet minulle puhunut. Mene nyt kaikella
muotoa papin luo, sillä se ei sinua suinkaan vahingoita."