Rosa Varona ei kuollut. Kihlattunsa hellässä hoidossa hän päinvastoin
toipui niin hämmästyttävän nopeasti, että muutoksen saattoi huomata
tunti tunnilta; hän elpyi kuin näivettynyt kukkanen virkistävässä
sateessa. O'Reillyn läsnäolo merkitsi yhtä paljon kuin rahoilla
hankitun ravinnon vaikutus, ja tietoisuus, että Estevan oli elossa ja
turvassa, kiihoitti yhä enemmän hänen elämänhaluaan. Rosa tunsi toivon
heräävän sydämessään, ja eräänä päivänä hän huomasi nauravansa. Hän ei
tahtonut uskoa korviaan. O'Reilly istui hänen vieressään lehtivuoteella
ja äkkiarvaamatta Rosa painoi hänen kätensä huulilleen ja kysyi, kuten
hän oli jo lukemattomat kerrat kysynyt:
"Rakastatko minua?"
Vastaukseksi O'Reilly kumartui ja suuteli häntä.
Rosa painoi hänen kätensä poskelleen etsien sanoja iloaan ja onneaan
ilmaistakseen.
"Näin suurta onnea on vain taivaassa", kuiskasi hän viimein. "Välistä
se aivan peloittaa minua. Kun olet luonani, on tämä vankila kuin
paratiisi, eikä minulta puutu mitään. Sota, kärsimykset, epätoivo -- en
voi kuvitella, että niitä on enää olemassakaan."
"Niin on kuitenkin asianlaita, ja Matanza on kaikkea muuta kuin
paratiisi", sanoi Johnnie. "Matanza on helvetti, josta meidän on
päästävä pian pois."
"Paetako, tarkoitat? Mutta se on aivan mahdotonta. Asensio
tietää kyllä. Espanjalaiset antoivat ensin miehille luvan mennä
piikkilankaesteen ulkopuolelle ruokaa etsimään, mutta se oli vain
sotajuoni. Kukaan ei tullut milloinkaan takaisin -- heidät murhattiin
kaikki. Nyt ei kukaan enää koetakaan."
"Täällä emme voi kuitenkaan enää kauan olla." Nähdessään tytön kysyvän
katseen hän lisäsi: "Rahani ovat menneet -- melkein viimeistä senttiä
myöten, ja kun ne on syöty, ei ole enää mitään keinoa jäljellä.
Jacketilla on jokin salaperäinen elintarvevarikko, josta hän onnistuu
välistä saamaan jotakin, mutta meitä on viisi, ja hänellä on tarpeeksi
työtä hankkia oma ravintonsa. Ei, meidän on yritettävä nyt, kun vielä
jaksamme."
Rosa ei ollut tiedustellut, mistä tuo siunattu ravinto saatiin, joka
palautti elämän hänen ruumiiseensa, ja vaikka ruokaa ei ollut paljon --
hiukan jauhoja, juureksia, silloin tällöin jokin paistettu kala tahi
lihaa -- ei hänen mieleensä ollut kertaakaan johtunut, että sekin vähä
voisi loppua. Mutta hän ajatteli asiaa urhoollisesti.
"Olen ollut jo niin kauan kuoleman lähellä", sanoi hän, "niin että tuo
kaikki merkitsee minulle sangen vähän. Sinähän olet luonani ja sinun
rinnallasi minä kestän vaikka mitä."
"Meidän täytyy yrittää niin kauan kuin jaksamme", vastasi Johnnie. "Jos
minulla olisi rahaa, niin olisi helppo lahjoa jokin vartija, niin että
pääsisimme ulos, mutta kakki kenraali Betancourtilta saamani rahat ovat
menneet." Hän siveli Rosan tummaa tukkaa ja hymyili rohkaisevasti.
"Keksin kyllä jonkin keinon, niin että älä vaivaa suloista päätäsi.
Ryöstän rahat vaikka don Mariolta. Enkö ole mielestäsi aivan
maantierosvon näköinen! Pelkkä ilmestymiseni saisi tuon lihavan roiston
kauhistumaan."
"Mielestäni olet niin kaunis", kuiskasi tyttö. Ja katsoen maahan
hän lisäsi: "Kuinka minä turmelenkaan sinut! Olen aivan unhottanut
säädyllisen käyttäytymisen -- Isabel oli oikeassa sanoessaan, että
olin röyhkeä ja tunkeilevainen letukka. Käännä nyt kasvosi poispäin,
että voin ajatella, sillä siitä ei tule mitään, kun katsot minuun --
rakastan sinua niin äärettömästi. Kas niin! Nyt on hyvä. Pidän sinua
kädestä, ja kun suutelen sitä, voit vilkaista minuun."
Painautuen lähemmäksi Rosa alkoi vakavasti:
"Ennenkuin tulit, olin jo monta kertaa kääntymäisilläni jonkun
entisen ystäväni puoleen, mutta ne ovat kaikki espanjalaisia ja siis
vihamiehiäni. Ymmärräthän?"
Rosa vaikeni odottaen vastausta.
"Täydellisesti. Olen samassa asemassa, sillä jokainen entinen tuttavani
täällä olisi heti valmis ilmiantamaan minut, jos ilmaisisin itseni.
Ja taisteltuani kapinallisten riveissä minä en tohdi mennä Amerikan
konsulinkaan puheille apua pyytämään -- jos täällä enää onkaan Amerikan
konsulia."
Rosa nyökäytti päätään ja jatkoi viivytellen:
"Näin viime yönä niin merkillisen unen -- ehkä se oli jokin enne,
kukaties? Uneksin äitipuolestani. Muistathan, miten hän kuoli?
Kirjoitin sinulle --"
"Niin, ja Estevan kertoi myös."
"Estevan nosti hänen ruumiinsa kaivosta ja eräänä päivänä
piileskelyssämme metsässä kaukana Yumurin toisella puolella hän näytti
minulle vanhaa kultarahaa --"
"Tiedän", sanoi O'Reilly nopeasti. "Hän kertoi minulle koko jutun. Hän
on siinä uskossa, että tuo kultaraha on avain isänne aarreaittaan,
mutta -- minun mielestäni hänen luulonsa on aivan aiheeton. Minä en ole
tähän hetkeen saakka edes uskonut, että tuo kultaraha oli olemassakaan."
"Mutta se oli! Minä näin sen."
"Sitten ei veljesi houraillutkaan?"
"Ei suinkaan, se --" Rosa keskeytti huudahtaen: "Sinä katsot minuun,
O'Reilly!"
"Mutta sinähän annoit minulle luvan", puolustelihe Johnnie.
"Eikö mitä; panit itse kätesi minun huulilleni." He katselivat toisiaan
vaieten ja unhottivat hetkeksi kaiken muun. Sitten Rosa kuiskasi:
"Miten omituista! Silmäsi ovat välistä siniset ja välistä harmaat.
Merkitseekö se, että rakkautesikin voi muuttua?"
"Ei varmastikaan. Mutta jatkahan kertomustasi Estevanista ja tuosta
kultarahasta."
Lujalla tahdonponnistuksella tyttö palautti itsensä todellisuuteen
jälleen. "No niin, tuo viimeinen uneni johdatti mieleeni ajatuksen,
että Estevan saattoi sittenkin olla oikeassa. Kukaan perheeseemme
kuulumaton henkilö ei luonnollisesti usko tuota vanhaa tarinaa, vaikka
isääni pidettiin aikoinaan hyvin rikkaana miehenä, mutta Pancho Cueto
uskoi, ja hän tiesi tarkalleen talon asiat."
"Aivan oikein! Jospa tuo --" O'Reilly rypisti otsaansa miettiväisesti.
Rosa kohottautui kyynärpäiden varaan ja hänen silmänsä säteilivät.
"Eikö olisi ihmeellistä, jos kaikki olisikin totta? Ajattelehan,
O'Reilly, nassakoittain Espanjan kultaa, arkuittain hopeaa, nipuittain
kalliita koruja, oh, olen kuullut Isabelin puhuvan niistä kyllin usein!"
"Älä millään muotoa unhota noita luumun kokoisia Caribbeanin helmiä",
hymyili O'Reilly. "Tuota kaikkea en ole voinut milloinkaan oikein
sulattaa. Viinimarjankin kokoisella helmellä voisimme ostaa vapautemme
vaikka paikalla." Hetkisen kuluttua hän jatkoi vakavammin: "Tahtoisinpa
mielelläni tarkastaa tuota kaivoa jo tänä iltana. Turhaahan se tietysti
on, mutta -- kertomus tuntuu nyt todennäköisemmältä kuin ennen,
kummallista kyllä. Ehkä se on hyvinkin tutkimisen arvoinen." Hän teki
nopeasti päätöksensä. "Lähden -- lähden juuri tällä minuutilla."
Kun O'Reilly astui ulos majasta, näki hän Jacketin työskentelevän
ahkerasti kädessään tahkon palanen, jonka hän oli jostakin puhaltanut.
Poika katsahti ylös nähdessään ystävänsä lähestyvän ja näytti pitkää,
ohutta viilaa, jonka kärkeä ja särmiä hän kaikin voimin teroitti.
"Mitäs tästä tuumit?" kysyi hän ylpeästi. "Se voi olla hyvään
tarpeeseen, kun kerran olemme valmiit lähtemään tästä rutonpesästä."
"Mistä sinä sait sen?"
"Varastin tietysti. Nykyään varastan kaikki, mitä suinkin kykenen.
Eihän sitä tiedä, milloin täytyy jokin kurkku katkaista, ja viilat
tehdään tavallisesti hyvästä teräksestä."
"Koska olet niin sukkela varas, niin voisitkohan varastaa jotakin
minullekin?" kysyi O'Reilly. "Pari syltä köyttä?"
"Köyttä?" toisti Jacket hämmästyneesti. "Köyttähän tarvitaan vain
espanjalaisia hirtettäessä. Mutta ystävälläni kalakauppiaalla on jaala,
josta minä ehkä voin nipun nykäistä." Kätkettyään tavaransa Jacket
nousi ja lähti kiireesti rantaan päin, ja kun hän tunnin kuluttua
palasi, oli hänellä paidan alla nippu hyvin kulunutta, mutta täysin
käyttökelpoista köyttä. Selittämättä tarkemmin mihin köysi tarvittiin
O'Reilly pujotti kätensä pojan kainaloon ja suuntasi matkan La
Cumbren rinteille, ja kun hän vanhaan kivilouhimoon päästyään selitti
Jacketille aikovansa tutkia tuon vanhan kaivon, ei pojan kummastuksella
ollut enää mitään rajoja.
"Mitä sinä luulet sieltä löytäväsi", kysyi Jacket.
"Totta puhuen en yhtään mitään", vastasi Johnnie. "Aion etsiä Varonain
kätkettyä aarretta, mutta koko tuuma alkaa tuntua minusta joutavalta."
"Kätkettyä aarretta!" Jacketin äänensävy ilmaisi, että hän luuli
ystävänsä joutuneen hiukan päästä vialle, ja O'Reillyn kerrottua koko
tarinan don Estevanin kadonneista rikkauksista ivasi hän koko juttua.
Hän kurkisteli tutkivasti kaivon mustaan aukkoon ja pudisti päätään.
"_Caramba_, minkälainen päähänpisto? Oliko ukko hullu, kun heitti
rahansa menemään?"
"Hänellä -- hänellä oli, tuota noin, enemmän kuin hän tarvitsi ja hän
tahtoi pelastaa rahansa espanjalaisten kynsiin joutumasta", selitti
O'Reilly haluttomasti.
"Hm! Kenelläkään ei ole enemmän rahaa kuin tarvitsee." Semmoinen
lapsellinen herkkäuskoisuus harmitti Jacketia ilmeisesti. "Tämähän on
kaikesta päättäen aivan tavallinen kaivo, ehkä hiukan syvempi, niin
että on parasta olla hyvin varovainen. Muuten voit taittaa niskasi,
niinkuin tuo donna 'Mikä-hänen-nimensä-taas-olikaan'."
O'Reillystä tuntui todellakin siltä, että hän teki itsensä
naurettavaksi, mutta siitä huolimatta hän sitoi nuoran lujasti kiinni
ja laskeutui pimeään aukkoon jättäen Jacketin vartioimaan. Noin
viidentoista minuutin kuluttua hän ilmestyi jälleen aukon reunalle
huohottaen ponnistuksesta.
Hän oli märkä ja limainen ja yltäpäältä liejun tahrima ja Jacket nauroi
henkimenokseen hänet nähtyään.
"Ha, ha! Mikäs suuri sisilisko tämä on? Kauniit vaatteesihan ovat nyt
aivan pilalla. Entä aarre? Missäs se on?" Poika oli sanomattomasti
huvitettu. Hän taputti paljaita sääriään ja hyppi ja nauroi aivan
kyykkysillään.
O'Reilly hymyili hyväntahtoisesti ja asetettuaan aukkoa peittävät
lankut paikoilleen hän kätki köyden lähimpään pensaikkoon. Kotimatkalla
hän kuunteli hajamielisesti Jacketin iloittelua, mutta Asension majan
lähellä hän sai pojan jälleen hämmästymään kysymällä:
"Voitko hankkia minulle kuokan tahi rautakangen?"
Jacketin silmät suurenivat ja hän pysähtyi keskellä hämärää tietä.
"Mitä sinä näit siellä alhaalla, toveri? Kerrohan."
"Enpä paljon mitään. Juuri sen verran, että haluan nähdä enemmän.
Luuletko voivasi varastaa minulle jonkinlaisen työaseen?"
"Voinhan koettaa."
"Ole niin kiltti. Ja muista, ettet puhu mitään Asension tai hänen
vaimonsa kuullen."
O'Reilly kohtasi Rosan ovella ja huudahti hämmästyksestä, sillä
hänen poissaollessaan oli Rosa pessyt värin kasvoiltaan ja poistanut
kyttyrän, jonka Evangelina oli laittanut hänen selkäänsä heidän
lähtiessään Pan de Matanzan kätköstä. Hän seisoi nyt O'Reillyn edessä
suorana, solakkana ja suloisena -- hänen unelmiensa Rosa -- mutta oli
vielä hyvin laiha ja hento. Repaleet vain lisäsivät hänen viehkeyttään,
ajatteli O'Reilly.
"Rosa armaani! Luuletko, että voit olla turvallinen näin?" kysyi hän
epäröiden.
Evangelina, joka oli kumartunut miehensä puoleen, suoristausi ja tuli
hymyillen heidän luokseen.
"Hän on kaunis, vai mitä? Liiankin kaunis katseltavaksi? Mitä minä
sanoin!"
Rosa oli onnellinen ja hämillään O'Reillyn peittelemättömän
hämmästyksen ja ihailun johdosta. "En olekaan siis niin kovin paljon
muuttunut?" kysyi hän.
"Niin, et ole lainkaan muuttunut, paitsi että olet entistä kauniimpi.
Evangelina on oikeassa, olet liian kaunis katseltavaksi. Kuulehan!" Hän
vei Rosan hiukan sivulle ja kuiskasi: "Olin kaivossa." Hänen äänessään
ja katseessaan oli jotakin, joka sai tytön tarttumaan kiihkeästi hänen
käteensä. "Ehkä olen väärässä", jatkoi hän nopeasti, "ehkä siellä ei
olekaan mitään -- mutta minä näin kuitenkin jotakin."
"Mitä?"
"Jonkinlaisen hirsiseinän, joka oli kehäkivityksen takana." Kun Rosa ei
näyttänyt ymmärtävän, jatkoi hän selitystään. "Ensin en nähnyt mitään
tavatonta. Pohja on melkein kuiva -- täyttynyt, ymmärräthän, ylhäältä
vierineillä kivillä ja soralla, mutta sitten huomasin, että vaikka
kaivo on louhittu kallioon, on se katettu kivikehyksellä alhaalta ylös
asti. Tämä tuntui minusta heti kummalliselta."
"Niinkö?"
"Eräässä kohden huomasin vielä, että tuon kivityksen takana oli
jonkinlainen hirsiseinä -- ikäänkuin hirsillä olisi peitetty jonkun
luolan suu. Sinähän tiedät, että nämä Kuban kalliot ovat täynnä luolia."
Rosa risti vavisten kätensä. "_Olet löytänyt sen_, O'Reilly -- olet
löytänyt sen", kuiskasi hän.
"Ei, ei! En ole vielä löytänyt mitään. Mutta olen lähettänyt Jacketin
hankkimaan kuokan tahi rautakangen, ja tänä yönä minä aion murtaa alas
tuon kivityksen ja tarkastaa, mitä sen takana oikein on."
"Tänä yönäkö? Sinun täytyy antaa minun tulla mukaan. Tahdon auttaa
sinua."
"Hyvä on, mutta älä anna toiveillesi kovin suurta valtaa, sillä
meillä on kaikki mahdollisuudet pettyä katkerasti. Äläkä puhu mitään
Evangelinalle. Minulla on vielä muutamia pennyjä jäljellä, joilla aion
ostaa pari kynttilää."
Rosa syleili lemmittyään kiihkeästi. "Jokin sanoo minulle, että kaikki
on totta! Tiedän nyt, että sinä pelastat meidät kaikki."
Evangelina mutisi nurkassaan miehelleen: "Noita lemmenlintuja! He ovat
kuin pari kyyhkystä; yhtä suutelemista ja kuhertelua!"
Jacket palasi illan pimetessä tuoden mukanaan ruosteisen, ainakin
kolmen jalan mittaisen, tukevan rautakangen, joka oli nähtävästi
kuulunut johonkin ikkunaristikkoon. Poika oli väsynyt ja tuskastunut.
"Kuokka! Rautakanki! Yhtähyvin voisi koettaa varastaa kanuunan San
Severinosta. Olen valmis tekemään kaikkea, jossa on jotakin järkeä,
mutta --"
"Juuri tämmöistä tarvitsenkin; tämä on oikein hyvä", sanoi O'Reilly.
"Hauskaa kuulla", murahti Jacket; "tuo kepakko oli maksaa minulle
henkeni. Selkäni melkein katkesi, kun väänsin sitä irti, ja tuo roisto,
joka omistaa talon -- taivaan tuli hänet murskatkoon -- ajoi minua
takaa, kunnes olin läkähtyä. Jos veitseni olisi ollut valmis, olisin
kääntynyt päin ja antanut hänelle jotakin kylkiluiden väliin. Juoksin
niin, että keuhkoni olivat haljeta."
Majassa oli enää vain sen verran ruokaa, että se tuskin riitti naisille
ja sairaalle Asensiolle, ja kun O'Reilly oli ostanut viimeisillä
rahoillaan kynttilöitä, täytyi hänen ja Jacketin olla jälleen syömättä.
Myöhään illalla, kun kaikkialla kurjassa keskitysleirissä vallitsi
yön syvä hiljaisuus, hiipivät nuo kolme aarteenetsijää majastaan ja
suuntasivat kulkunsa kukkulalle. Jännityksestä huolimatta he liikkuivat
kaikki sangen hitaasti, sillä heillä ei ollut voimia kiiruhtaa, ja
onneksi ei kaupungin piirin sisäpuolella ollut enää kulkuvahteja,
kun nälkä oli riistänyt pakolaisilta voimat uskaltaa yrittää paeta.
Espanjalaisten valppaus oli vähentynyt samassa suhteessa, ja nyt
vartioitiin vain tuota korkeata piikkilankaestettä, joka kiersi koko
kaupungin ympäri. Ketään ei kohdattu.
Jättäen Jacketin tähystelemään kukkulan laelle ja Rosan kaivon suulle
O'Reilly laskeutui kaivon pohjalle. Sytytettyään kynttilän hän tutki
paikan huolellisesti tuloksella, että Estevanin otaksuma tuntui
entistä todenmukaisemmalta. Muuraustyö oli tehty niin verrattoman
huolellisesti, ettei ajan hammas ollut pystynyt siihen juuri lainkaan,
ja oli erinomainen näyte siitä, kuinka perinpohjin hyvää työtä orjilta
oli vaadittu. Siellä ja täällä oli muurilaasti hiukan irtautunut, mutta
enimmäkseen se oli yhtä lujaa ja lujempaakin kuin muuraukseen käytetyt
kivet. Olkapäänsä korkeudella eräällä sivuseinämällä O'Reilly huomasi
kivityksessä kohdan, jossa muuraus oli rosoisempi kuin muualla, ja
tutkittuaan erästä rakoa hän oli näkevinään kostean hirren. Tästä oli
paras alkaa, ajatteli hän, ja tarttui rautakankeensa, mutta hän huomasi
pian tekevänsä melkein turhaa työtä. Laasti oli kuin piikiveä, johon
hänen tylsä työaseensa teki tuskin jälkeäkään. Voidakseen käyttää
kankeaan vipuna hän koetti kaikin voimin hakata rakoa suuremmaksi
seisoen syvällä mutaisessa vedessä. Hiki juoksi virtanaan ja hänen
heikkoutensa alkoi harmittaa häntä, sillä hänen täytyi levähtää aina
vähän väliä.
Rosa seurasi kiihkeästi hänen työskentelyään ja koetti rohkaista häntä
kaikin tavoin. Levähtäessään O'Reilly saattoi nähdä hänen kalpeiden
kasvojensa häämöittävän ylhäällä kynttilän himmeässä valossa.
Kun hän oli ahertanut tunnin tahi pari, ilmoitti hän, että hänestä
alkoi todellakin näyttää siltä kuin seinässä olisi jonkinlainen
suljettu aukko.
Rosa taputti käsiään ja nauroi riemuiten. "Kiiruhda, kultaseni, minä
aivan kuolen jännityksestä."
O'Reilly huokasi raskaasti. "Tuo Sebastian tunsi tehtävänsä", sanoi
hän valittavasti. "Laasti on kovaa kuin teräs, ja minä pelkään, että
katkaisen vielä kankeni."
Rosa suuteli keveästi lehteä, jonka hän löysi maasta, ja heitti sen
kaivoon lausuen hymyillen: "Tuo antaa sinulle uusia voimia, kultaseni."
O'Reilly ei huomannutkaan enää ajan kulkua, vaan työskenteli ahkerasti,
eikä hän tahtonut uskoa korviaan, kun Jacket tuli huomauttamaan,
että päivänkoittoon oli vain tunti aikaa. "Enhän minä ole vielä
ehtinyt oikein alkaakaan", vastusteli hän. Hän huomasi suureksi
hämmästyksekseen olevansa melkein kaatumaisillaan väsymyksestä ja että
kädet olivat naarmuuntuneet ja rakoilla. Kiivettyään köyttä myöten
toisten luo vaipui hän uupuneena nurmikolle. "En -- en ole oikein
entiselläni", puolusteli hän -- "ravinnon puute -- tiedättehän. Mutta
tästä lähtien sujuu työ helpommin, sillä olen jo päässyt hyvään alkuun."
"Luuletko vieläkin --?" Rosa epäröi lausua julki kysymystä, joka pyöri
hänen huulillaan.
"Ensi yönä tiedän varmasti", vastasi O'Reilly. Hän käski Jacketin panna
kaivon suuta peittäneet lankut paikoilleen, ja kaikki kolme hiipivät
sitten tiehensä.
O'Reilly makasi koko päivän uupumuksen aiheuttamassa horroksessa Rosan
vaaliessa häntä huolestuneesti. Jacket näytti nukkuneen rauhallisesti
jo vartiopaikallaan, joten hän käytti nyt tilaisuutta hyväkseen ja
valmisteli veistään. Sinä iltana syötiin viimeiset ruuantähteet.
Yön tultua oli aika jälleen lähteä La Cumbren huipulle ja O'Reilly
ihmetteli, mahtoiko hänellä olla enää työn suorituksen vaatimia voimia.
Hän oli haluton ja heikko, joka luuta ja lihasta kihelmöi ja pakotti,
ja hän sai panna liikkeelle kaiken tarmonsa päästäkseen perille. Hän
punnitsi oliko viisasta näin tuhlata viimeiset vähäiset voimansa niin
epävarman asian hyväksi, mutta toisekseen hän oli jo melkein varma,
että Varonan aarre oli olemassa, ja tunsi vastustamatonta uteliaisuutta
saada tietää, minkä salaisuuden nuo vettyneet hirret kätkivät. Hän
käsitti luonnollisesti, että nyt, kun ruoka ja rahat olivat loppuneet,
paon mahdollisuudet huononivat joka hetki, minkä he Matanzassa
viipyivät, mutta jos hänen oli sallittu löytää nuo kätketyt rikkaudet,
ajatteli hän, niin heidän kaikkien pelastus oli taattu. Panoksesta
kannatti pelata, tuumi hän.
Sopivilla työaseilla olisi ollut helppo murtaa tuo luja kivitys, mutta
kun tarjolla olivat vain paljaat kädet ja tuo taipuisa rautakanki,
täytyi O'Reillyn ahertaa jälleen melkein koko yö, mutta jo kauan
ennenkuin viimeinen kivi oli väännetty irti hän näki jotakin, joka sai
hänet katsahtamaan Rosaan kiihkeästi.
"Tässä on pieni ovi, niin totta kuin elän!" huudahti hän.