"Lähden heti. Minun täytyy viedä tietoja kenraali Betancourtille, ja
olen jo tunnin kuluttua matkalla. Nyt on alkukuu, ja saarroslinjan
poikki on päästävä ennenkuin --"
"Niin, tuo saarroslinja, _trocha_!" Estevan kohottautui jälleen
kyynäspäiden varaan.
"Ole varovainen, O'Reilly. Vartijat ovat valppaat, eikä
piikkilankaesteissä ole ainoatakaan aukkoa. Huolehdi tarkoin, että
leikkaat poikki joka säikeen, ja kääri hevosten kavioiden ympärille
vaatetta, kun menet rautatien poikki. Siinä juuri jouduimmekin kiinni.
Pablon ratsun kavio kolahti kiskoon, ja vartijat ampuivat heti ääntä
kohti. Hän kaatui ääntä päästämättä. Minä tunnen kyllä tuon _trocha'n_!"
"Lemmon _trocha_!" huudahti O'Reilly. "Nyt siis saan minäkin tehdä
jotakin. Kuinka kauan olen odottanutkaan!"
Estevan veti ystävänsä luokseen ja syleili tätä maan tavan mukaan.
"Rosa on myöskin odottanut", sanoi hän värähtävällä äänellä. "Me
Varonat osaamme odottaa, O'Reilly, ja Rosa ei lakkaa odottamasta,
ennenkuin tulet. Sano hänelle --"
Norine siirtyi hiljaa kauemmaksi. Hän oli omituisen hellästi kiintynyt
tuohon onnettomaan tyttö parkaan, jota hän ei ollut milloinkaan nähnyt,
ja hän oli alkanut suuresti kunnioittaa O'Reillyn rakkautta. Tämän
äänessä kuvastunut haikea kaipuu oli liikuttanut häntä syvästi, ja se
oli nostattanut tuskallisen huokauksen hänen povestaan, sillä O'Reilly
oli myös hänelle rakas. Ja hänen täytyi pyytää tätä menemään, vaikka
hän hyvin tiesi, kuinka vaarallinen matka oli. Norinen kurkkua kuristi
ja rintaa ahdisti. Jos Rosa todellakin oli Matanzassa, niin miten
ihmeen lailla, mietti Norine, O'Reilly voisi päästä hänen luokseen?
Johnnie oli ilmeisesti tehnyt jonkun huiman suunnitelman, ja Norine oli
varma, ettei hän välittäisi hengestään rahtuakaan, mutta onnistuminen
näytti niin mahdottomalta. Matanza oli piiritystilaan julistettu
kaupunki, johon muukalaisia ei päästetty. Jos Rosa olisi ollut jossakin
muualla piilossa, mutta ei vankilan muurein sisäpuolella, niin tehtävä
olisi ollut paljon yksinkertaisempi. Mutta hän oli Matanzassa, joka oli
paikoista pahin!
Sitäpaitsi tiesivät kaikki huhut kertoa, että keskitysleirien asukkaita
kuoli kuin kärpäsiä, eikä Norine voinut olla ajattelematta, mahtoiko
O'Reillyn matka loppua sydäntäsärkevän surullisesti. Hänen kasvonsa
olivat vakavat ja surulliset, kun hän kääntyi tarttuakseen O'Reillyn
ojennettuun käteen kuullessaan tämän lähestyvän.
"Koetathan olla varovainen, koetathan?" pyyteli hän. "Ja pysy lujana,
mitä sulle ikinä tapahtuneekin."
O'Reilly nyökkäsi. "Tänne Cubitakseen on pitkä matka. Voihan käydä
niin, ettet näe minua enää."
"Niin, niin!" Tyttö purskahti itkuun. "Tarkoitat, ettet -- ettet
tulekaan takaisin. Voi, Johnnie!"
"No, no, älähän nyt! Me O'Reillyt olemme sitkeähenkisemmät kuin tusina
kissoja. Tarkoitin, ettet ehkä näe minua ennenkuin sodan loputtua New
Yorkissa, jossa sitten jälleen varmasti tapaamme toisemme. Niin, olemme
olleet hyvät ystävät ja -- minä olen iloinen, että tulit Kubaan." Hän
puristi lujasti tytön molempia käsiä.
"Minähän tiedän kyllä, että sinun on mentävä, enkä minä koetakaan
estää sinua, mutta --" Norinen ääni sortui ja samassa hän kietoi
kätensä O'Reillyn kaulan ympärille ja painoi kiihkeän suutelon tämän
huulille kuiskaten: "Tämä Rosalle!" Sitten hän hellitti kätensä ja
katseli kyyneleisin silmin O'Reillyn jälkeen tämän häipyessä nopeasti
palmulehtoon.