Oli lämmin ja suloinen aamupäivä pari viikkoa O'Reillyn saapumisen
jälkeen Cubitakseen. Vuoristo oli vehmaan vehreä äskeisen sateen
jälkeen, mökkien edessä räiskyivät iloiset nuotiot, joiden savu
kierteli hiljaa korkealla kaartuvaa sinistä taivasta kohti, tasangoilta
oli juuri saapunut kuormahevosia tuoden ruokavaroja, joita repaleiset
miehet parhaillaan purkivat säilöön pantaviksi. Taampaa kuului iloisia
ääniä. Siellä oli joukko lapsia pitkää palloa lyömässä.
Puiden väliin ripustetussa riippuverkossa makasi Estevan Varona
kuunnellen hoitajansa nuhteita ja varoituksia.
Johnnie O'Reilly oli juuri toivottanut heille molemmille sydämellisesti
hyvää huomenta ja Norine sanoi: "Vain yksi tunti eikä ollenkaan
enemmän. Teillä oli jälleen kuumetta eilen illalla, ja se johtui vain
paljosta puhumisesta."
"Nyt voinkin paremmin", selitti Estevan. "Puheleminen tekee hyvää,
mutta ensin olin tietysti väsynyt. Nyt sitävastoin --"
"Nyt! Nyt teette juuri niinkuin minä määrään. Sairaskäyntini
kestävät tarkalleen tunnin, ja ellette ole ehtinyt kertoa kaikkia
seikkailujanne, kun tulen takaisin, niin saatte jatkaa huomenna.
Painakaa se mieleenne." Norine nyökäytti hymyillen päätään ja lähti.
Estevan katsoi hänen jälkeensä kuihtuneilla kasvoillaan kirkas hymy.
"Hän antaa minulle uuden elämän", sanoi hän O'Reillylle. "Hän on niin
vahva, niin terve ja niin elämänhaluinen, että sen täytyy tarttua
toisiinkin. Hän on suorastaan ihmeellinen! Kun ensi kerran näin hänet
ylitseni kumartuneena, luulin näkeväni unta, ja vielä nytkin minä
välistä luulen, että hän on vain unikuva. Mutta hänhän on varmasti
olemassa, eikö niin?"
"Varmasti", hymyili O'Reilly.
"Tiedän heti, milloin hän on jossakin läheisyydessäni, sillä
tuskani helpottavat silloin. Se on totta. Entä hänen kätensä --!
Kun hän sivelee otsaani, niin kivistys taukoaa ja kuume katoaa.
Hänen kosketuksensa on jotakin suloisen viileätä ja salaperäisen
viihdyttävää, joka saa ihmisen elämänhalun virkoamaan. Olet ehkä
itsekin huomannut samaa?"
"En -- enhän minä! Näetkös, hän ei sivele milloinkaan minun otsaani.
Mutta voin sanoa, että olet aivan oikeassa. Kaikki sairaat sanovat
samaa."
Estevan loi puhujaan nopean silmäyksen, ja hänen kasvonsa synkistyivät.
"Hoitaako -- hoitaako hän _muitakin_? Enkö minä olekaan ainoa?"
"Tuskinpa."
Molemmat olivat hetkisen vaiti. Sitten Estevan muutti asentoaan ja
sanoi: "Sanohan, oletko kuullut mitään uutisia?"
"En vielä, mutta olen varma, että pian kuulemme."
"Sinun luja uskosi on minulle yhtä kallisarvoinen kuin tuon neidin
hellä huolenpito. Mutta kun menet pois ja minä jään yksinäni, ja kun
rupean ajattelemaan --"
"Älä ajattele liian paljon, äläkä epäile", sanoi O'Reilly nopeasti.
"Rosa on elossa, uskallan sen vannoakin, ja me löydämme hänet vielä
jostakin. Sinä olit kuullut hänen joutuneen Cobon kynsiin, kun tämä
riehui Yumurissa, mutta nyt me tiedämme hänen olleen Pan de Matanzassa
kauan sen jälkeen. Lopez väitti aivan samoin, että sinäkin olit
kuollut. Kas niin! Siinä näet, kuinka luotettavia huhut ovat. Ei, Rosa
on elossa, ja kenraali Gomez saa pian kuulla hänestä jotain. Sitähän
minä olen koko ajan odottanutkin, sitä ja mitä sinä mahdoit tietää."
"Nyt tiedät kaikki, mitä minäkin tiesin ja mitä minulle on tapahtunut."
"En tiedä vielä miten jouduit San Antonio de los Banoksen vankiluolaan,
joka on kahdensadan penikulman päässä paikasta, jossa sinua
haavoitettiin."
"Kaikki kävi hyvin yksinkertaisesti, _amigo_. Annahan olla: kerroin
viimeksi La Joyan kahakasta ja kuinka minä pyörryin."
"Aivan niin. Norine tuli silloin eikä antanut sinun jatkaa."
"Muutamat laupiaat ihmiset löysivät minut pari tuntia sen jälkeen kuin
olin pyörtynyt, ja he luulivat espanjalaisten ratsumiesten surmanneen
minut, mutta huomattuaan, että vielä elin, he veivät minut kotiinsa. He
olivat vanhoja ystäviä Matanzasta, Valdes nimisiä, sivistynyt perhe,
joka oli paennut kaupungista ja piilotteli maaseudulla kuten monet muut
meikäläiset."
"Notaario Valdesko?"
"Sama juuri. Alberto Valdes neljän tyttärensä kanssa. Taivas opasti
heidät luokseni. Alberto on vanha mies ja hänellä on raskas työ haalia
lapsilleen ruokaa, mutta siitä huolimatta hän ei hylännyt minua.
Tytöt olivat ruskettuneet ja repaleiset ja arat kuin metsäkauris.
He hoitelivat minua viikkomääriä, sillä olin saanut haavakuumeen.
Jumalani! Minusta tuntuu nyt, että makasin vuosikausia heidän luonaan
sairaana ja avutonna. Kun pääni oli selvempi, koetin ajatella Rosaa,
mutta silloin kuume yltyi ja minä olin menehtyä siihen paikkaan. Oi,
kuinka kärsivällisiä ja ystävällisiä nuo ihmiset olivatkaan! Näetkös,
olin kulkenut itään päin sen sijaan että minun olisi pitänyt pyrkiä
länteen, ja olin siten joutunut penikulmain päähän kotoani, ja välillä
oleva alue oli tulvillaan espanjalaisia, jotka polttivat, hävittivät ja
murhasivat. Sinä et tuntisi enää Yumuria ja Matanzan seutuja, O'Reilly.
Kaikki on vain hävitettyä erämaata."
"Vihdoin toivuin niin paljon, että kykenin hiukan kävelemään, mutta
en voinut mitenkään saada sanaa Rosalle, ja epävarmuus oli vähällä
tehdä minut hulluksi. Vaatteeni pysyivät tuskin koossa ja nahka oli
aivan luussa kiinni. Mahdoin olla kummallisen näköinen! Eräänä päivänä
minä sitten tapasin erään miehen, joka oli viemässä Gomezille tietoja.
Hän oli Lopezin miehiä ja kertoi, että Lopez oli lähtenyt Maceon
kanssa Rubiin, joten Matanzan maakunnassa ei ollut enää ainoaakaan
meikäläistä. Hän tiesi muutakin. Häneltä nimittäin sain kuulla" --
Estevanin laihat kädet puristuivat riippuverkon reunoihin ja hän
kääntelehti levottomasti -- "että Cobo oli hävittänyt Yumurin --
sisareni oli kadonnut. Jumaliste!"
"Niin, niin, mutta nythän tiedämme jo paljon enemmän", sanoi O'Reilly
lohduttavasti.
"Miehen kertomus oli todellakin kamala -- murhia, ryöstöjä ja
pöyristyttäviä julmuuksia -- olin aivan tulla hulluksi. Uskoin kaikki,
sillä kertoja oli luotettava henkilö, eikä hän suinkaan liioitellut,
kuten nyt tiedämme vaivuin synkimpään epätoivoon, kaikki elämänhalu
katosi, ja minä olin pahoillani, etten kuollut silloin kun sorruin
tielle taistelun jälkeen. Olin aina aavistanut jonkun onnettomuuden
tapahtuvan, ja joka kerta kun lähdin Rosan luota, olin melkein sairas
pelosta, etten näkisi häntä jälleen. Päätin lähteä Matanzasta, joka oli
synnyinseutuni, ja sanoa hyvästit kaikelle, jota olin rakastanut ja
kalleimpanani pitänyt, ja uhrata mitä minusta oli jäljellä Kuban pyhän
asian hyväksi."
"Luulen, että Alberto ja hänen tyttärensä olivat hyvillään päästessään
minusta, kun elintarvepula oli niin vaikea, ja, näin meidän kesken
sanoen, minä sain sanansaattajan suostumaan ottamaan minut mukaansa.
Koska en voinut päästä Lopezin luo, päätin lähteä itään yhtyäkseni
siellä liikehtiviin joukkoihimme."
"Siten jouduin näille seuduille. Toverini ei päässyt milloinkaan
tietoineen perille, sillä hän sai surmansa saartolinjan poikki
pyrkiessämme, ja minä jouduin vangiksi. Ellen olisi ollut niin heikko
ja sairas, olisi minutkin tapettu. Tuntuu siltä kuin tuosta yöstä olisi
kulunut kokonainen vuosisata. Myöhemmistä tapauksista on minulla vain
sangen hämärä muisto, sillä vankilaan jouduttuani sairastuin uudelleen
ja olin melkein koko ajan tiedotonna ja houreissa. Muistan nähneeni
korkean paaluaitauksen ja toisia vankeja, joista muutamat hoitelivat
minua. Sanoit löytäneesi minut San Antonio de los Bafioksen vankilasta?
Minä en tiennyt suuntiakaan, missä olin."
"Muistisi palautuu kyllä vähitellen", sanoi O'Reilly.
"Epäilemättä."
Molemmat olivat vaiti. Estevan sulki väsyneesti silmänsä, ja O'Reilly
vaipui mietteisiinsä, jotka eivät suinkaan olleet valoisinta laatua.
Sisimmässään hän ei ollut lainkaan niin varma Rosan kohtalosta kuin
mitä hän oli Estevanille uskotellut, ja rohkaistessaan tätä hän oli
itse joutunut pelon ja pahojen aavistusten valtaan. Hän oli sentähden
sangen iloinen, kun Norine tuli takaisin ja karkoitti hänen synkät
mietteensä.
Estevan oli melkein terve; tytöllä oli harvinainen taito luoda valoa
ympärilleen ja ihmeellinen voima parantaa niin ruumiillisia kuin
henkisiäkin vammoja. Tämä siunattu ominaisuus oli aivan riippumaton
hänen taidostaan käytellä lääkeaineita -- se oli jumalallinen lahja,
joka oli hänestä yhtä erottamaton kuin auringonsäteistä niiden
parantava voima.
Estevanin pikainen parantuminen oli parhain näyte Norinen
menestyksellisestä toiminnasta, sillä tämä oli palauttanut tuon
kuoleman kielissä kamppailevan nuorukaisen melkein ilman mitään
lääkkeitä elämään jälleen. Oli siis aivan luonnollista, että Norine
oli ylpeä tuloksesta eikä sallinut määräyksiänsä rikottavan. Yhtä
luonnollista oli, että Estevan vaati itselleen muihin nähden suuremman
osan hänen huolenpidostaan.
"Oletko nyt kylliksi kiusannut tätä poika parkaa?" kysyi Norine
O'Reillyltä.
"Olen. Tästä lähtien en puhu enää sanaakaan niistä surullisista
asioista", vastasi tämä.
Estevan kääntyi hoitajattarensa puoleen ja kysyi äkkiä: "Luuletteko
Rosan olevan elossa?"
"Tietysti. Olettehan tekin hengissä ja -- melkein terve."
Itsessään eivät sanat todistaneet mitään, mutta kaikesta huolimatta
miesten mielet keventyivät, ja Estevan huokasi syvään helpotuksesta.
"Tahtoisin kertoa jotakin teille molemmille", virkkoi hän hetkisen
kuluttua.
"Annetaan olla huomiseen", ehdotti Norine.
Mutta Estevan oli itsepäinen. "Tahdon kertoa sen nyt", sanoi hän.
"Löysittekö taskuistani vanhan kultarahan -- vanhan espanjalaisen
kultarahan?"
"Taaskin tuo kultaraha!" Norine kohotti torjuen kätensä ja katsahti
merkitsevästi O'Reillyyn. "Kokonaiseen viikkoon ette puhunut mistään
muusta. Antakaas kun tunnustelen valtasuontanne."
Estevan ojensi kätensä epäluuloisen auliisti.
"Olit melkein alasti, kun löysimme sinut", selitti O'Reilly.
"Niin kait. Muistelenkin hiukan, että joku varasti sen."
"Kultarahoja! Hopeaharkkoja! Kalliita kiviä!" huudahti Norine.
"Merirosvojen aarteita! Tämä kaikki muistuttaa kertomusta 'Kalliosaaren
aarteesta', puujalka-Johnniesta, Ben Gunnista ja kaikista muista."
Estevan hymyili. "Aivan niin. Nyt onkin kysymys todellisesta aarteesta.
Tuo kultaraha kuului Varonain kadonneeseen aarteeseen."
"Kadonneeseen aarteeseen?" Norinen harmaat silmät suurenivat. "Mitä te
oikein puhutte?"
"Perheessämme on tarina eräästä salaperäisestä aarteesta, jonka minun
isäni kätki jonnekin. Hän oli hyvin rikas, niinkuin tiedätte, ja
pelkäsi espanjalaisia. O'Reilly tietää kyllä koko jutun."
"Olenhan minä sen kuullut kutakuinkin tarkkaan", murahti Johnnie.
Estevan kohottautui kyynärpäidensä varaan. "Luulet, että kaikki on vain
satua, mutta niin ei kuitenkaan ole. Tiedän, missä aarre on. Löysin
sen!"
Norine tuijotti puhujaan suu auki, mutta O'Reilly sanoi
tyynnyttelevästi:
"Koetahan nyt rauhoittua, kuomaseni; tänään olet jo puhunut liiaksikin."
"Älä nyt turhia!" Estevan vaipui jälleen tyynyilleen. "Minulla ei ole
lainkaan kuumetta. Olen täysin taidollani. Aarre on olemassa ja tuo
kultaraha ilmaisi minulle sen piilopaikan. Pancho Cueto tunsi isäni ja
_hän_ uskoi, mitä ihmiset puhuivat. Hän uskoi niin lujasti, että hän
lopulta ilmiantoi minut ja sisareni maankavaltajina, ja hän hävitti
kotimme kivi kiveltä aivan maan tasalle, mutta ei löytänyt mitään."
Estevania nauratti. "Isäni, don Estevan, oli viisas ja osasi kätkeä
kalleutensa paremmin kuin harakka kiiltoesineen, ja minun oli sallittu
keksiä hänen salaisuutensa."
"Aarre! _Todellinen_ aarre! Miten sanomattoman ihmeellistä!" läähätti
Norine Evans. "Kertokaa pian, miten sen löysitte. Muistathan, Johnnie,
että hän houraili jostakin kultarahasta --"
"Hän hourailee nytkin", sanoi O'Reilly katsahtaen terävästi ystäväänsä.
Tyttö kääntyi lempeästi potilaansa puoleen. "Uskon teitä, herra Varona.
Kertomukset kätketyistä aarteista olen aina ottanut toden kannalta,
ja kuta suurempi aarre on sitä parempi. Minä suorastaan jumaloin
merirosvoja, ja jos olisin mies, niin olisin varmasti merirosvo.
Tiedättekös, minulla on aina ollut suuri halu kätkeä rahani jonnekin ja
mennä sitten etsimään niitä."
"Nyt kujeilette, eikö niin?" Estevan katseli kumppaneitaan
epäluuloisesti.
"En, en suinkaan!" Norine oli närkästynyt. "Tämä Johnnie ei usko
ylimalkaan mitään, mutta hän onkin irlantilainen. Mutta minä uskon
-- olen aivan hullaantunut tuommoisiin kertomuksiin. Ellette kerro
tarinaanne, niin minä suutun."
"On aivan varmaa, että isälläni oli paljon rahaa ja rikkautta", alkoi
Estevan, "hän oli Kuban rikkaimman kaupungin rikkain mies ja --"
O'Reilly nojautui takanaan olevaa puuta vasten, ja kasvoillaan lempeä
nuhde hän kuunteli päätään epäilevästi pudistellen tuota tuttua tarinaa
don Estevanista ja Sebastian-orjasta.
Nuori Estevan kertoi hyvin. Hänen oma varma vakaumuksensa vaikutti,
että kertomus tuntui täysin uskottavalta, ja Norine kuunteli melkein
hengittämättä. Don Estevanin kaamea loppu sai hänet kauhusta
värisemään, ja hänen kasvonsa synkkenivät, kun Estevan kuvaili hänen
ja Rosan ilotonta lapsuutta ahneen äitipuolen kiinteän valtikan alla.
Selostusta donna Isabelin kuolemasta ja kultarahan löydöstä ei O'Reilly
ollut ennen kuullut ja se muutti hänen mielipiteitään tuntuvasti. Kun
Estevan lopetti, huokasi Norine syvään.
"Enpä ole milloinkaan kuullut kummempaa. Ajatella, että kaikki nuo
kalleudet ovat siellä kaivossa nytkin, _juuri tällä minuutilla_! Miten
_saatoitte_ poistua ja jättää ne?"
"En ajatellut niitä silloin. Minun täytyi paeta enkä ole voinut palata
sinne."
"Mutta entäpä jos joku löytää aarteen?"
Norinen kurkkua aivan ahdisti.
"Siitä ei ole pelkoa. Aarre on ollut kätkössään jo sukupolven ajan, ja
tarinakin on melkein unohtunut." Estevan kääntyi O'Reillyyn päin ja
lisäsi riemuiten: "Luuletko vieläkin, että hourin?"
O'Reilly ei ollut oikein selvillä ajatuksistaan. Kultarahan löydön
yhteydessä olevat asianhaarat olivat kylläkin kummalliset, mutta
monella eri tavalla selitettävissä. Jos kultaraha todellakin oli ollut
olemassa ja Estevan oli löytänyt sen kuolleen äitipuolensa kädestä,
niin se ei vielä suinkaan todistanut, että tuo sadunomainen tarina
Varonan aarteesta oli tosi, eikä myöskään ilmaissut piilopaikan
salaisuutta. Hän epäili sangen vahvasti, että Estevanin jokin
kuumehoure oli muuttunut pysyväiseksi päähänpistoksi.
"Mielenkiintoinen otaksuma", myönsi hän. "Mutta oli miten oli, niin
sitä ei tarvitse pelätä, että joku voisi löytää aarteen. Cueto yritti
kylliksi ja joutui kaikkien naurettavaksi, ja sinulla on kaikki
edellytykset tehdä samoin sodan loputtua."
"Teidän täytyy molempien auttaa minua löytämään se", vastasi Estevan.
"Jaamme kaikki tasan teidän kummankin, Rosan ja minun kesken."
"_Meidän_? Mikä oikeus _meillä_ olisi siihen?" kysyi Norine.
"Minun tähteni. Eikö O'Reilly vapauttanut minut vankilasta, ja ettekö
te ole pelastanut minut kuolemasta ja parantanut minut terveeksi? Teitä
molempia saan kiittää hengestäni."
"Mitä tyhjää! Minä en ainakaan huoli dollariakaan", sanoi tyttö. "Autan
vain kaivamisessa, ja jos lupaatte minulle sen työn, niin --"
"Tietysti, ja te saatte neljäsosan kaikesta."
"Ei, ei."
"Mutta teidän _täytyy_, tahdon niin. Tiedänhän, että sairaanhoito on
kovin huonopalkkainen ammatti. Ettekö tahtoisi olla rikas?"
"Ammatti! Ja huonopalkkainen!" mutisi Norine vihaisesti. "Niinkuin
olisin täällä maksun edestä."
"Niinkuin minä voisin unohtaa suuren palveluksen jonkun kurjan
kerjäläisen tavoin!" vastasi Estevan jäykästi.
O'Reilly purskahti nauruun. "Älkäämme riidelkö saaliista, ennenkuin
olemme saaneet sen", sanoi hän. "Kaikkien aarteenetsijöiden käy
tavallisesti niin, ja välttääksemme verenvuodatusta, suostun minä
myymään osuuteni huutokaupalla. Mitä tarjotaan? Aletaanko dollarista?
Dollari ensimmäinen, dollari toinen ja -- eikö kukaan lisää? -- dollari
kolmas kerta! Osuuteni Varonan kuuluisaan aarteeseen menee nyt yhdestä
dollarista!"
"Näkeehän sen, ettei hän usko sanaakaan kertomuksestani", sanoi Estevan
äreästi.
"Onhan niitä ihmisiä, jotka eivät edes usko olevansa hengissä, elleivät
saa hengittää kuvastimeen", vastasi Norine kohauttaen hermostuneesti
olkapäitään. "Jumalani, kuinka minä vihaan tuommoisia epäuskoisia
virnottajia!"
O'Reilly nousi suojellen toisella kädellään kasvojaan. "Poistun hyvän
sään aikana ystävyytemme tähden, sillä muutoin käymme pian toisiimme
käsiksi. Olkoot kaikki kätketyt aarteet kirotut!"
Mennessään hän kuuli Norinen sanovan: "Älkää välittäkö hänestä. Menemme
kahden ja kaivamme aarteen esiin, emmekä odota sodan loppua."
Estevan ja hänen hoitajattarensa istuivat vielä tunti sen jälkeen
päät yhdessä puhellen kultaharkoista ja luumun kokoisista Caribbeanin
helmistä, kun O'Reillyn huudahdus havahdutti heidät. He katsahtivat
ylös ja näkivät Johnnien juoksevan heitä kohti viittoen ja huudellen.
Hän oli nähtävästi sangen kiihdyksissä ja läähätti kovin perille
saapuessaan.
"Uutisia Matanzasta!" huohotti hän "Gomezin tiedustelija on palannut!"
Estevan koetti nousta, mutta Norine ehätti hätään eikä laskenut häntä
ylös.
"Mitä hän sanoi? Missä Rosa?" huudahti Estevan.
"Hyviä uutisia! Rosa lähti Pan de Matanzasta noiden kahden neekerin
keralla ennen Cobon hävitysretkeä."
Estevan sulki silmänsä ja teki heikosti ristinmerkin. Hän oli aivan
kalpea.
"He näyttävät nähneen nälkää ja tottelivat Weylerin käskyä. He ovat nyt
Matanzan kaupungissa."
"Kuuletko, Estevan?" Norine ravisti potilastaan olkapäästä. "Hän on
elossa. Etkö huomaa nyt, että kannattaa aina toivoa parasta?"
"Elossa! Ja turvassa!" kuiskasi Estevan. Hänen silmänsä olivat täynnä
kyyneleitä ja puristaen lujasti Norinen kättä hän ojensi toisen kätensä
O'Reillylle, joka tarttui siihen suurten kyynelhelmien vieriessä
poskille. "Siis Matanzan keskitysleirissä! Hyvä. Meillä on siellä
paljon ystäviä, jotka kyllä pitävät hänestä huolen. Tämä uutinen teki
minusta uuden ihmisen. Katsokaa! Olen vahva jälleen. Menen hänen
luokseen."
"_Sinäkö_?" huudahti Norine. "Sehän olisi sama kuin itsemurha. Et ole
vielä kyllin vahva, ja sitäpaitsi on päästäsi luvattu suuri palkinto!
Matanza on saarrettu kaupunki, jossa jokainen sinut tuntee, ja siellä
raivoavat kulkutaudit, keltakuume, lavantauti --"
"Aivan oikein. Ja nälkä myös. Entäpä, jollei kukaan ole ottanutkaan
Rosaa hoitoonsa? Nuo keskitysleirit eivät ole juuri hauskimpia
olinpaikkoja."
"Mutta odotapas! Minulla on Washingtonissa vaikutusvaltaisia ystäviä,
jotka kyllä sähköttävät Amerikan konsulille, että hän pitää Rosaa
silmällä. Matanzaan paluuta et voi yksinkertaisesti suunnitellakaan."
Norinen ääni värähti ja hän kääntyi poispäin.
O'Reilly nyökäytti päätään. "Sinähän olet vielä sairas", sanoi hän,
"eikä meidän molempien tarvitse lähteä."