Huomattavin piirre Kuban kapinan johtajien sodankäyntitavassa on se,
että he jakoivat joukkonsa pienempiin osiin voidakseen nopeasti ja
äkkiarvaamatta hyökätä heikompien espanjalaisten joukkojen kimppuun
ja tuhota näiden avuksi lähetetyt osastot. Nämä erillään liikehtivät
joukot koottiin yhteen kohtaan vain silloin, kun valmistauduttiin
antamaan jokin ratkaiseva isku. Tämä menetelmä ei ollut vain
sotilaallisesti edullinen, mikä pian huomattiin, vaan se oli aivan
välttämätön sentähden, että vallankumouksellisten joukkojen täytyi
tulla toimeen omasta maasta saaduilla elintarpeilla.
Kun O'Reilly ja Branch liittyivät idän armeijaan, kirjoitettiin heidät
eversti Miguel Lopezin joukkoon, ja hänen päällikkyytensä alaisina he
saivat tutustua kubalaisten sodankäynnin omituisuuksiin.
Palvelus alkoi heti, ja viikko oli tuskin kulunut loppuun, kun Leslie
Branch sai maistaa "elämän suolaa" suun täydeltä, sillä heidän nuori
everstinsä oli niitä harvoja kubalaisia sotapäälliköitä, jotka
todellakin halusivat tapella.
Ensin oli hiukan epäilty, mahtoiko Branch kyetä lainkaan
kenttäpalvelukseen -- hän oli saanut ankaran katarrin heti Cubitakseen
saavuttuaan -- mutta hän ei hellittänyt, ennenkuin hänet hyväksyttiin
sotilaaksi. Hän ei tahtonut olla muita huonompi. Kubalaiset katselivat
häntä säälivästi ja ylenkatseellisestikin, sillä vähemmän lupaavaa
vapaaehtoista ei ole milloinkaan nähty. Hän olisi epäilemättä voinut
saada monta hyvää ystävää heidän keskuudessaan kaikesta huolimatta,
ellei hän olisi aloittanut palvelustaan kieltäytymällä noudattamasta
mitään kuria ja rikkomalla kaikkia aseenkäytön sääntöjä. Tuo kaikki
oli hänen asemassaan vain turhaa voiteen haaskausta, selitti hän.
Sellainen käytös herätti luonnollisesti pahennusta toisten joukossa, ja
pian rupesi kuulumaan mutinaa, että miksi tuolle sairaalle huimapäälle
suotiin kaikenlaisia merkillisiä etuoikeuksia. Mutta tämä kateus katosi
heti ensimmäisessä taistelussa kuin taikaiskulla, sillä vaikka Branch
ei välittänyt määräyksistä rahtuakaan, osoitti hän taistelussa niin
hämmästyttävää rohkeutta ja vihollisluotien halveksumista, että toiset
aivan tyrmistyivät. Tällä mielettömällä rohkeudellaan, joka oli sitä
huimempi, mitä äreämpi hän oli, hän saavutti pian maineen, joka oli
vertojaan vailla.
Tähän yleiseen ihailuun hän suhtautui yhtä odottamattomalla tavalla
kuin järjellisiin taistelutapoihinkin. Hän kieltäytyi ottamasta vastaan
mitään kiitosta tahi palkintoa, ja hän rähisi ja haukkui hirmuisesti,
kun toverit lausuivat hänelle jonkun ihailevan sanan -- käytös,
joka herätti vieläkin suurempaa ihailua kubalaisten keskuudessa.
Tavallisesti hän oli aina huonolla tuulella; hän murisi, ivasi ja
huomasi kaikkialla vain vikoja ja virheitä, ja hänellä oli kerkeä
kieli, jota hän käytti valitettavan huolettomasti.
Oli todellakin onni, ettei hän osannut espanjan kieltä eivätkä hänen
kubalaiset toverinsa englantia, sillä muussa tapauksessa olisi
ihailijain pitkämielisyys pantu liian kovalle koetukselle. Näin ollen
kuuntelivat hänen asekumppaninsa naureskellen hänen herjauksiaan
pitäen häntä hupaisena, vaikkakin hiukan omituisena veikkona, jonka
isänmaallinen innostus oli suorastaan harvinainen.
Vain O'Reilly ymmärsi miehen sairaalloisen äreyden ja kuolemaa
halveksivan uhkarohkeuden, mutta kun hän sanoi jotakin, käskettiin
hänen pitää suunsa kiinni ja huolehtia omista asioistaan. Branch ei
muuttanut käytöstään ja näytti kaikin mokomin tahtovan ehättää tautinsa
edelle, joka turmeli hänen elämänsä.
Mutta kuten tavallista oli kohtalo määrännyt toisin, eikä sairaan
toivo täyttynyt. Kun Leslie, uhmattuaan kuolemaa sokeasti, oli
selvinnyt kaikista taisteluista vahingoittumattomana, hämmästyi
hän melkein sanattomaksi ja alkoi pelätä ihmeellisen onnensa vain
tarkoittavan sitä, että hänen täytyi nääntyä leirielämän puutteisiin ja
kärsimyksiin. Kubalaiset ruoka-annokset olivat mitä niukimmat, ja yöt
olivat kylmät ja kaste vahva -- siis mitä epäedullisimmat olosuhteet
heikkorintaiselle miehelle. Branchia alkoi suututtaa. Sade täytti hänet
suuremmalla kauhulla kuin lasketut pistimet, ja vilu hirvitti häntä
enemmän kuin tuhat espanjalaista; häntä alkoivat vaivata tuskalliset
näyt, miten hän makasi heikkona jossakin sairaalahökkelissä.
Omituisinta hänen äreydessään oli se, että hän piti O'Reillyä ikäänkuin
jollakin tavalla vastuunalaisena, ja oli tätä kohtaan kaikista katkerin.
Branchin kieli terävöityi päivä päivältä, hänen seuransa kävi
sietämättömäksi ja hänen synkkyytensä painostavaksi ja vastustamattoman
tarttuvaksi. Kun osasto vihdoin palasi leiriin hiukan lepäilemään,
oltuaan useampia viikkoja partioretkillä, päätti O'Reilly koettaa
vapautua Leslien synkkämielisyyden aiheuttamasta taakasta ja, jos
mahdollista, vierittää osan siitä kapteeni Judsonin niskoille.
Leiriin tulon jälkeisenä päivänä O'Reilly ja tuo roteva tykkimies
menivät eräälle viehättävälle purolle uimaan ja vaatteitaan pesemään,
ja kun pyykki oli levitetty auringonpaisteeseen kuivamaan ja he
loikoivat riippumatoissaan rääsyisen öljyvaatepeitteen suojassa, sanoi
O'Reilly:
"Minä alan jo kyllästyä Lesliehen. Hän on maailman synkin mies ja
maalaa koko elämän niin mustaksi ja toivottomaksi, että minä aivan
masennun. Sinun täytyy ottaa hänet hoiviisi."
"Mikä häntä sitten vaivaa?" murahti Judson.
"Etkö ole arvannut, miksi hän on niin tulimmaisen uhkarohkea? Hän on
sairas, ja kun hän uskoo kuitenkin pian kuolevansa, tahtoo hän lopettaa
jutun äkkiä, ja minä saan kärsiä hänen kaiken katkeruutensa. Hän on
sentähden aina niin kirotun huonolla tuulella, että hänellä on niin
hyvä onni."
"Hän tahtoo siis tehdä itsemurhan?"
"Siltä se ainakin näyttää."
"No perhana!" Judson tuumi hetkisen. "Etkö voisi ilahduttaa häntä
jotenkin?"
"Minäkö?" O'Reilly teki toivottoman liikkeen. "Kun minä koetan
rohkaista häntä, murisee hän jotakin ihmisten sydämettömästä
välinpitämättömyydestä, ja kun minä olen myötätuntoinen, väittää hän
minun tyrkkivän häntä lähemmäksi haudan reunaa -- sanoo minun potkivan
maan hänen jalkainsa alta. Hän on aivan pähkähullu. Ennen olen vaikka
-- vaikka kyykäärmeen kanssa."
O'Reillyn nuorekas apulainen, _asistente_, vuovasi parhaillaan
itselleen suurta mustaa sikaaria tupakasta, jonka hän luultavasti oli
jostakin varastanut, mutta kuullessaan Branchin nimeä mainittavan hän
kohotti päätään ja siirtyi lähemmäksi huudahtaen:
"_Caramba_! Hän se vasta sankari on! Herra Branch on urhoollisin mies
mitä milloinkaan olen nähnyt. Meidän miehet ovat antaneet hänelle nimen
_El Demonio_."
O'Reilly nyökäytti päätään puhujaan päin. "Siinä kuulitte. Hän on
maineen kukkuloilla, ja se häntä vasta harmittaakin. Kubalaiset alkavat
pian ajatella, että hän on noiduttu."
"Eikö mitä", sanoi kapteeni. "Hän on vain niin pahuksen ohut, etteivät
espanjalaiset osu häneen, on aivan kuin ampuisi syrjittäin asetettuun
pelikorttiin. Annie Oakley on ainoa, joka ehkä osaisi taidon."
"Oli miten oli, minun hermoni eivät kestä enää. Olen saarnannut ääneni
käheäksi, mutta hän vääristelee kaikki. Toivon sinun saavan hänet
uskomaan, että hänen käy vielä hyvin; se voisi saada hänet paremmalle
tuulelle, mutta ellei mikään auta, niin minut tuomitaan hyvin pian
nukkuvan miehen ampumisesta -- ja minä osun kyllä, ihan keskelle
lasken, olipa hän kuinka ohut hyvänsä." O'Reilly vaikeni ja puristi
huulensa tiukasti yhteen.
Poika, joka oli saanut sikaarinsa valmiiksi, sytytti sen nyt ja
toisti: "Aivan totta, hyvät herrat, herra Branch on urhoollisin mies
mitä milloinkaan olen nähnyt. Muistattehan ensimmäisen taistelun?
Kun espanjalaiset näkivät hänen tulevan irvillä ikenin, heittivät he
kiväärinsä pois ja vaipuivat polvilleen. Olinpa, hitto vie, aivan
kuolla naurusta."
"Jacket" oli Lopezin komennuskunnan nuorin ja samalla jumalattomin
soturi. Hänen parrattomilta huuliltaan purkautui mitä pöyristyttävimpiä
kirouksia heti kun hän avasi suunsa puhuakseen englantia, ja O'Reillyn
kaikki yritykset kitkeä pojasta tuo paha tapa eivät hyödyttäneet mitään.
"Eversti Miguel sanoo", jatkoi poika, "että jos hänellä olisi sata
samanlaista sairasta kuin _El Demonio_, niin hän marssisi suoraan
Havannaan. Mitäs siitä tuumitte? Jumaliste sentään!"
Judson kääntyi riippumatossaan niin että hän näki pojan. "Olethan
sinäkin oiva sotilas, ainakin puolen veroinen", virkkoi hän
naureskellen.
"Mitä?" Poika ei ollut oikein varma, ymmärsikö hän sukkeluutta.
"Tarkoitan, että olet kylläkin hyvä tappelemaan ollaksesi noin
piskuinen."
"Eikö totta?" huudahti poika. "Kyllä minä tapella osaan."
"Pidä vain varasi, ettei jokin espanjalainen pistä sinua taskuunsa ja
syö sinut suuhunsa", varoitti O'Reilly, jolloin poika nauroi ja pudisti
päätään. Hän alkoi tottua amerikkalaisten leikinlaskuun ja rupesi
pitämään siitä.
"Jacket olisi kovin katkera suupala", huomautti Judson.
Poika hymyili ja veteli pitkää sikaariaan. "Sanonpa -- sanonpa, että
espanjalainen sylkäisisi minut suustaan tavallista sukkelammin."
Tämä camagueyanilainen poika, oli aivan erikoinen. Hän oli ehkä
täyttänyt kuusitoista, mutta oli pieni ikäisekseen -- melkeinpä
lapsi vielä. Siitä huolimatta hän oli jo kokenut sotilas ja oli
kaikkien amerikkalaisten asekumppaniensa suosikki. Hän oli kaunis ja
miellyttävä poika; suuret silmät olivat tummat ja sametinpehmeät, ja
hänen tyttömäiset kasvonsa olivat viisaat ja eloisat. Nuoruudestaan
huolimatta hän oli saavuttanut urhoollisuudellaan ja rohkeudellaan
suhteellisesti aivan yhtä suuren maineen kuin Leslie Branch.
Vallankumouksellisten riveissä oli paljon tällaisia nuoria huimapäitä
ja monella heistä oli oma, erikoinen arvonsa. Kaikissa sodissa on
jokaisella armeijalla poikansa -- ihmeelliset, rakastetut lapsensa,
joita vanhemmat toverit hellivät, kiusoittelevat ja jumaloivat. Ollen
hurjia ja nuorekkaan huimapäitä ja himoiten mainetta ja kunniaa he
muodostavat sotivien joukkojen ylimystön. Riemuiten he antautuvat
mielettömimpiin seikkailuihin, ja heidän esimerkkinsä saa vanhemmatkin
toverit innostumaan. Kaikkien aikojen historia on täynnä semmoisia
urotöitä.
Jacket oli yksi sellainen ja ehkä Lopezin joukon innostunein ja
uskollisin isänmaanystävä. Isänmaan vapaus ei ollut hänelle vain
jokin hämärä käsite tahi periaate, vaan jokin todellinen, korkea ja
saavutettava päämäärä, jonka puolesta ei mikään uhri ollut liian suuri.
Kaikki Kuban kärsimät vääryydet kirvelivät hänen sydäntään. Itse hänen
ei ollut tarvinnut milloinkaan kärsiä, mutta se ei merkinnyt mitään --
isänmaan hätä oli hänenkin hätänsä, ja hänen rakkautensa synnyinmaataan
kohtaan oli hehkuva, puhdas ja turmeltumaton. Jos toiset lannistuivat,
seisoi hän vielä pystyssä päin.
Oppiakseen paremmin englannin kieltä -- mistä taidosta hän oli
sanomattoman ylpeä -- hän oli vapaaehtoisesti ruvennut O'Reillyn
aseenkantajaksi sillä seurauksella, että heidän välilleen oli
kehittynyt luja ystävyys. Liikanimi oli O'Reillyn antama ja johtui
eräästä yleisesti tunnetusta seikasta. Asian laita oli nimittäin siten,
että vaikka Jacketilla oli kaikki vallankumouksellisen soturin pukuun
kuuluvat vaatekappaleet, piti hän niistä vain yhtä. Kylminä öinä ja
joskus muulloinkin hän veti paidan ylleen, mutta muuten hän piti vain
housuja ja oli aina avojaloin. Niin oli asianlaita nytkin, kun hän
täydellisesti huoletonna ja kenestäkään piittaamatta istui varjossa
nurmikolla pitkää sikaariaan pöllytellen. Hän jatkoi vielä äskeistä
puhettaan:
"Niin, minä uskallan luvata vaikka mitä, etten maistuisi hyvältä
espanjalaisen suussa. Olenko kertonut teille kahakasta Pino Bravon
luona? Enkö?" Suuret, ruskeat silmät kääntyivät O'Reillyyn päin.
"Jumaliste! Tapoin silloin hyvän joukon toistakymmentä miestä!"
"Ohoh!" huudahtivat molemmat amerikkalaiset, ja O'Reilly lisäsi
nuhtelevasti: "Ettes häpeä valehdella noin törkeästi, Jacket."
"No, silmäänikin!" vannoi poika. "Tapoin vihollisia ainakin tusinan.
Hiivimme niiden kimppuun takaapäin, eivätkä ne huomanneet meitä
lainkaan, nähkääs. Pthyi!" Pitkä sylki tirskahti puroon. "Siinä meni
miestä kuin heinää."
"Siinä oli todellakin kuumat paikat", todisti Judsonkin. "Joukko
Luque'n neekereitä, noita pitkiä, laihoja ja nälkiintyneitä Santiagon
poikia, oli murtautunut teräslankaesteiden läpi erään vihollisjoukon
taakse, joka oli asettunut asemiin kukkulan juurelle. Pojat hiipivät
puukot hampaissa espanjalaisten kimppuun päästen aivan näiden selän
taakse, ja silloinkos verileikki alkoi -- voit arvata, ettei armoa
annettu. Ja tämä Jacket-poika oli tietysti livahtanut mukaan ja riehui
kuin riiviö tiheämmässä joukossa. Hän on kuin onkin oikein miesten
mies, _muy malo_, niinkuin täällä sanotaan."
Oltuaan hetkisen vaiti Judson jatkoi: "Mutta saman päivän iltana sattui
jotakin sangen omituista. Jacketin vuoro oli olla yöllä vahdissa, ja
hän pelkäsi pimeätä. Kuulimme hänen itkevän ja volisevan --"
Jacket ponnahti seisoalleen. "Se on valhe, että minä pelkään pimeätä!"
huudahti hän närkästyneesti.
"Etkös ulvonut niin, että koko leiri heräsi?"
"Minä en pelkää pimeätä", toisti poika melkein itkien kiukusta, mutta
hänen pöyhkeytensä oli äkkiä kadonnut. Sikaankaan ei nähtävästi
maistunut enää, sillä hän otti sen käteensä ja tuijotti siihen
hajamielisesti.
"Itkitkö sinä?" kysyi O'Reilly hymyillen, ja poika nyökäytti päätään
vastahakoisesti.
"Hänhän hälyytti koko leirin", sanoi Judson. "Luulimme vihollisen
olevan kimpussamme."
"Mikä oli hätänä, Jacket?"
"Minä -- minä tuota --" Pojan sileät ja päivänpaahtamat kasvot
kalpenivat ja hän kuivasi kosteat silmänsä. "Minä en säikähdä _elävää_
espanjalaista milloinkaan, mutta -- mutta kuollutta minä pelkään.
Näin kuolleita kaikkialla!" Poika värisi tahtomattaan. "Ne ajoivat
minut kenraali Gomezin turviin ja -- _caramba_, kuinka ukko suuttui,
mutta kerrottuani hänelle, mitä olin nähnyt pimeässä, hän sanoi, ettei
minun tarvinnut palata vahtiin enää. Hän antoi minun nukkua teltassaan
ja sitten minä vähitellen tyynnyin. Sen jälkeen en ole ollut yöllä
vahdissa enkä menekään."
Tuosta kaameasta tapahtumasta keskusteleminen oli nähtävästi sangen
vastenmielistä Pino Bravon nuorelle sankarille, sillä hän siirtyi
vähitellen kauemmaksi ja katosi viimein näkyvistä.
"Hän on kelpo poika", sanoi kapteeni Judson miettivästi, "ja sinua hän
aivan jumaloi."
O'Reilly nyökäytti päätään. "Mihinkä hänkin, poika parka, joutunee
sodan jälkeen? Sodan jälkeen!" toisti hän hiljaa. "Mahtaakohan tämä
sota milloinkaan loppua?"
"Jos meillä olisi useampia Gomezin, Garcian ja Maçeon laisia
kenraaleja, niin --?"
"Saammehan pian kolme, jotka ovat heitä paremmat."
"Tarkoitat --"
"Kenraalit kesä-, heinä- ja elokuu."
"Aivan oikein!" Tykkimies nyökäytti päätään merkiksi, että hän oli
ymmärtänyt. "Onpa keltaisella Jaskalla taas työtä espanjalaisten
keskuudessa. Mitä muutoin tuumit neiti Evansin sairaalahommista?"
Judson kääntyi niin että hän näki lehdon läpi kuultavan valkoisen
teltan, leirin ainoan, joka oli pystytetty saman päivän aamuna
saapuneelle Norine Evansille. Kapteenin silmät olivat melkein kiinni ja
hänen jurot kasvonsa hymyilivät. Hän ei näyttänyt odottavan vastausta
kysymykseensä.
"Minun mielestäni hän on aivan verraton", sanoi O'Reilly.
"Niinkö sanot!" Judson pudottautui takaisin riippuverkkonsa pohjalle.
"Minunkin mielestäni hän on vallan ihmeellinen nainen." Kapteeni
vaikeni ja katseli jälleen telttaan päin.
O'Reilly hymyili. Nyt hän ymmärsi, miksi hänen kumppaninsa oli aamulla
käytellyt vettä ja saippuaa aivan järjettömästi tuhlaten ja kestänyt
hymyillen kidutuksen, kun eräs vapaaehtoinen parturi, joka osasi
heilutella puukkoa paremmin kuin partaveistä, oli siistinyt hänen
naamansa.
Judsonin oli kaikesta päättäen käynyt samoin kuin majuri Ramoksen,
eversti Lopezin, Leslie Branchin ja kaikkien muiden. No, senhän
saattoi arvatakin. Ennenkuin O'Reilly oli ollut viikon Kubassa, oli
hän huomannut, että kaikki miehet koettivat esiintyä mahdollisimman
edukseen neiti Evansin läsnäollessa.
"Vai on se _sinuunkin_ tarttunut?" kysyi hän.
"Mikä sitten?" Judson ei kääntänytkään katsettaan.
"Se."
"Se? Ellet osaa enää englannin kieltä, niin puhu espanjaa."
Mutta O'Reilly jatkoi toisen töykeydestä huolimatta. "Minun mielestäni
hänen täällä-olonsa on häpeällisintä, mitä milloinkaan olen
kuullutkaan. Ajatella nyt, että hänenlaisensa varakas ja sivistynyt
tyttö on aivan yksinään täällä Kubassa! Eihän sellainen voi käydä
laatuun!"
Judsonin riippuverkko alkoi rajusti heilahdella ja oli vähällä revetä,
kun hän nousi istumaan heilauttaen paljaat säärensä reunan yli. Hänen
kasvonsa olivat synkät ja hänen eteenpäin työntynyt alaleukansa
vavahteli, kunhan kulmat rypyssä ärjäisi:
"Ole nyt vaiti! En kärsi, että puhut tytöstä tuolla tavoin."
"Vai et." O'Reilly katsahti häneen kiusoittelevasti. "Antaisitko
sisaresi tehdä, mitä hän tekee?"
"Se ei kuulu tähän. Neiti Evansia ei voi verrata toisiin naisiin."
"Kuten tahdot, mutta tämä ei ole missään tapauksessa sopiva paikka
kellekään naiselle, olipa hän kuka hyvänsä. Nämä kubalaiset ovat jo
tietävinään yhtä ja toista."
"Vai niin?" Judson tuijotti kumppaniinsa. "Tahtoisinpa kuulla, mitä he
tietävät, ja nähdä nuo tietäjät, tahtoisinpa totisesti." Hän puristi
suuret kätensä nyrkkiin. "Täyttäisinpä heidän sairaalansa, niin että
seinät pullistuisivat." Hetkisen kuluttua hän jatkoi rauhallisemmin:
"Sinua tuo kaikki tietysti eniten huolettaa, kun olet vastuunalainen
hänen täällä-olostaan, tavallaan, mutta --" Judson heittäytyi jälleen
pitkäkseen ja lopetti: "Sinä olet, hitto vie, ainoa mies täällä, jolle
en voi olla vihainen."
"Oletko siis mustasukkainen? En tiennyt, että olit niin pitkällä."
Toinen pudisti päätään. "Olen aivan päästäni pyörällä. Luuletko hänen
huolivan minusta?"
"Ei sitten likikään."
"Häh? Miksi ei? Minä olen kunnon mies, ja kun sota on loppunut, otan
minä jonkun toimen hallituksessa, ja --"
"Siinäpä pulma juuri onkin. Hän ottaa jonkun toisjalkaisen onnettoman.
Hänen laisensa naiset tekevät aina niin. Heillä täytyy olla aina jokin
hoidettava, näetkös. Antaisinpa paljonkin, jos tietäisin hänen pääsevän
täysin vahingoittumattomana takaisin New Yorkiin."
Judson, joka nähtävästi tunsi tykit paremmin kuin naiset, mietti
vakavasti O'Reillyn selitystä ja synkistyi.
"Jokin toisjalkainen onneton, jokin Branchin kaltainen mies, vai mitä?"
Hetkisen kuluttua hän jatkoi toivehikkaammin: "_Branch_ se ei ainakaan
ole; _hän_ ei elä niin kauan, ja se minua hiukan lohduttaa. Voisin
melkein --"
O'Reilly viittasi häntä vaikenemaan, sillä Branch oli ilmestynyt
näkyviin ja tuli hitaasti heidän luokseen. Hän oli tavallista synkemmän
näköinen ja oli kuljeskellut ympäri leiriä levottomaan tapaansa.
"Sanokaas, mitä luulette minun tehneen?" aloitti hän.
"Enpä tiedä", vastasi kapteeni yksikantaan. "Ilahduttanut sairaita ja
haavoittuneita, ja jaellut ympärillesi hymyjä ja päivänpaistetta, kuten
tavallisesti?"
"Hm! Olet erittäin sukkela tänään, eikö niin? Oikein minua naurattaa,
kun katselen sinua -- olet kuin taittunut pölkky. No niin, olen
koettanut hankkia neiti Evansille jotakin syötävää, mutta en ole
löytänyt mitään."
"Et mitään?"
"En mitään hänelle sopivaa. Et kai voi odottaa, että hän voisi tulla
toimeen vain meidän iankaikkisella ja kirotulla häränlihamuhennoksella
--" Branch värisi ja sylkäisi. "Minulle on syötetty eläimistä semmoisia
paikkoja, joita ei ole milloinkaan aiottu ihmisten ruoaksi. Tämä
vallankumouksellinen ruokajärjestys vie minulta hengen, hänestä
puhumattakaan."
"Eikö majuri Ramos tuonut mitään mukanaan?"
"Hän sanoo, että Cubitaksessa saavat miehet nähdä nälkää."
"Meidän täytyy ottaa asiasta selvä", huudahti Judson ja huomattuaan
vaatteiden kuivuneen hän alkoi kiireesti pukeutua.
Sitten nuo kolme toverusta tutkivat yhdessä leirin elintarvevaraston
ja huomasivat Branchin olevan oikeassa. Elintarpeita oli vähän ja
vain välttämättömimpiä lajeja. Tämmöinen asiain tila ei olisi heitä
tavallisuudessa lainkaan hämmästyttänyt, sillä he olivat tottuneet
sangen niukkoihin annoksiin, mutta nyt, kun neiti Evans oli leirissä,
oli asian laita toinen. He keskustelivat vielä tilanteesta, kun neiti
Evans astui ulos teltastaan levättyään helteisimmän ajan päivästä.
Kun hänen kolme ystäväänsä olivat kertoneet, mitä heillä oli
sydämellään, rypisti Norine kulmiaan ja lausui surullisesta: "Viime
viikko oli jo sangen kova, ja majuri Ramos sanoi minulle, että täällä
olivat olot paljon paremmat. Toivoin pääseväni täällä oikein herkkujen
ääreen."
Norine oli solakampi ja ruskeampi kuin Kubaan tullessaan, mutta ei
ollut lainkaan sen näköinen, että hän olisi ollut ravinnon puutteessa.
Yksinkertainen ruoka ja ulkoilmaelämä olivat vaikuttaneet häneen
hämmästyttävän edullisesti.
"Minä pelkään, että ruokakaappimme on peloittavan tyhjä", sanoi
O'Reilly huolestuneesti.
"Tänään teurastetaan jälleen yksi noita kuttaperkkahärkiä --
tuommoinen kuivettunut sotavanhus kymmenvuotisen sodan ajoilta",
murahti Branch. "Saamme jälleen _muhennosta_! MUHENNOSTA! Yksi härkä
ja kolmisenkymmentä hehtoa perunoita neljäänsataan mieheen! Onko tämä
laitaa?"
"Tiedättekö mitä tahtoisin illalliseksi?" kysyi Norine.
"Lampaankyljystä vihreiden herneiden kera, viipaleen ranskanleipää,
salaattia ja kahvia."
Nuo kolme miestä loivat häneen tuskallisen silmäyksen, ja Judson
liikahti levottomasti.
"Sitä minä _tahtoisin_, mutta en odotakaan saavani."
Huoaten helpotuksesta kapteeni huudahti: "Ja minä kun luulin, että
sanelitte meille käskyn."
"En toki!" Tyttö istahti nauraen kenttätuolilleen viitaten miehiä
istumaan maahan hänen ympärilleen. "Jos te tulette toimeen tarjolla
olevalla ruoalla, niin tulen minäkin. Kertokaahan nyt, mitä olette
tehneet sen jälkeen kuin lähditte Cubitaksesta. Olen ollut niin
peloissani, että joku teistä olisi haavoittunut. Sentähden olen
ollutkin yötä päivää työssä saadakseni sairaalat valmiiksi, sillä minä
-- minä en saata ajatella, että haavoittuneiden täytyisi olla hoidon
puutteessa."
"_Meidän_ haavoittumisestamme ei ole ollut puhettakaan", sanoi
O'Reilly, "mutta tämä Leslie on mainitsemisen veroinen. Hän tekee
nykyisin vain sankaritöitä."
Branch hymähti halveksivasti. "Sankaritöitä! Olen sairas mies ja tahdon
mieluummin tulla ammutuksi kuin kitua vitkalleen kuoliaaksi; sehän on
minun oma asiani, vai kuinka? En aio jäädä tähän maailmaan vieraiden
ihmisten vastuksiksi kitumaan. Mutta olisinpa mielelläni syönyt
vaihteeksi jotakin oikein hyvää. Minäkö sankari? Mitä vielä."
Norine katseli häntä tarkkaan ja sanoi sitten: "Ruokajärjestys sopii
sinulle. Olet terveemmän näköinen kuin ennen."
Branch loi häneen synkän silmäyksen ja naurahti sitten katkeran
ivallisesti. Hän uskoi ilmeisesti tytön puheen, mutta ei tahtonut
näyttää sitä kenellekään. Hetkisen kuluttua hän lausahti:
"Toivoisin löytäväni muutamia kärpässieniä. Syön niitä raakoina."
"Kuulkaahan", sanoi Norine. "Pelatkaamme erästä peliä, jonka olen
keksinyt. Kuvittelemme istuvamme Delmonicon suuressa ruokasalissa ja
tilaamme vuorotellen parhaita ruokia, mitä voi ajatella. Kekseliäin
voittaa. Se kiihoittaa ruokahalua. Leslie alkaa. Tulkaa nyt ja
ojentakaa hattunne ovipojalle ja seuratkaa sitten hovimestaria. Tätä
tietä, arvoisa herra. Pöytä yhdelle? Kiitän. Tässä sähköviuhkan edessä
on viileä paikka. Meillä on tänään aivan erikoinen valikoima hienoja
leikkeleitä. Ehkä kylmä kampela --"
"Ei kampelaa", vastasi Branch koettaen tarmokkaasti eläytyä Norinen
mielikuvitelmaan. "Söin sitä aamiaiseksi. Ja kääntäkää tuo viuhka
sivulle, tulen juuri Kubasta. Sitten voitte tuoda minulle muutamia
ostereita ja --"
"Nyt ei ole osteriaika", mutisi O'Reilly harvakseen. "Muuten näyttelet
hyvin."
"Ostereita", toisti Branch itsepintaisesti. "Sitten viipale
kananpoikaa, käristettyä leipää ja Melba-juustoa."
Joe Judson lopetti äkkiä Branchin tilailun heittämällä tätä
multakokkareella ja huudahtaen: "Olet nyt Delmonicossa etkä Battle
Creekissä. Anna jonkun toisen, joka tietää, hoitaa tilaaminen. Tahdomme
kaikki sipulilihaa."
"Mutta minä tahdon mansikoita!" huusi Norine. "Ne ovat nyt kypsiä.
Mansikoita ja kermaa -- oh! Ajatelkaas!"
Seurasi pitkä ja painostava hiljaisuus, jonka O'Reilly vihdoin rikkoi
sanomalla: "Arvelen, ettei tämä peli olekaan niin huvittava, miltä se
ensin tuntui."
"Siltä näyttää", myönsi tyttö. "Puhelkaamme jostakin muusta."
"Pojat", kuten neiti Evans nimitti pientä amerikkalaisten ryhmää,
jonka hän oli Kubassa kohdannut, antoivat hänelle paljon huolta, ja
lukuisista kysymyksistä päättäen oli heidän hyvinvointinsa aina hänen
sydämellään.
"Pojat" juttelivat mielellään, ja Norine sai pian jotakuinkin
selvän käsityksen kubalaisten omituisesta, puutteellisesta ja
tarkoituksettomalta näyttävästä, mutta kuitenkin tehokkaasta
sodankäyntitavasta. Hänelle kerrottiin loppumattomista marsseista
sinne ja tänne, satunnaisista kahakoista, kepposista ja ratkaisematta
jääneistä taisteluista, jotka kaikki kuuluivat yleiseen
sotasuunnitelmaan -- liikkeistä, joiden tarkoitus oli pitää vihollinen
aina varuillaan ja vihdoin kokonaan masentaa sen kärsivällisyys ja
kestävyys. Norine kertoi vuorostaan, mitä hänellä oli tekeillä ja
kuinka hänen armeliaisuustoimintansa edistyi.
"Olen jo menettänyt rohkeuteni melkein kokonaan", sanoi hän lopuksi.
"Kaikki on niin erilaista kuin luulin, ja minä olen niin heikko ja
saamaton. Tuomani lääkintätarpeet ovat pian lopussa, ja minä olen
saanut kokea, kuinka vaikea on järjestää sairaaloita, kun ei ole
tarpeita. Tämän puolen miehiä on mahdoton saada huolehtimaan itsestään
-- varokeinoihin ryhtyminen tautien varalta on heidän mielestään
pelkuruutta. Kesä, tuo keltakuumeen aika, on käsissä, ja -- ja minä
alan masentua. Masentunut ja nälkäinen! Tuo kaikki on minulle jotakin
aivan uutta ja vierasta." Hän huokasi. "Kuvittelin saavani ihmeitä
aikaan -- voivani työskennellä Florence Nightingalen lailla, niin että
kaikki miehet jumaloisivat minua."
"Eivätkö ne sitten tee sitä?" kysyi Judson.
"Tavallaan kyllä, mutta eivät siten, kuin minä odotin."
"Täällä tahtoisi jokainen mennä kanssasi vihille", selitti O'Reilly.
"Vaiti, hävytön!" ärjäisi kapteeni. Hän nielaisi sitten tarmokkaasti
ja lisäsi: "Mutta koska asia nyt tuli puheeksi, niin minä olen kyllä
valmis milloin hyvänsä."
"Mitä ihmettä, Joe!" Norine katsahti kummissaan tuohon rotevaan mieheen.
"Olen aivan tosissani", vastasi tämä nöyrästi. "Voinhan keventää
sydämeni yhtä hyvin tässä kaikkien kuullen. Ympärilläsihän on aina
joukko urkkijoita ja kehittelijöitä."
"Hän tarkoittaa sinua, Leslie", sanoi O'Reilly. "Eikö olisi viisainta,
että menisit pienelle kävelylle?"
Branch loi uhkaavan silmäyksen tykkimieheen, ja hänen alahuulensa
työntyi hiukan eteenpäin. "En liiku paikaltani. Kun tuo on saanut
vasikannahat, aion minä yrittää."
"Kylläpä te olette hassuja, pojat!" nauroi Norine. "Muut vain
ilvehtivät, mutta te --"
"Ilvehtivät?" toisti O'Reilly hymyillen. "Ei suinkaan. Olen ainoa koko
leirissä, joka ei ole sinuun rakastunut. Kun saavuit tänne aamulla,
ryntäsivät kaikki purolle naamaansa ja vaatteitaan pesemään, ja minä
olen varma, että tuon puron kalat maistuvat vielä vuosien päästä
saippualle."
Ja kuin O'Reillyn sanojen vahvistukseksi ilmestyi eversti Lopez samassa
paikalle. Hänen kasvonsa olivat paikoin aivan vereslihalla "parturissa"
käynnin jälkeen, ja hänen jotensakin moitteeton univormunsa oli vielä
märkä. Miehet nousivat tervehtimään päällikköään, joka viittasi heitä
pysymään alallaan, sillä muodollisuuksista ei pidetty niin tarkkaa
lukua. Hän ei ollut ainoa, joka oli nähnyt neiti Evansin tulevan
teltastaan, sillä majuri Ramos, Norinen seuralainen päämajasta,
ilmestyi myös pian kaksi camagueyanilaista luutnanttia mukanaan.
Viimemainitut olivat varakkaiden vanhempain lapsia. Ennen sotaa he
olivat olleet hienoja keikareita, ja heillä oli vieläkin erittäin
suuret käsitykset viehätysvoimastaan, mutta kun he eivät osanneet
englannin kieltä, olivat he sangen vaarattomia kilpailijoita. Heidän
silmänsä olivat taas sitä kaunopuheliaammat, ja katseita, joiden hehku
melkein poltti, ei voinut väärinymmärtää.
"Olemme tässä puhelleet ruoasta", sanoi Leslie Lopezille. "Neiti Evans
ei ole niin kiihkeä vallankumouksellinen kuin me muut, ja sentähden
hän ei voi tulla toimeen vain keitetyllä häränlihalla, joka on syötävä
hevosenkaviosta, kun ei ole lautasia eikä kuppejakaan."
"Vai sillä lailla?" Lopezin kauniit kasvot synkistyivät. "Olette siis
nälissänne?"
"Niin olen", myönsi Norine. "En ole syönyt viikkoon säällistä ateriaa."
"Nytpä tiedän", huudahti eversti. "Eräässä talossa, jonne on parin
penikulman matka, on vuohi, Jumalan kiitos."
"Mutta minä en huoli vuohesta!" huusi Norine. "Tahtoisin picklestä,
sokerihilloa, sardiineja ja -- marmelaatia ja -- hammaspulveria!
Oikeita koulutyttöjen herkkuja! Olisin valmis vaikkapa ryöstämällä
hankkimaan noita hyvyyksiä, jos niitä olisi jossakin saatavissa."
Lopez pureskeli viiksiään ja näytti kohdistaneen ajatuksensa kiinteästi
johonkin seikkaan. Vähän myöhemmin, toisten vielä jutellessa
vilkkaasti, hän vei Ramoksen hiukan syrjään, ja kuiskailtuaan tälle
tovin ajan hän kutsui Judsonin vielä kolmanneksi neuvotteluun.
Vasta noin tunnin kuluttua O'Reilly sai puhua Norinen kanssa kahden
kesken, sillä upseeri toisensa jälkeen oli tullut tekemään tuttavuutta
neiti Evansin kanssa. Kun viimeinen oli vastahakoisesti poistunut,
sanoi O'Reilly:
"Puhelin Joen kanssa sinusta, ja minun mielestäni ei ole oikein
soveliasta, että liikut näin vapaasti kaikkialla ja aivan yksinäsi."
"Sinähän tiedät, että tuommoinen jurnutus saa minut raivoon", varoitti
Norine.
"Saakoon vain, mutta minä en voi olla rauhallinen, ennenkuin olet
jälleen New Yorkissa, terveenä ja vahingoittumattomana; ja minä en
herkeä nuhtelemasta sinua, ennenkuin --"
"Mutta minähän en ole yksin. Rouva Ruiz on aina mukanani."
"Älä nyt joutavia jaarittele. Hän ei ole sen kummempi holhooja kuin
minäkään."
"Kylläpä sinä olet hirveän itsepäinen, Johnnie!" huudahti Norine
kiukkuisesti. "Nyt ei ole aika puhua tuommoista hölynpölyä."
"Työsi laatu on tosin sellainen, että asemasi on poikkeuksellinen,
mutta sinä et tunne latinalaisen rodun luonnetta kuten minä. Näillä
kubalaisilla on aivan erilaiset käsitteet kuin meillä. He luulevat
hyvin helposti, että --"
"En välitä rahtuakaan, mitä he luulevat", sanoi tyttö, "kun vain
omatuntoni on puhdas, ja sillä hyvä."
Sanoja seurasi hetken hiljaisuus. Sitten O'Reilly virkkoi: "En
pelkääkään, että sinä tekisit jotakin sellaista, joka ei olisi oikein,
sillä sinä olet paras tuomari erottamaan oikean väärästä, mutta minua
huolettaa vain se, miten tämä kaikki voi sinuun vaikuttaa. Olet vielä
kokematon, runollinen" -- Norine naurahti, mutta O'Reilly jatkoi
itsepäisesti -- "ja juuri sellainen tyttö, jonka hetkellinen mielijohde
voi kokonaan vallata."
"Mistä olet saanut sen käsityksen, että olen kokematon ja runollinen?"
"Muussa tapauksessa et olisi täällä."
"No hyvä. Entä mitä tarkoitat tuolla 'hetkellisellä mielijohteella'?
Mihin sinä oikein pyrit?"
"Minä pelkään" -- O'Reilly epäröi, mutta pelko, joka oli ahdistanut
häntä enemmän kuin hän tohti myöntääkään, antoi hänelle rohkeutta --
"että jokin ajattelematon kiintymys, jokin rakkaus --"
Norine purskahti heleään nauruun, joka oli niin luonnollinen ja
teeskentelemätön, että jännitys, jonka väittely oli aiheuttanut,
laukesi heti.
"Täällä ovat kaikki rakastuneet sinuun, mikä on aivan luonnollista",
kiirehti O'Reilly edelleen; "ja minä olen ihan sairas pelosta, että
unhottaisit olevasi liian hyvä ainoallekaan heistä."
"Mikä tunnontarkka kaitsija oletkaan!" vastasi tyttö; "mutta voit olla
täysin rauhallinen. Minua vaivaa sellainen koti-ikävä, että ensimmäisen
sopivan tilaisuuden sattuessa olen valmis lähtemään tieheni. Lupaan
sinulle jotakin, Johnnie. Jos päätän rakastua johonkin näistä
ryysysankareista, niin en voi valita muita kuin sinut. Useimmat ovatkin
siinä uskossa, että meidän välillämme on jotakin."
"En oikein tiedä, miten jaksaisin pitää puoleni siinä tapauksessa",
tuumi O'Reilly, "sillä minun mielestäni olet täysin vastustamaton.
Juuri sentähden minusta ehkä onkin niin vastenmielistä ajatella, että
ottaisit jonkun tämän leikkisodan toisjalkaisen sankarin."
"Naiset eivät välitä jaloista naimisiin mennessään", huomautti Norine
hilpeästi. "Mihin toimenpiteisiin olet ryhtynyt Rosaan nähden?" kysyi
hän sitten vakavasti.
"Odottelen kuulumisia Matanzan kulmalta. Armeijassa ollessani minun
täytyy tietenkin mennä, minne määrätään, mutta kenraali Gomez toimittaa
parhaillaan tiedusteluja, ja saatuani luotettavia tietoja minä lähden
jälkiä seuraamaan."
"Toivot siis vielä?"