"Miten milloinkin. Nyt esimerkiksi ovat Yhdysvallat taipuvaiset
tunnustamaan Kuban kapinan oikeutetuksi, ja välit Espanjan kanssa
kiristyvät joka päivä; kärsimättömyys kasvaa kummallakin puolella, ja
kaikkeen ovat syynä vain nuo liioitellut kuvaukset ja ilkeämieliset
valheet, joita sanomalehdistöllenne täältä käsin syötetään. Olemme
päättäneet kukistaa tämän kapinan omalla tavallamme emmekä aio
sietää muukalaisten sekaantumista asioihimme. Sotaa ei käydä
milloinkaan huvikseen, mutta te sanomalehtimiehet olette kaunistelleet
verenvuodatuksen, johon kapinalliset ryhtyivät aloittaessaan sodan,
ja samalla olette vääristelleet syyt, joiden takia Espanjan on
tukahdutettava tämä mieletön liike, maksoi mitä maksoi. On jo suuri
vaara tarjona, että sytytätte palon, joka on tätä moninverroin
hirmuisempi. Ymmärrätte siis mitä tarkoitan, kun sanon, että olette
paljon vaarallisempi henkilö kuin tusina pommimiehiä. Teidän kynänne
voi tehdä enemmän vahinkoa ja tuhota enemmän espanjalaisia sotilaita
kuin kokonainen rykmentti amerikkalaisia pommimiehiä. Englantilainen
kumppaninne ei salaa tointaan, niin että hänet saattelemme
Nuevitakseen, jossa hänen on heti mentävä laivaan ja lähdettävä
saareltamme."
"Ja minun sallitte jäädä?" Johnnie oli todellakin hämmästynyt.
"Toistaiseksi. Niin on virallinen päätökseni, mutta" -- puhujan
silmät välähtivät omituisesti -- "näin kahden kesken puhuen tahtoisin
mielelläni varoittaa teitä. Olette urhoollinen ja neuvokas mies --
sitä ei taida kieltää -- ja toisissa olosuhteissa haluaisin kernaasti
tutustua teihin lähemmin. Juuri sentähden olen kovin pahoillani, kun
minun täytyy varoittaa teitä jäämästä Kubaan -- täällä olonne kävisi
sangen tukalaksi, siitä voitte olla varma. Minua suorastaan harmittaa,
ettemme voi syyttää teitä mistään; asia olisi ollut silloin paljon
selvempi. Kysyn sentähden vielä kerran, eikö olisi parempi myöntää,
että olen arvannut salaisuutenne?"
O'Reillyn hämmästys alkoi muuttua kipenöitseväksi kiukuksi, sillä
hänestä näytti, että hänen kanssaan vain kujeiltiin. Siitä huolimatta
hän pudisti päätään ja vastasi tyynesti: "Jos myöntäisin, niin
valehtelisin, herra kenraali."
Kenraali Antuna huokaisi. "Siinä tapauksessa tarjoaa tulevaisuus vain
ikävyyksiä meille molemmille."
"Olen siis aina vaarassa tulla uudelleen vangituksi."
"Ei suinkaan. Ymmärtäkää minut oikein, sillä tarkoitan vain teidän
parastanne. Ette ole voinut olla huomaamatta, että sotilaamme katsovat
hyvin karsaasti teitä amerikkalaisia, ja onnettomuuksia ei voida
välttää. Ajatelkaapa, että teille tapahtuisi jotakin. Sille emme voisi
parhaalla tahdollakaan mitään, ja siinäpä juuri pulma onkin. Te tulitte
Kubaan nauttiaksenne sen suloisesta ilmanalasta ja haluatte niin ollen
liikkua mahdollisimman paljon ulkosalla, sehän on selvää. No hyvä! Nyt
on asian laita siten, että armeijassamme on paljon nuoria alokkaita,
joista minulla on paljon huolta. He ovat kyllä isänmaanrakkauden
innostamia kunnon poikia, mutta niin kovin huolimattomia. Hyvästä
ampumataidosta heillä ei ole aavistustakaan, eivätkä he näy lainkaan
käsittävän, miten vaarallisia kapistuksia pyssyt ovat. Ampua räiskitään
aamusta iltaan ja on hyvä, jos neljästäkymmenestä laukauksesta yksi
osuu maaliin. Minun on täytynyt puuttua asiaan useamman kerran
päällikkyyteni kaikella ankaruudella. Minun on oikein paha olla, kun
ajattelen, mitä kaikkea teille voi tapahtua ulkona kuljeskellessanne."
"Huolenpitonne on vallan liikuttava", sanoi O'Reilly kumartaen
ivallisesti, mutta kenraali Antuna ei ollut äänensävyä huomaavinaan,
vaan jatkoi viekasteluaan:
"Ajatelkaahan miltä minusta tuntuisi, jos teidät eräänä kauniina
päivänä löydettäisiin hengettömänä." Puhujan äänessä kuvastui syvä
tuska. "Millä itseäni puolustaisin ja miten saisin syyllisen selville?"
"Pitämällä minua tarkoin silmällä kuten tähänkin saakka", vastasi
O'Reilly kuivasti.
"Luonnollisesti olette yötä päivää tarkimman valvonnan alainen ja
ollakseni täysin varma turvallisuudestanne pyydän teitä sallimaan, että
joku mieheni saa aina olla läheisyydessänne, minne ikinä menettekin.
Emme haluaisi päästää teitä hetkeksikään näkyvistämme, ja sentähden
olisi hyvä, jos sallisitte hänen oleskella kanssanne huoneessannekin
kotosalla ollessanne. Tosin en luota salapoliiseihimme, sillä he
ovat mielestäni kovin huolimattomia ja välinpitämättömiä, mutta nämä
varovaisuustoimenpiteeni vapauttaisivat minut ja maani hallituksen
syytöksistä ja kaikesta vastuunalaisuudesta, jos teille tapahtuisi
jokin onnettomuus. Keinoon ryhdyn kuitenkin sangen vastahakoisesti,
sillä kaikesta huolimatta se olisi omiaan vain jännittämään maittemme
jo ennestään kireitä välejä. Kuten näette, olen täysin rehellinen
teitä kohtaan." Kenraali huokaisi. "Toivoisin, että löytäisitte
toisen ilmanalan, joka olisi kolotuksellenne yhtä edullinen. Silloin
vierittäisitte raskaan taakan hartioiltani. Antaisin luotettavan
saattueen seurata teitä Nuevitakseen, josta matka New Yorkiin sujuisi
hupaisesti hyvän ystävänne herra Branchin keralla." Puhuja vaikeni
toivehikkaasti ivallisen hymyn väikkyessä hänen huulillaan.
Johnnie ei jaksanut hymyillä vastaan, sillä hänen sydämensä oli
lyijynraskas. Hän käsitti vastustelun olevan hyödytöntä, sillä hän
tiesi aivan varmaan, että jääminen Puerto Principeen tämän selvän
varoituksen jälkeen kävisi kovin vaaralliseksi. Hänet yllättäisi
jokin onnettomuus, jota hän ei voisi välttää, ja jo tuo kovennettu
valvontakin tekisi tyhjäksi hänen suunnitelmansa. Hetkisen kuluttua hän
lausui vakavasti:
"Kiitän hienotunteisuudestanne, herra kenraali. Olen päättänyt
noudattaa kehoitustanne ja -- lähteä täältä." Kenraali Antunan julmat
kasvot kirkastuivat ja hypähtäen tuolistaan hän meni O'Reillyn luo
ja tarttui tämän käsiin; näyttipä hän melkein haluavan syleillä
tätä. "Kiitän teitä", huudahti hän. "Teette minulle korvaamattoman
palveluksen. Nyt voin jälleen hengittää. Sallikaa minun tarjota teille
jotakin -- hienointa Espanjan viiniä ehkä? Eikö? No, sytyttäkää nyt
ainakin sikaari -- kas tässä Kuban parhaimpia!"
Hänen kiitollisuutensa oli ylitsevuotavainen ja hän vannoi, että
O'Reilly oli tehnyt hänelle maailman suurimman palveluksen.
"Saatatte minut aivan hämilleni", Vastasi O'Reilly koettaen kestää
miehuullisesti häviönsä. Mutta hänen mielensä oli niin katkera, ettei
hän voinut olla lisäämättä: "Jos kirottu tautini uusiintuu, niin
kenties tapaamme piakkoin jälleen, joko täällä tahi muualla."
"Sitä hupia en tohdi toivoakaan", vastasi kenraali nopeasti. "Mutta
jos niin kävisi, niin muistakaa, että meillä espanjalaisilla on varma
kolotuksenparannuskeino. Hiukan vastenmielinen tosin, mutta vaikuttava!
Vain pieni nikkelipilleri, ja siinä kaikki." Kenraali Antuna hymyili
niin että hampaat näkyivät. "On toinenkin parannuskeino, joka ei
ole niin varma, mutta hyvä kylläkin. Olen kokeillut sillä ja minun
mielestäni se on erinomainen. Pitää juoda paljon kokos-pähkinän maitoa,
joka näkyy olevan hyvin yleinen lääke täällä Kubassa, mutta edellinen
keino, jota sanon Espanjan kuuriksi, on paljon tehokkaampi, kuten jo
huomautin. Olen mielihyvällä huolehtiva, että laivallenne tuodaan suuri
varasto kokos-pähkinöitä teitä varten. Toivon, että hedelmien vaikutus
on mitä parhain, ja kun syötte niitä, niin muistelkaa minua."
Kehoitus oli tarpeeton, sillä O'Reilly ajatteli kenraalia koko ajan,
kun häntä vietiin aamun sarastaessa rautatieasemalle suoraan vaunuun,
jossa hän istahti penkille Branchia vastapäätä vartijasotilasten
tunkeutuessa sisään heidän jäljessään. Hän oli toivottoman synkkä ja
vannoi, ettei hän voisi milloinkaan unhottaa tuota vanhaa ilveilijää
ivallisine hymyineen. Hän kirosi ja sadatteli muistellessaan noita
turhaan kuluneita viikkoja ja joutui aivan epätoivoon, kun hän
ajatteli, miten lähellä hän oli jo ollut päämääräänsä. Missä mahtoi
Rosa-poloinen nyt olla? Milloin ja miten kävisi saarelle paluu
mahdolliseksi? Hän jaksoi tuskin voittaa kiusauksen heittäytyä junasta,
mutta tyyntyi muistaessaan, etteihän Kuba ollut sentään aivan pistinten
piirittämä. Hän palaisi mahdollisimman pian.
Leslie Branch keskeytti hänen synkät mietteensä kysymällä:
"Paljonko sinulla on rahaa?"
"Ei kymmentä dollaria."
"Sinähän olet rikas. Minut nylki emäntäni putipuhtaaksi. Mutta eikö
hallituksilla ole tapana kustantaa vieraidensa kotimatka?"
"Epäilemättä."
"Kunhan ostavat minulle piletin ensimmäiseen satamaan, niin en muusta
välitäkään. Vapaaksi päästyäni koetan jälleen uudestaan. Merimatka
hirvittää minua kyllä, sillä olisi kaikkein kamalinta tulla mereen
haudatuksi." Ja Branch alkoi rykiä käheästi.
"Mitä turhia", lohdutteli O'Reilly. "Laivassa voi olla jäätäkin."
"Jäätä!" Branch tuijotti kumppaniinsa suu auki. "No, tuhat tulimmaista!"
Helppous, jolla Kubasta lähtö kävi päinsä, oli täydellinen vastakohta
vaikeuksille, jotka kohtasivat saarelle saapuvia. Eräs laiva lähti
Nuevitaksesta saman päivän iltana, jolloin molemmat amerikkalaiset
saapuivat kaupunkiin, ja heidät vietiin suorinta tietä laivaan.
Sotilassaattue erosi heistä vasta sitten, kun ankkuri oli nostettu.
O'Reilly katseli tuskallisin silmäyksin etäisyyteen häipyviä valkoisia
talorivejä, ohikiitäviä mangrove-soita ja kaukaa siintäviä kukkuloita,
ja kun aavan meren suolainen hengähdys alkoi jäähdytellä hänen
polttavia ohimoitaan, haki hän hytistään kokos-pähkinöitä täynnä olevan
korin, jonka kenraali Antuna oli ystävällisesti hänelle varannut, ja
heitti sen laidan yli mutisten:
"Kolotus oli kuin olikin huono tauti."
* * * * *
"Suuria uutisia!" huudahti Estevan Varona, kun hän eräänä päivänä
hyppäsi satulasta. "Kävin Yumurissa saakka ja kohtasin tiellä muutamia
Lacret'n miehiä, jotka kertoivat, että kenraali Campos on eronnut. Hän
on myöntänyt olevansa voimaton kukistamaan Kubassa riehuvaa kapinaa.
Mitäs siitä tuumit?"
"Merkitseekö se, että sota loppuu nyt?" kysyi Rosa kiihkeästi.
"Eikö mitä. Hänen sijaansa on tullut toinen -- hän on parhaillaan
Havannassa -- pieni, musta mies, joka ei milloinkaan hymyile.
Hänellä on iso nenä ja pitkä leuka ja hän kuuluu pukeutuvan aivan
mustiin -- oikea juutalaiskoira, kaikesta päättäen. Hänen nimensä
on Weyler -- Valeriano Weyler, Teneriffan markiisi." Estevan nauroi
ylenkatseellisesti, ikäänkuin nimi Weyler ei olisi merkinnyt hänelle
mitään.
"Eihän ole ihmeellistä, ettemme ole kuulleet mitään", sanoi tyttö.
"Piilottelemme kuin metsän otukset emmekä näe välistä viikkoihin
ketään. Usein ihmettelenkin, miten O'Reilly lainkaan voi löytää meidät."
"Älä sitä sure", sanoi Estevan rohkaisevasti katsellen samalla
hyväksyvin silmäyksin uutta majaa ja kasvistarhaa, jonka Evangelina
oli rohkeasti pannut alulle. "Paikka ei ole niinkään huono, vai mitä?
Eversti Cobo ei ainakaan löytäisi meitä yhtä helposti kuin viime
kerralla."
"Cobo!" kuiskasi tyttö väristen. "Hän kummittelee aina unissani."
Estevan synkistyi. "Olen nähnyt hänet useasti, mutta hän on aina
mahdollisimman varovainen liikkuessaan Yumurin suunnalla. Sanotaan
hänen päättäneen hävittää koko laakson."
"Niin, hän ei unhota tappiotaan milloinkaan." Estevan ei kertonut
sisarelleen lähimainkaan kaikkea, mitä hän kuuli ja näki retkillään,
sillä hän tiesi, että Cobon nimen mainitseminenkin sai tytön kauhusta
vapisemaan. Hän oli kuitenkin varma, että Rosa tiesi yhtä hyvin kuin
hänkin, miksi tuo julmuri niin uupumatta vainosi laakson asukkaita
-- heidän yksinäiseen piilopaikkaansa oli saapunut viestejä miehen
hillittömästä julmuudesta, viestejä, jotka tekivät sisarukset sairaiksi
pelosta. Huhu kertoi everstin olleen kuolemaisillaan saamansa haavan
tähden ja vannoneen toinnuttuaan elävältä korventavansa ampiaiset,
jotka olivat häntä pistäneet. Hän oli vannonut toisiakin valoja, jotka
karkoittivat öisin unen Estevanin silmistä.
Estevan jumaloi sisartaan ja tämän onni oli hänen korkein päämääränsä.
Sentähden saattoi jo ajatuskin, että tuo roisto ja murhamies ajoi
tätä takaa kiukkuisesti kuin haukka kyyhkystä, hänet sanomattomaan
raivoon. Yhtä katkera oli hänen vihansa Pancho Cuetoa, tuota petturia
kohtaan, joka oli entisten konnuuksiensa lisäksi usuttanut tämän uuden
vihollisen heidän jäljilleen, ja koska Rosan turvallisuus ja hänen
oma kunniansa vaativat, että noiden roistojen täytyi kuolla, oli hän
päättänyt tuhota nämä tavalla tahi toisella. Vapaaehtoisten päällikön
kimppuun oli luonnollisesti vaikea käydä, mutta Cueto asui vielä
kaikessa rauhassa mustuneiden vainioidensa keskellä, ja hänet valitsi
Estevan ensimmäiseksi uhrikseen.
Cobon nimen mainitseminen oli kääntänyt pojan ajatukset hetkeksi
muualle, mutta samassa hän havahtui. "Odotapas! Olin aivan unhottaa.
Katsohan, mitä Lacret'n miehet minulle antoivat." Hän otti taskustaan
julistuksen, joka oli uuden kenraalin allekirjoittama, ja alkoi lukea.
Julistus kuului:
"Kaikkien maaseudun asukasten, tahi sellaisten, jotka asuvat kaupunkien
alueiden ulkopuolella, on kahdeksan vuorokauden kuluessa muutettava
kaupunkeihin, joihin on sijoitettu sotaväkeä. Henkilöt, jotka eivät
noudata tätä määräystä, vangitaan kapinallisina."
Juuri tämä epäinhimillinen keskitysmääräys, teko, jolla ei ole
vertaistaan sotahistoriassa, antoi kenraali Weylerille, joka oli
tunnetusti raa'an ja julman kansansa oikein tyypillinen edustaja, nimen
"Weyler teurastaja". Estevan ja Rosa eivät kumpikaan täysin ymmärtäneet
julistuksen merkitystä, ja kukapa olisi voinutkaan sen tehdä. Olihan
aivan mahdotonta aavistaa sitä säälimätöntä viattomain ihmisparkojen
teurastusta, joka nyt alkoi. Kaupunkeihin kerätyt avuttomat miehet,
naiset ja lapset nääntyivät nälkään, ja lopusta pitivät kulkutaudit
huolen. Satojentuhansien Kuban asukasten täytyi heittää kotinsa oman
onnensa nojaan ja sulloutua suojattomiin vankileireihin, joissa
kolmattasataatuhatta henkeä kuoli nälkään ja tauteihin. Ennen niin
hedelmällinen maa oli nyt aivan autioksi hävitetty, kukoistavat
viljelykset muuttuivat vähitellen tuhanharmaiksi, ja hirvein nälänhätä
kuristi otteeseensa saaren koko länsiosan aina Pinar del Rioon saakka.
Ja kaiken tämän sanomattoman hädän ja kurjuuden aiheutti juuri tuo
"Weyler teurastajan" julistus, jota Estevan parhaillaan luki.
"Kahdeksan vuorokautta! Milloin on viimeinen?" kysyi Rosa.
"Siunatkoon, tämähän on jo kahden viikon vanha!" huudahti poika.
"Ammutaanko meidät, jos meidät löydetään?"
"Varmasti! Mutta meitäpä ei löydetä. Menkööt ne tyhmeliinit, jotka
pelkäävät tuon vanhan korpin vaakkumista, kaupunkeihin; sitä enemmänhän
meillä on täällä syötävää!" Estevan rutisti paperin palloksi ja heitti
menemään. "Nyt on aika lähteä Pancho Cueton luo ja saattaa hänet
tilille konnuuksistaan." Estevanin huoleton käytös rohkaisi Rosaa
suuresti.