O'Reilly vangittiin puoliyön aikaan. Kun perusteellinen
ruumiintarkastus oli toimitettu ja kaikki hänen tavaransa tutkittu
perinpohjin, lähdettiin päävahtiin, jossa Leslie Branch jo oli.
Sairas sanomalehtimies näytti pidemmältä, laihemmalta ja
verettömämmältä kuin milloinkaan ennen, ja hänen toivottoman synkät
kasvonsa soveltuivat tilanteeseen ihailtavan hyvin.
"Halloo, kreivi! Mitä kuuluu?" huudahti Johnnie ohimennen.
"Hyvääpä tietenkin!"
Eräs upseeri käski heidän pitää suunsa kiinni.
Sitten seurasi pitkä väliaika, jonka kuluttua vangit vietiin suureen
huoneeseen, jossa espanjalaisen varusväen koko esikunta näytti olevan
koolla. Univormujen kokoelma oli todellakin vaikuttava, ja julmia
kasvoja oli pitkä rivi. Molemmat amerikkalaiset otettiin vastaan
kiukkuisin ja vihaisin silmäyksin.
Vangit saivat käskyn seisoa vieretysten syyttäjiinsä päin, ja sitten
heitä kuulusteltiin vuorotellen. Kuulustelu oli ankara ja säälimätön,
mutta kun O'Reilly osasi espanjan kieltä, tuli hän tulkitta toimeen.
Hän sanoi tulleensa saarelle vain terveytensä tähden ja oli aina
koettanut noudattaa mahdollisimman tarkoin vallitsevia määräyksiä. Jos
hän oli niitä jotenkin rikkonut, niin hän oli tehnyt sen tietämättään
eikä tahallaan. Hän kielsi jyrkästi olevansa missään yhteydessä
kapinallisten kanssa, ja vaati selitystä, miksi hänet oli vangittu.
Mutta hänen uskottavalta kuulostava puheensa ei tehnyt pienintäkään
vaikutusta kuulijoihin. Kaupungin varusväen päällikkö, kenraali Antuna,
jolla oli hovimiehen hieno käytöstapa, mutta sotilaan kylmä ja rohkea
katse, nojautui eteenpäin sanoen:
"Teillä on siis huono terveys, Señor?"
"Kovin huono. Minua vaivaa ankara kolotus."
"Ja kolme päivää sitten olitte ulkona kaupungilla myrskyssä ja
sateessa", hymähti kenraali.
"Aivan niin, herra kenraali."
"Sateen tauottua palasitte hotelliinne. San Rafael- ja Estrella-katujen
kulmaan oli muodostunut suuri lätäkkö, jonka yli hyppäsitte. Olenko
oikeassa?"
"Kyllä."
Kenraali Antuna katsahti paperiin, joka oli hänen edessään pöydällä.
"Tuo lätäkkö oli kuusi jalkaa ja neljä tuumaa läpimitaten. Voitteko
vaatia minun uskovan, että kolotusta sairastava henkilö voisi loikata
sellaisen matkan?"
Leslie Branch muutti jalkaansa ja kostutti huuliaan, mutta O'Reilly
kohautti vain kärsimättömästi hartioitaan. "Hyvä kenraali", sanoi hän,
"ettekö ole milloinkaan potenut kolotusta tahi hermosärkyä? Niinkö?
No, sittenhän tiedätte, että jomotus on aivan yhtämittainen, eikö
niin? Mutta nyt on asian laita siten, ettei tautini vaivaa minua juuri
ollenkaan tässä ilmanalassa, ja sentähden olen täällä."
Kenraali valikoi pöydällä olevien esineiden joukosta keskikokoisen
pistoolinammuksen, jota hän näytti O'Reillylle kysyen:
"Mitäs tästä sanotte?"
"Mitä tarkoitatte? En ymmärrä kysymystänne."
"Tämä löytyi matkalaukkunne vaatelokerosta." O'Reilly rypisti ensin
kulmiaan, mutta samassa hänen rohkeat kasvonsa kirkastuivat. "Se on
varmaankin unohtunut laukkuuni, kun lähdin Matanzasta kolme kuukautta
sitten."
"Mitä? Matanzastako!" huudahti eräs eversti kiihkeästi. "Mitä teillä
oli Matanzassa tekemistä?"
Kieroilu oli nyt tarpeetonta, ja Johnnie selosti tarkkaan olonsa
Matanzassa Carterin tuontiyhtiön edustajana, mainitsi nimiä, osoitteita
ja tekemiään kauppasopimuksia ja pyysi läsnäolijoita tiedustelemaan
Matanzasta, oliko hän puhunut totta vai ei.
Muutamiin kuulijoihin puhe epäilemättä vaikutti, mutta hänen nykyisten
puuhiensa viattomuutta ei kukaan uskonut; näyttipä aivan siltä, että
tuon julman everstin mielestä oli syytetyn aikaisempi oleskelu Kubassa
mitä luotettavin todistus tämän kuulumisesta kapinallisten järjestöön.
Johnnie arvasi, että hänen epäiltiin olevan niitä amerikkalaisia
insinöörejä, joita huhu kertoi vihollisen palkanneen armeijaansa
räjähdysaineiden käyttöä ohjaamaan. Häntä koetettiin kiertää
mahdollisimman viekkaasti laadituilla kysymyksillä ja monimutkaisia
teknillisiä lauseparsia käyttäen, niin että hän vahingossa sanoisi
jotakin, joka ilmaisisi hänen oikean ammattinsa ja vahvistaisi
häneen kohdistuneet epäluulot. Hänen kätensäkin tutkittiin erittäin
huolellisesti, oliko niissä muutamia varmoja tunnusmerkkejä tahi
kemiallisten aineiden käsittelyn jättämiä jälkiä, ja vihdoin päätti tuo
kiihkoisa eversti lopullisesti musertaa O'Reillyn ottamalla pöydältä
pienen nikkelöidyn esineen, jota hän heilutteli riemuiten tämän silmäin
edessä.
"Tämä ilveily saa nyt loppua!" jyrisi hän. "Mikä vehje tämä on, häh?"
"Nenäruisku, mikäli minä tiedän. En ole ikinä semmoista tarvinnut."
"Se on minun", sanoi Leslie Branch, mutta eversti ei ollut kuulevinaan.
"Ahaa! Selittäkääs, miten sitä käytetään."
Johnnie teki niin, mutta hänen selityksensä ei saavuttanut vähintäkään
luottamusta everstin ivallisista hymähdyksistä ja paljonpuhuvista
eleistä päättäen. "Siinä kuulette!" huudahti tämä kääntyen
esimieheensä. "Mies valehtelee, niin että nokka heiluu."
Toiset upseerit tarkastelivat uteliaasti tuota harvinaista esinettä
ja kuiskailivat keskenään ja uskalsipa eräs varovasti koetella sen
kärkeäkin.
"Mikä tuo esine sitten oikein on?" kysyi kenraali. Nyt oli everstin
suuri hetki tullut. "Sanon sen heti", alkoi hän vilkaisten
syrjäkareittain O'Reillyyn. "Tiedän yhtä ja toista mekaniikan
alalta ja sentähden en uskonut siteeksikään tuon lurjuksen julkeita
valheita. Tämä" -- hän loi tovereihinsa leimuavan katseen -- "tämä
esine on minun tietääkseni koje, jolla ruiskutetaan räjähdyselohopeaa
dynamiittipanoksiin." Huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus. Upseerit
tuijottivat tuohon pikkuiseen ruiskuun hämmästyksestä sanattomina.
"Kuinka sitä käytetään?" äännähti eräs.
"Laite on noita nerokkaita amerikkalaisia keksintöjä, mutta en ole
sattunut vielä semmoista näkemään. Hyvän järkeni avulla vain ymmärsin
tähän kätketyn ajatuksen. Onhan selvää, että tämä kärki pistetään
dynamiittiin, näin, ja painetaan mäntää --" Kenraali Antunalta pääsi
huikea hätähuuto, ja läiskäyttäen kädet silmilleen hän nousi horjuen
tuolistaan. Tehdäkseen selityksensä mahdollisimman havainnolliseksi
oli eversti painanut mäntää sillä seurauksella, että ruiskun sisältö
sattui suoraan hänen hartaasti kuuntelevan päällikkönsä tarkkaavaisiin
kasvoihin.
"Silmäni! _Dios mio_! Olen menettänyt näköni ainiaaksi!" huusi onneton
kenraali hänen alaistensa tuijottaessa häneen kauhun valtaamina.
Onnettomuuden aiheuttaja kalpeni liidunvalkeaksi ja lysähti tuoliinsa
kuin halvauksen saanut.
"Lääkäri, sukkelaan!" karjui joku. "Jumalani, miten ajattelemattomasti
tehty."
"Tämä -- tämä on hirmuista", änkytti toinen. "Se -- se räjähtää pian."
Kaikki syöksähtivät kauemmaksi pöydän luota, mutta Leslie Branch
nauroi, niin että hän aivan tärisi. Hänen laiha ruumiinsa nytkähteli
kuin suonenvedossa, kalpeat kasvot olivat punehtuneet ja sinertäviltä
huulilta kuului sarja hermostuneita hykäyksiä, jotka päättyivät käheään
ja vinkuvaan köhimiseen. O'Reilly ei ollut milloinkaan ennen nähnyt
hänen nauravan.
"Sano -- sano niille, että ruiskussa oli vain suolavettä", sai Leslie
vihdoin vaivoin sanotuksi.
Kun tämä tervetullut huomautus oli käännetty ja kenraali huomannut
sen todeksi, pääsi kaikilta helpotuksen huokaus, jota seurasi arka
silmäys everstiin. Tämä oli sangen murheellinen ja saatettuaan itsensä
ja päällikkönsä naurunalaisiksi hän kätki nyt häpeänsä ottamalla
kasvoilleen ilmeen, jossa synkkä ja loukattu arvokkuus kuvastui. Oli
kuitenkin ilmeistä, että hän piti vieläkin näitä amerikkalaisia sangen
vaarallisina henkilöinä ja oli epäluuloisempi kuin konsanaan.
Tämä välikohtaus keskeytti O'Reillyn kuulustelun ainakin hetkeksi, ja
huomio kiintyi nyt hänen kumppaniinsa. Branchin kohta oli ilmeisesti
toivoton. Hän myönsi olevansa sanomalehtimies ja lähettäneensä postitse
julkaistaviksi aiottuja kirjoituksia, mikä oli jo aivan tarpeeksi
upseerien ilmeistä ja silmäyksistä päättäen. Näki kaikesta, ettei
häntä kohtaan aiottu osoittaa vähintäkään sääliä. Mutta hän aiheutti
täydellisen yllätyksen, kun hän aivan rauhallisesti sanoi olevansa
Englannin alamainen ja varoitti vangitsijoitaan kohtelemasta häntä
yhtä hävyttömästi ja ankarasti kuin amerikkalaisia. Hänen sanansa
vaikuttivat, omituista kyllä, sillä hänen tuomiotaan ei julistettu
heti, vaan vangit vietiin huoneesta ja käskettiin odottamaan.
Vihdoin sai O'Reilly käskyn tulla kenraalin luo, joka oli aivan
yksinään tuossa suuressa huoneessa, kun O'Reilly astui sisään.
"Suokaa minulle anteeksi häiriö, jonka olemme teille aiheuttaneet",
aloitti kenraali.
"Olenko siis vapaa?"
"Olette."
"Minä kiitän."
Kenraalin silmät välähtivät. "En uskonut hetkeäkään tuota puhetta, että
olette dynamiittimiehiä", lausui hän. "Ei, minulla on omat epäluuloni,
joita tämä kuulustelu ei ole ikävä kyllä lainkaan kyennyt poistamaan."
"Saanko kysyä, mistä sitten minua oikein epäilette?" Johnnien
mielenkiinto oli todellakin herännyt.
"Herra O'Reilly", sanoi kenraali painolla ja vakavasti, "uskon teidän
olevan maalleni paljon vaarallisemman henkilön kuin tusina pommimiehiä.
Olette kirjailija."