"Neekerit hevosineen ovat pian paikallaan, ja minä lähden nyt."
Manin koetti painaa Johnnien takaisin tuoliin. "Tehän olette aivan
järjiltänne", huohotti hän. "Ystävämme peräytyvät parhaillaan
vuoristoon, joten yrityksestä ei tule nyt mitään. Menkää sukkelaan
hotelliinne."
Ensi kerran heidän tuttavuutensa aikana Manin kuuli tuon hyvänsävyisen
amerikkalaisen kiroavan. O'Reillyn silmät leimusivat, ja hän oli
todellakin menettänyt kokonaan malttinsa.
"Mutta minä menen sittenkin", huusi hän. "Kuban kaikki kirotut
espanjalaiset eivät voi minua enää pidättää. Jumalani! Olen jo kyllin
kauan odottanut ja nyt yritän, vaikka --"
"Olette totisesti hullu!" julisti rohdoskauppias. "Tahdotte siis aivan
tahallanne tapattaa itsenne?" O'Reilly lasketti toisen kirouksen ja
riuhtaisihe irti.
"Hyvä on sitten", huudahti Manin, "mutta ajatteletteko lainkaan meitä,
jotka olemme uskaltaneet henkemme tähtenne? Otaksutaanpa, että pääsette
pakoon. Minkälaisen vastaanoton luulette saavanne meikäläisten luo
päästyänne? Ettekö usko heidän ajattelevan, että juuri te olitte
houkutellut heidät viekkaasti ansaan?"
Nuoren miehen kiihtymys alkoi asettua, ja hänen silmäinsä hurja ilme
lientyi vähitellen.
"Ei!" jatkoi Manin. "Teidän täytyy odottaa, kunnes --" Hän vaikeni
äkisti ja astui myymäläpöytänsä taakse, sillä eräs espanjalaisen
upseerin univormuun puettu mies oli tullut kuistille.
Tulija, joka oli hienon ja valppaan näköinen nuori mies, meni suoraan
O'Reillyn luo ja sanoi katseltuaan ympärilleen niin kovalla äänellä,
että molemmat kuulivat:
"_Señor_, olette vaarassa. Teidät vangitaan ensi yönä, ja minä pyydän
teitä huolehtimaan, ettei hallussanne ole silloin mitään vaarallista
tahi luvatonta."
O'Reillyn kasvoilla kuvastui mitä vilpittömin hämmästys. "Vangitaan? Ja
minkätähden? Miksi --"
Vieras kohautti hartioitaan. "En tiedä. Toverinne, sanomalehtimies,
vangitaan samalla, joten teidän pitäisi varoittaa häntä. Mutta olkaa
varovainen sitä tehdessänne, sillä häntä vartioidaan tarkasti ja hänen
jokainen sanansakin kuullaan."
"Miksi ilmoitatte tämän minulle -- te? Oliko -- oliko tämä ehkä jokin
juoni saada tarpeellista tukea epäluuloillenne?" kysyi O'Reilly. Manin
katseli heitä huolestuneesti, ja hänen kielellään pyöri sama kysymys.
"Ei!" Upseeri pudisti päätään. "Olen ystävä -- kubalainen tästä
univormusta huolimatta. Jos toistatte sanani kuulustelussa, niin minut
ammutaan tunnin kuluttua. Minä pyydän" -- hänen äänessään oli rukoileva
sointu -- "olkaa varovainen ja ottakaa varoitukseni huomioon. Minä en
tiedä, oliko teillä mitään tekemistä äskeisen kahakan kanssa, mutta
vähän aikaa sitten tuli linnakkeesta sana, että kapinalliset olivat
lähellä. Toivottavasti kaikki meni onnellisesti. Muistakaa nyt -- ensi
yönä!" Upseeri poistui kumartaen.
Manin huokaisi helpotuksesta. "_Caramba_! Kylläpä minä säikähdin.
Luulin jo viimeisen hetkeni tulleen. No, mitä minä sanoin?"
"Tuo mies on meidän vakoojiamme!"
"Epäilemättä. Meillä on paljon kannattajia. Nyt näette, mitä olisi
tapahtunut, jos olisitte yrittänyt lähteä. Valmistautukaa nyt pahimman
varalle."
Noin puolta tuntia myöhemmin O'Reilly näki ratsuväkiosaston palaavan,
ja miehet nauroivat ja huutelivat joitakin ivallisia huomautuksia
kahakasta katukäytävillä kulkevalle yleisölle. Pari haavoittunutta
oli joukossa. He olivat kalpeat ja pysyivät satulassa vain toveriensa
tukemina, mutta yleisön huomio ei ollut heihin kiintynyt. Kaikki
katselivat joukon takana köydessä venyvää veristä ryysyläjää, joka oli
ollut vielä äsken taistelukuntoinen mies. Köysi nytki säälimättömästi
hervottomia jäseniä, ja mudan mustaamat kasvot tuijottivat sokeasti
ylöspäin.
O'Reilly tuijotti kadulle kauhun lamauttamana. Hänen päätänsä alkoi
pyörryttää ja päästäkseen näkemästä tuota kauheata näkyä hän hoippui
huoneeseensa mielessään kaamea kysymys, oliko hän mahtanut aiheuttaa
tuon miespoloisen kuoleman. Nyt ei Puerto Principen kaduilla hurrattu
sotilaiden ratsastaessa ohitse. Yleisö kääntyi katsomaan joukon jälkeen
ja jäi tuijottamaan kauhun valtaamana köydessä venyvään ruumiiseen.
Keskustelu vaikeni ja hiljaisuudessa kuultiin vain aseiden kalahtelua
ja loittonevan ratsujoukon kavioiden kopinaa, jota espanjalaisten
sotilaiden raa'at huudahdukset säestivät.
Jostakin syystä ei Leslie Branchia löytynyt nyt mistään; hänen
ovensa oli lukittu eikä kukaan ollut nähnyt häntä, joten O'Reilly ei
voinut varoittaa häntä ennen iltaa, jolloin Branch ilmestyi aivan
äkkiarvaamatta juuri kun Johnnie istahti illallispöytään.
"Missä perhanassa olet ollut?" kysyi O'Reilly äkäisesti.
"Olinpahan vain viikkopakinaani kirjoittamassa. Kerroin aamullisesta
'taistelusta', mutta kun en voinut työskennellä huoneessani, niin --"
"Istu nyt ja älä hypähdä ylös kun kuulet mitä on tapahtunut. Meidät
nitistetään ensi yönä."
"Miksi yöllä?"
"En tiedä. Ehkäpä se on sopivin aika sotilaallisille toimenpiteille."
"Mistä meitä syytetään?"
"Arvelen, etteivät espanjalaiset viranomaiset voi ylimalkaan sietää
meitä. Onko sinulla mitään luvatonta huostassasi?"
"Ei -- ei suinkaan. Paitsi henkilötodistuksiani ei minulla ole muita
papereita kuin -- kuin suosituskirjeeni kenraali Maximo Gomezille."
O'Reilly menetti äkkiä vähäisenkin ruokahalunsa. "'_Ei muita papereita
kuin kirje kenraali Gomezille!_'" toisti hän hillitysti. "Hyvä Jumala,
Branch! Sinut ammutaan varmasti huomenna aamun sarastaessa."
Branch rykäisi kuivasti. "Niinkö luulet? Arvelet ehkä, että olisi
viisainta hävittää tuo kirje?"
"Tee se mahdollisimman pian. Missä säilytät kirjettä?"
"Huoneessani."
"Hm! Siinä tapauksessa on tehtävä sangen vaikea, enkä voi taata
onnistutko lainkaan." O'Reillyn aivot toimivat tarmokkaasti. "Mikäli
olen ymmärtänyt puheistasi vartioidaan sinua huoneessasikin."
"Tuhat tulimmaista, totta kait!"
"Etkö voisi käyttää jotakin toista kirousta?" sanoi O'Reilly
ärtyisesti. "Mielestäni on 'tuhat tulimmaista' aina ollut mitättömän
laimea ja kaikkea vaikutusta vailla."
"Viereiseen huoneeseen tuli aamulla uusi asukas. Kuulin sieltä liikettä
ja olen varma, että se roisto on tehnyt väliseinään tirkistysreiän."
Branch oli nähtävästi hyvin hermostunut.
"No, aivan varmasti. Minulla on samanlainen naapuri; tuo tuolla, joka
parhaillaan katselee meitä."
Leslie loi kiukkuisen katseen mieheen, jota hänen ystävänsä oli
tarkoittanut. "Oikea vakoilijan naama, eikö niin? Mutta sanopas, mitä
minä teen tuolle kirjeelle?"
"Sitä juuri mietiskelen", vastasi Johnnie. Hetkisen kuluttua ystävykset
nousivat ja poistuivat huoneesta Johnnien yhä miettiessä pulmaa.
Tultuaan Branchin asuntoon O'Reilly tutki huoneen niin tarkoin kuin
hän suinkin tohti. He olivat molemmat jännityksessä, sillä heidän
mielestään oli aivan varmaa, että vihamieliset silmät vartioivat heitä
koko ajan, mutta siitä huolimatta he olivat huolettoman näköiset ja
juttelivat iloisesti. Tuon suosituskirjeen polttaminenhan näytti
olevan maailman helpoin asia, mutta he käsittivät täysin, että
tilanne kävisi monin verroin vaikeammaksi, jos heidän epäluuloissaan
olisi perää ja teko huomattaisiin. He eivät voisi selittää sitä niin
tyydyttävästi, että kuulustelijat tyytyisivät. Tuon salaperäisen
paperin hävittäminen, ja varsinkin kun tuo hävittäminen tapahtui niin
myöhään illalla, tuntuisi jo mahdollisimman omituiselta, jopa niin
epäilyttävältä, että se voisi tuhota heidät perinpohjin. Saarelta
hänet ainakin karkoitettaisiin, siitä oli O'Reilly varma, sillä hän
tiesi, että viranomaiset etsivät vain jotakin syytä päästäkseen hänestä
eroon. Hänen kynsiään vallan kihelmöi polttaa kirje poroksi lampun
liekissä. Vankeus ja melkeinpä mikä muu rangaistus hyvänsä olivat hänen
mielestään siedettävämmät kuin karkoitus. Silloin hänen täytyisi alkaa
alusta jälleen.
Puhuessaan hän silmäili koko ajan ympärilleen, ja lopulta hän
oli keksivinään keinon. Ollakseen varma, ettei hänen sanojaan
ymmärrettäisi, hän kysyi toveriltaan:
"Mitä vieraita kieliä osaat?"
"Espanjaa ja 'risakieltä'."
O'Reillyä nauratti tilanteesta huolimatta ja turvautuen "risakieleen",
joka syntyy kun sanojen tavut muutetaan määrätyn järjestelmän mukaan,
ja jota jokainen amerikkalainen koulupoika osaa, hän kiinnitti
kumppaninsa huomion huoneen tiilikattoon.
Branch oli teräväjärkinen mies ja hän ymmärsi heti, mistä oli kysymys.
Talo oli yksikerroksinen ja katto oli tehty parin jalan pituisista
tavallisista Kuban kattotiilistä. Tiilet oli ladottu peräkkäin
säännöllisiin riveihin harjalta räystäälle saakka niin, että kuperat
puolet olivat alaspäin, ja kahden tämmöisen tiilirivin välinen sauma
peitettiin kolmannella rivillä, johon tiilet ladottiin kupera puoli
ylöspäin. Monet tiilet olivat vääristyneet poltettaessa, niin etteivät
liitokset olleet tiiviit, joten katossa oli runsaasti kirjeelle sopivia
piilopaikkoja. Salakieltään käyttäen O'Reilly käski kumppaninsa avata
pöytälaatikon, jossa tuo kovanonnen kirje oli, niin että tämä löytäisi
paperin heti pimeässäkin. Branch teki, kuten häntä oli pyydetty.
He puhelivat vielä hetkisen ja nousivat sitten poistuakseen. O'Reilly
viivähti oven edessä, jossa oli aivan hänen päänsä yläpuolella
melkoinen lovi tiilien välissä, ja Branch puhalsi lampun sammuksiin.
Sitten kuului paperin kahahdus ja seuraavassa silmänräpäyksessä Branch
oli O'Reillyn vieressä, joka kumartui samassa ja nosti hänet sääristä
katon rajaan. Parin sekunnin kuluttua O'Reilly tunsi heikon puserruksen
olkapäissään, jolloin hän laski taakkansa äänettömästi maahan, ja
molemmat lähtivät huoneesta.
Kun he olivat päässeet turvallisesti kadulle, alkoi Branch tunnustella
päälakeaan, ja lausui huolestuneesti: "Tuhat tulimmaista, kuinka vahva
olet! Ei paljon puuttunut, ettet puskenut päätäni katon läpi. Mutta
luulenpa papereiden olevan hyvässä tallessa."
"_Papereiden_?"
"Niinpä niin. Kätkin henkilötodistuksetkin, sillä nämä halvatun don
Juanit näkyvät vihaavan amerikkalaisia. Olen nyt englantilainen
ja sinun olisi parasta seurata esimerkkiä. Olen -- tuota noin --
Pawtucketin kreivin poika -- nuorin poika, ja sinä voisit sanoa, että
Irlannin herttua-vainaja oli setäsi, tahi jotakin sinnepäin."