Käyntinsä jälkeen Ignacio Alvaradon luona O'Reilly käyttäytyi niin
huolettomasti, että häntä valvomaan asetettu valtiollisen poliisin
asiamies katsoi voivansa vähentää valppauttaan. Ja mitäpä epäilyttävää
olisi voinut olla miehessä, joka vietti kaikki aamupäivänsä
nojatuolissaan istuen ja ohikulkijoita katsellen ja iltapäivällä joko
käveli kaupungilla ja viivähti hetkisen Maninin rohdoskaupan kuistilla
juoden lasin suudavettä tahi tarinoi maanmiehensä, tuon amerikkalaisen
sanomalehtimiehen kanssa. Tämä O'Reilly oli varmaankin aivan vaaraton
henkilö. Mutta vakoilija ei voinut arvata, miten kärsimättömäksi
O'Reilly alkoi käydä, kun pari viikkoa oli kulunut eikä merkkiä
näkynyt. Manin kehoitti häntä pysymään tyynenä ja toisti yhä uudelleen,
että Cubitaksen harjanteilla majailevat ystävät olivat saaneet tiedon
ja olivat ryhtyneet toimenpiteisiin. Mutta Johnnie ei voinut olla
rauhallinen. Toimettomuus tylsistytti ja lamautti hänet, ja hän tuli
melkein sairaaksi ajatellessaan, miten paljon oli haaskautunut kallista
aikaa. Sitäpaitsi alkoivat hänen rahansakin loppua.
Vihdoin kuitenkin valkeni päivä, jolloin mies, jolla oli harmaa
kaulaliina, nosti hattuaan ja pyyhkäisi kasvojaan hotellin ohi
kulkiessaan. Johnnie malttoi tuskin pysyä tuolissaan. Hetkisen kuluttua
hän nousi vitkalleen, venyttelihe perusteellisesti ja lähti hitaasti
miehen jälkeen, jota hän piti koko ajan silmällä näkemättä kuitenkaan
mitään muuta merkkiä. Mies pysähtyi tervehtimään tuttaviaan ja kävi
ostoksilla suunnaten vähitellen tämän näköjään aivan tarkoituksettoman
kävelynsä yhä kauemmaksi laitakaupungille. O'Reillyn varjoa ei onneksi
näkynyt missään.
Luomatta silmäystäkään taakseen mies kääntyi vihdoin erääseen
suureen aitaukseen. O'Reilly seurasi ja huomasi tulleensa vanhalle
hautausmaalle, jonka erästä varjoisaa kujaa myöten mies kiiruhti
edelleen kääntyen äkkiä vasemmalle. Kun O'Reilly tuli paikalle, ei
ketään näkynyt. Peläten erehtyneensä hän jatkoi kiireesti matkaansa ja
kuljettuaan hetkisen hän kuuli suureksi helpotuksekseen hiljaisen:
"Hs! Hs!"
Ääni tuli eräästä tiheiköstä, jossa O'Reilly tapasi kubalaisen
odottamassa. Tämä sanoi nopeasti:
"Valmistukset on tehty. Kuulkaa tarkoin. Viikon kuluttua tästä
päivästä lukien teidän täytyy olla kello kymmenen aamulla Maninin
rohdoskaupassa, jonka ohi näette kahden neekerin kuljettavan kolmea
hevosta. Viisitoista minuuttia yli kymmenen menette San Rafael-katua
pitkin kaupungin laitaan sairaalan luo. Neekerit tulevat jäljessänne.
Lähellä on pieni linnake --"
"Tiedän."
"Jos menette sen ohi, niin teidän käsketään pysähtyä. Sentähden
kulkekaa sairaalaa kohti, mutta älkää menkö portista sisälle, sillä
portin edessä ottavat neekerit teidät huostaansa. Kun he pysähtyvät
korjaamaan kolmannen hevosen satulavyötä, hypätkää selkään ja antakaa
mennä täyttä laukkaa. Espanjalaiset ampuvat kyllä jälkeenne, mutta
jos teihin sattuu, niin neekerit pitävät teistä huolen. Jos heistä
jompikumpi haavoittuu tahi menettää hevosensa, niin teidän on vietävä
hänet mukananne. Ratsastettuanne noin puoli penikulmaa te tapaatte
oikealla olevassa metsikössä joukon kapinallisia. He tietävät
tulostanne. Hyvästi siis ja onneksi olkoon." Mies puristi hymyillen
O'Reillyn kättä ja poistui nopeasti, ja O'Reilly palasi hotelliinsa.
Vihdoinkin! Viikko vielä ja tämä toimettomuus loppuisi ja hän saisi
aloittaa etsintänsä. Ajatus pani hänen verensä kiertämään nopeammin ja
hänen korviaan kuumensi. Rosa oli varmaankin jo siinä uskossa, että hän
oli muuttanut mielensä eikä enää tulisikaan. Niinkuin hän voisi tehdä
sen! "Oi Jumalani! Tule pian, jos rakastat minua!" No, viikossahan oli
vain seitsemän päivää ja sitten -- O'Reilly olisi ollut heti valmis
antautumaan alttiiksi espanjalaisten luodeille.
Mutta nuo seitsemän päivää olivat enemmän kuin viikko, ne olivat koko
iankaikkisuus. Tunnit kuluivat vitkalleen, ja O'Reilly oli aivan
kuumeessa kärsimättömyydestä.
Hänen täytyi tällä ajalla pakostakin seurailla Leslie Branchin puuhia.
Tämä oli kaikkea muuta kuin hilpeä kumppani, sillä hänen luja uskonsa
tautinsa pahenemiseen teki hänet toivottoman synkkämieliseksi. Mies oli
todellinen epätoivon kaivo. Hän valitti aina eikä mikään miellyttänyt
häntä, ja ellei hänellä olisi ollut erästä hyvää puolta -- hänen
alituinen ärtyisyytensä ilmaantui välistä sangen huvittavalla tavalla
-- niin ei kukaan olisi voinut häntä sietää. Branchia oli aivan
mahdoton rohkaista, ja vaikka Johnniesta näytti, että Kuban ilmanala
sopi tälle mainiosti, ei Branch sitä myöntänyt. Hän aivan suuttui, jos
sanottiin, että häneltä puuttui vain hyvää tahtoa voittaa sairautensa.
Jokainen rohkaiseva sana, jopa viittauskin siihen suuntaan, oli
hänen mielestään hänen rehellisyytensä epäilemistä tahi sydämettömän
välinpitämättömyyden ilmaus. Hän puheli toivehikkaasti liittymisestään
kapinallisiin, ja jos O'Reilly olisi voinut, niin hän olisi mielellään
toteuttanut Branchin toiveen saada maistaa tuota "elämän suolaa", mutta
koska hänen oma tulevaisuutensakin oli tuntemattomien ystävien varassa,
ei hän tohtinut ryhtyä mihinkään. Hän oli niin varovainen, ettei hän
puhunut Branchillekaan seikkailusta, joka häntä odotti.
Tuo päivien päivä valkeni vihdoin ja Johnnie oli jo hyvissä ajoin
Maninin luona juoden mautonta mehuvettä ja vartioiden kiihkeästi katua.
Neekerit ilmaantuivat hevosineen määrätyllä hetkellä, ja O'Reilly alkoi
vahtia kelloaan sellaisella tarmolla, ettei rohdoskauppias voinut olla
ilveilemättä hänelle.
Mutta hänen ilottelunsa loppui äkkiä. Kadulta kuului kimeä
torventoitahdus ja parisataa ratsumiestä ilmaantui näkyviin. Ne
kääntyivät San Rafael-kadulle ja katosivat näkyvistä laitakaupungille
päin.
"Mitähän tämä merkitsee?" murahti rohdoskauppias.
"Odottakaahan täällä, niin minä menen katolle kiikaroi maan."
O'Reilly koetti pysyä tyynenä pannen samalla merkille, että liike
kadulla vilkastui joka hetki. Jalankulkijat pysähtyivät ryhmiin,
kauppiaat ilmestyivät puotiensa portaille, ja ilmassa aivan sinkoili
kysymyksiä. Sitten kuului San Rafael-kadun päässä olevan linnakkeen
taholta kaukaista ammuntaa, torven toitahduksia ja huutoja.
"Kapinalliset!" huusi joku.
"_Dios mio_, ne hyökkäävät kaupunkiin!"
"Mahtaisivatkohan sentään rohjeta?"
Katot olivat nyt mustanaan väkeä. Manin syöksyi huoneeseen.
"Jotakin on hullusti", kuiskasi hän. "Tuossa metsässä tien varrella
tapellaan. Meidät on petetty."
"Kello on nyt viisitoista yli kymmenen", sanoi O'Reilly. "Minun täytyy
lähteä."