"Minä en otaksu, minä tiedän sen varmaan", väitti poika. "Katsopas
tätä", ja hän kaivoi housujensa taskusta vanhanaikaisen kultarahan,
jonka hän pani Rosan käteen.
"Mitä ihmettä! Tämähän on espanjalainen kultaraha", sanoi tyttö. "En
ole milloinkaan ennen tämmöistä nähnyt. Mistä löysit?"
"Luulet minua hassuksi, kun sanon sinulle -- välistä luulen itsekin
niin. Löysin sen Isabelin kädestä, kun nostin hänet kaivosta." Rosa oli
aivan mykistynyt. "Hän puristi sitä kovasti", jatkoi Estevan, "mutta
kun kiinnitin köyden, aukeni käsi ja minä näin rahan lyhdyn valossa.
Tuntui aivan siltä kuin -- kuin hän olisi tahtonut antaa sen minulle.
Olin silloin niin säikähtynyt, etten kyennyt ajattelemaan paljon
mitään, kuten voit kuvitellakin. Paikka oli kaamea; vesi oli iljettävää
ja kallioseinät olivat paksun liman peitossa. Mutta tämä raha oli hänen
kädessään."
Rosa kykeni tuskin sanomaan: "Mahdotonta! Sitten se oli hänellä jo
ennenkuin hän putosi."
"Ei ollut. Minä näin kuutamossa selvästi hänen sormensa, kun hän
haparoi ympärilleen."
"Eihän sitä voi varmaan sanoa. Ehkä --"
"Niin. Ehkä jokin näkymätön käsi johdatti hänet sinne, niin että me
vihdoinkin saisimme omamme. Kukapa tietää? Ensin en asiaa paljonkaan
ajatellut, sillä minulla oli muutakin tekemistä, mutta nyt olen
tuuminut, että paikassa, josta tämä löytyi, täytyy olla muitakin
kultarahoja. Isä on epäilemättä kätkenyt rahansa sinne. Orjistaan hän
sai kultaa ja hän osti jalokiviä, kalliita metalleja ja helmiä ja kätki
kaikki varmaan talteen. Kaivossa on vain vähän vettä, niin että rahan
on täytynyt osua pohjasta Isabelin käteen. Jonakin kauniina päivänä
tutkin paikan ja -- sitten saamme nähdä."
Rosa heittäytyi kiihkeästi veljensä kaulaan ja suuteli häntä. "Eikö
se olisi ihanaa?" huudahti hän. "Eikö olisi ihmeellistä olla rikas ja
omistaa kaikkea yllin kyllin, käydä hienosti puettuna ja syödä kaikkea
hyvää -- niin, kaikkea hyvää!" Hänen huulensa vapisivat. "Minulla on
niin nälkä!"
"Pieni tyttö-parkani!"
"Odotahan, kun O'Reilly saa kuulla tämän." Rosa joutui aivan
haltioihinsa. "Miten hän mahtaakaan iloita tulostaan, jos hän vain
tulee."
Estevan hyväili hänen hiuksiaan. "Hän tulee varmasti, älä ollenkaan
pelkää. Etkö muista, että hän kehoitti minua olemaan varovainen.
Minä -- minähän olen syypää siihen, että on näin käynyt. Itsestäni
en luonnollisesti välitä, mutta sinulle tämmöisen elämän täytyy olla
kauheaa. Tiedän sen. Joka kerta kun lähden luotasi on sydämeni kurkussa
pelosta, että jotakin tapahtuisi poissa ollessani -- enkä voi mitenkään
aina olla luonasi."
"Kas niin! Myönnät, että olen vastuksenasi. Ellei minua olisi, niin
niittäisit nimellesi mainetta ja kunniaa."
"Eikö mitä. Luultavampaa olisi, että kaatuisin piankin. Ei! On parempi
näin. Meidän täytyy vain kestää urhoollisesti ja olla kärsivälliset ja
ajatella, mitä kaivon pohjalla on meitä varten."
Estevan Varonalla oli todellakin ollut hyvä onni, kun hän oli
eräältä espanjalaiselta sotilaalta onnistunut ostamaan puoli tusinaa
mausereita. Asension välityksellä hän oli käyttänyt hyväkseen erään
vihollisen epärehellisyyttä, ja vaikka kaikki hänen rahansa olivatkin
menneet, oli kauppa hänen mielestään uhrauksen arvoinen. Hänen
isänmaallinen innostuksensa oli yhtä hehkuva kuin hänen vihansa Pancho
Cuetoa kohtaan, ja neljä luotettavaa neekerinuorukaista, joille hän oli
antanut kiväärit, ja hän ja Asensio muodostivat joukon, joka täytyi
ottaa huomioon. Nuo neekerit olivat kuumaveristä väkeä ja niin ollen
huonoja ampujia, mutta jokaisella oli vyöllään pitkä veitsi, jota he
taas osasivat käyttää erinomaisesti. Oltuaan Estevanin johdolla ensin
pienemmillä ryöstöretkillä heillä alkoi olla jonkinlainen käsitys
tehtävästä, johon he olivat antautuneet, ja oppivat pian ehdottomasti
tottelemaan päällikkönsä käskyjä.
Kuban kapinallisten riveissä oli paljon neekereitä, eikä kukaan
heidän valkoihoinen toverinsa taistellut urhoollisemmin tahi kestänyt
kaikkia sissisodan vaivoja paremmin kuin he. Kenraali Antonio Maceo
oli sekarotuinen, ja hän ei ollut ainoastaan harvinaisen taitava
sotapäällikkö, vaan oli myös kuuluisa suuresta urhoollisuudestaan
ja rohkeudestaan. Hänen monet veljensä tekivät Kuballe myös paljon
suuria palveluksia, mutta heitä oli vain muutamia tuohon mustaihoiseen
sankarijoukkoon verraten. Tämä taistelu itsenäisyyden puolesta ei ollut
kansalaissota, saaren parhaimmisto ja muut kansanluokat olivat nousseet
yhtenä miehenä sortajaa vastaan.
Seuraavana aamuna oli Estevan jalkeilla jo päivän sarastaessa ja jakeli
määräyksiä miehilleen. Hän aikoi jälleen tehdä hävitysretken Cueton
vainioille ja oli käskenyt miehensä koolle näin varhain, koska La
Joya'an oli pitkä matka vuorten yli.
"Ole varovainen", pyyteli Rosa. "Kuolen pelosta ja huolesta."
"Sinun itsesi tulee olla varovainen", nauroi Estevan. "Tähystelkää
tarkoin ja piiloutukaa heti, kun luulette vaaran uhkaavan. En luule
kenenkään teitä häiritsevän, espanjalais-roistot ovat saaneet minulta
jo niin monta kertaa rokkiinsa ja Cueto pakenisi suin päin viidakkoon,
jos hän näkisi meidät. Hän on arka kuin hiiri." Estevan suuteli
hellästi sisartaan ja karkuutti sitten tiehensä risaisen joukkonsa
etunenässä.
Rosa heilutti hänelle kättään jäähyväisiksi, kunnes miehet katosivat
viidakkoon, ja saadakseen ajan kulumaan hän autteli sitten Evangelinaa
talousaskareissa, jotka eivät olleet suuren suuret. Kun sisällä oli
kaikki valmista, menivät he kasvistarhaa perkaamaan.
Evangelinan kiintymys valtijattareensa ei ollut lainkaan vähentynyt,
vaan päinvastoin, ja kun orjat vapautettiin, olisi hän palannut
rakastamainsa kaksoisten luo, ellei donna Isabel olisi kieltäytynyt
vastaanottamasta häntä. Hän ja Asensio olivat menneet naimisiin ja
Rosan avulla he olivat saaneet ostetuksi majan ympäriltä pienen
maatilkkusen. Rosan oli täytynyt kieltäytyä paljosta voidakseen tehdä
kaupan mahdolliseksi ja hänen uhrautuvaisuutensa oli kantanut hedelmän:
hänen lapsellinen hyväntekeväisyytensä oli valmistanut turvapaikan sekä
hänelle että Estevanille samalla kuin se oli muuttanut Evangelinan jo
ennestään lämpimän rakkauden häntä kohtaan suorastaan jumaloimiseksi.
Evangelinan iloa saada jälleen hoidella Rosaa, olla hänen seurassaan
joka päivä, koskea häneen ja palvella häntä, häiritsi vain se, että
tyttö oli niin syvästi onneton. Hän torui ja pauhasi, kun ei muu
auttanut, ja teki kaikkensa ilahduttaakseen vierastaan; hän vartioi
tätä kuin haukka eikä mikään työ Rosan hyväksi ollut hänen mielestään
liian raskas. Jos joku olisi lähestynyt Rosaa paha mielessä, niin hänen
olisi käynyt onnettomasti, sillä Evangelina oli vahva ja vikkelä;
hänellä oli miehen jäntevät kädet ja isänsä, Sebastian-vainajan jäyheä
luonne.
Tämä pieni uudisasutus oli niin syrjässä Yumurin pääteistä, ettei sinne
rauhallisinakaan aikoina juuri kukaan kulkija osunut, ja niinpä kului
tämäkin päivä tavallisuuden mukaan aivan rauhallisesti. Evangelina
työskenteli ahkerasti päästämättä Rosaa hetkeksikään näkyvistään,
samalla kuin hän tähysteli valppaasti joka taholle, ettei mikään vaara
voisi heitä yllättää. Kun ilta joutui, valmisti hän heidän niukan
illallisensa ja alkoi toruskella, kun Rosa tahtoi auttaa häntä. Sitten
he istuivat tunnin tahi pari penkillä oven edessä ja puhelivat Juan
O'Raill-ye'stä ja tekivät laskelmia, milloin tämän todennäköisesti
pitäisi saapua.
Asension majassa ei ollut enää kynttilöitä, ja jos olisi ollutkin, niin
naiset eivät olisi tohtineet ottaa tulta. Pimeys on takaa-ajettujen
ystävä; päivällä ovat vaarat lukemattomat.
Kun Rosa oli huolissaan veljestään, lohdutti Evangelina häntä kaikin
tavoin. "Älkää olko peloissanne, pieni kyyhkyseni", sanoi hän,
"Estevan-herra on suuri soturi. Espanjalaiset voivat todellakin olla
hyvillään, ettei hän ole kenraali, sillä hän ajaisi heidät Kubasta
tuossa tuokiossa."
"Hän on niin uhkarohkea."
"Hän tietää kyllä, mitä hän tekee, eikä Asensio sitäpaitsi sallisikaan
hänelle mitään pahaa tapahtuvan. Sanoinpa vielä Asensiolle, että jos
hän sallisi Estevanin saada yhden naarmunkaan, niin minä vetäisisin
hänen mahansa halki hänen omalla puukollaan. Ja Asensio tuntee minut
kyllä. Nyt alkaa jo tulla liian viileä ja yöilmasta saa kuumeen.
Hiipikää nyt vuoteellenne, kullannuppuseni, ja uneksikaa kauniista
sulhostanne."
"En, tahdon vartioida kanssasi!"
Evangelina närkästyi. "Menkää!" huudahti hän. "Miten punaisten
poskienne käy, ellette nuku? Luuletteko, että tuo amerikkalainen huolii
vanhasta ryppyisestä akasta? Hän voi olla täällä jo huomenna -- olenpa
melkein varma siitä, että hän onkin."
Rosa totteli, vaikkakin vastahakoisesti. "Nukun hetkisen", sanoi hän,
"mutta sitten on minun vuoroni valvoa."
Tietäen hyvin nuorten unen Evangelina suostui ehdotukseen mielihyvällä,
mutta päivänkoittoon oli vielä pitkältä, kun Rosa ilmestyi majan
ovelle ja tuli lupauksensa mukaan vahtivuorolleen pahoitellen, että
oli nukkunut liian kauan. Evangelina vastusteli, vaikka hänen silmänsä
tahtoivat painua kiinni ja haukotuksista ei ollut parin viimeisen
tunnin kuluessa tahtonut tulla loppuakaan. Mutta tyttö ei hellittänyt.
"En voi enää nukkua", sanoi hän. "Miksi täytyy minun maata valveilla
pimeään tuijottaen, kun yhtä hyvin voin antaa sinun levätä." Hän
istahti Evangelinan paikalle ja sipaisten pienet jalat allensa hän
nojasi leuan käteensä ja alkoi muistella O'Reillyä. Hetki oli kuin
haaveilua varten luotu. Viidakosta ei kuulunut risahdustakaan ja yön
tumma taivas oli täydessä tähdessä.
* * * * *
"Jättäkäämme hevoset tähän", sanoi Pancho Cueto takanaan ratsastavalle
eversti Cobolle, joka oli sangen huonolla tuulella pitkän ja
vaivalloisen ratsastuksen jälkeen, jonka eräs Cueton tekemä erehdys oli
tarpeettomasti pidentänyt.
"Olemmeko perillä?" ärjäisi upseeri.
"Ei aivan, mutta polku on kivinen ja hevosten jalat --"
"No voi sun --" Satulavyöt narahtivat ja surkeasti ähkäisten laskeutui
eversti maahan. "Kuulkaahan, parahin Cueto", sanoi hän uhkaavasti,
"minä vannon, ettette ikinä unhota minua, jos vain kerran vielä eksytte
tieltä. Kirous ja kuolema, minkälainen yö! Musta kuin helvetti."
"Tulee valoisa ennenkuin arvaammekaan", selitti Cueto hermostuneesti.
"Mainiota! Sittenpähän näen käsitellä teitä, jos vain olette pettänyt
minut." Miehet saivat käskyn laskeutua satulasta. Osa jätettiin hevosia
vartioimaan ja toiset lähtivät Cueton johdolla hiipimään eteenpäin
tähtien valossa.