Pancho Cueton suunnitelmat olivat onnistuneet mainiosti. Todistettuaan,
että Varonan sisarukset työskentelivät kapinan hyväksi, oli hän
saavuttanut hallituksen luottamuksen ja oli nyt heidän koko
omaisuutensa haltija, päämäärä, johon hän oli pyrkinyt aina siitä
saakka, kun hän luki Estevanin kirjeen donna Isabelin kuoleman
jälkeisenä aamuna. Tiluksiin oli päällysmies jo kauan sitten hankkinut
jonkinlaisen omistusoikeuden huolehtimalla verojenmaksusta, mutta
kaikista kiihkeimmin oli hän himoinnut pääkartanoa rakennuksineen ja
kätkettyine aarteineen. Aarteen olemassaoloa ei Cueto ollut milloinkaan
epäillytkään ja saatuaan paikan haltuunsa aloitti hän etsinnän heti.
Cueto oli tarmokas ja perinpohjainen kaikissa toimissaan ja sentähden
hän ei hapuillutkaan sinne tänne kuten donna Isabel. Hän alkoi
kartanon alueen ulommaisesta reunasta ja kaivaukset toimitettiin
järjestelmällisellä tarkkuudella. Työhön meni monta viikkoa, ja kun
alue oli etsitty läpikotaisin, oli tuskin ruohonkortta pystyssä. Vain
muutamat suurimmat puut säästettiin. Cueto oli sangen pettynyt, kun ei
mitään löytynyt, mutta hän ei menettänyt rohkeuttaan. Entiset orjien
asunnot ja ulkohuonerakennukset purettiin maan tasalle ja sitten hän
kävi päärakennuksen kimppuun. Hän repi sen pala palalta ja hän möyri
perustuksetkin löytämättä kuitenkaan pesetaakaan. Kun rakennuksesta
La Cumbren rinteellä oli jäljellä vain raunioläjä ja sitä ympäröivät
ihanat puistikot oli tyystin hävitetty, täytyi hänen pettyneenä ja
täysin ymmällä luopua turhasta työstään koko Matanzan nauraessa
hänelle. Hävitettyään näin kauniin kartanon, jota hän aina oli
himoinnut, hän asettui jälleen asumaan La Joya'an ja hänen sydäntään
kaiveli sanomaton katkeruus.
Cueto oli raivoissaan ja hänen vastenmielisyytensä sisaruksia kohtaan,
joille hän oli tehnyt vääryyttä, muuttui nyt polttavaksi vihaksi. Kun
hän ei vaivannut päätään keksiäkseen, mihin don Estevan-vainaja oli
rikkautensa kätkenyt, kirosi hän elävää Estevania ja tämän sisarta,
joita hän piti jotenkin syypäinä pettyneisiin toiveisiinsa.
Hän käsitti myös, että niin kauan kuin he eläisivät, voisi hän milloin
hyvänsä menettää äsken saamansa omaisuuden. Katkeruus kapinallisia
kohtaan oli kyllä suuri, mutta täytyihän sodan kerran loppua. Entä
sitten? Myötätunto oli aina heikkojen ja sorrettujen puolella ja
tilinteon päivä oli kerran koittava.
Ja aivan kuin hänen pelkoaan lisätäkseen alkoi liikkua huhuja
eräästä Yumurin kukkuloilla majailevasta sissijoukosta, joka teki
espanjalaisille tiedustelijoille laaksossa liikkumisen sangen
vaaralliseksi. Sanottiin, että joukkoa, johon kuului vain neekereitä,
johti eräs huimanrohkea poika.
Cueto kirosi Varonan nimenkin ja aseistautui. Hän ei tohtinut mennä
minnekään yksinään ja donna Isabelin tavoin hän alkoi öisin nähdä
pahoja unia.
Eräänä päivänä hävitti tuli Cueton sokeriruokoistutukset ja hänen
työmiehensä ilmoittivat nähneensä Estevanin ja muutamien neekerien
ratsastavan kiireesti tiehensä. Hän hyppäsi satulaan ja laukoitti suin
päin Matanzaan erään eversti Cobon puheille, joka oli vapaaehtoisen
espanjalaisen joukon päällikkö, tuon innoittavan joukon, joka oli
muodostettu Pines-saarelle sijoitetuista rangaistusvangeista, jotka
olivat tekemistään julmuuksista päättäen enemmän susien kuin ihmisten
kaltaisia.
"Jahah, vai niin! Olen kuullut tuosta Varonan pojasta", murahti Cobo
kuultuaan Cueton asian. "Sanonpa, että hänellä onkin syytä vihata
teitä, sillä tehän riistitte hänen omaisuutensa." Eversti hymyili
happamesti. Hän oli roistomaisen näköinen mies ja niin tummaverinen,
että saattoi täysin uskoa juorupuheisiin hänen syntyperästään. Hän
puhui aina kovalla äänellä ja käyttäytyi mahdollisimman pöyhkeästi, ja
hänen Santa Claran maakunnassa tekemänsä urotyöt olivat sitä lajia,
että niistä puheltiin vain miesten kesken.
Cueto mutisi jotakin, että hän oli lain mukaan ja hallituksen
luottamusmiehenä saanut omistusoikeutensa, minkätähden laki kyllä
suojelisi häntä, mutta eversti Cobon kunnioitus lakia kohtaan näytti
olevan sangen vähäinen. Hänen mielestään vallitsi maassa vain yksi
laki, väkevämmän oikeus.
"Miksi tulette minun luokseni?" kysyi hän.
"Tuo poika on vaarallinen", selitti Pancho. "Hänet on tuhottava."
"Mitä joutavia. Hänen kaltaisiaan on viljalti ja paljon pahempiakin.
Murhapoltot eivät ole mikään uutuus. Teen kyllä pian lopun hänestä,
mutta tällä haavaa ovat melkein kaikki mieheni Cardenaksessa. Meillä on
työtä yllin kyllin."
"Yrittää kannattaisi, jos vain onnistuisitte saamaan hänet kynsiinne",
sanoi Pancho hidastellen. Samassa hänen mieleensä juolahti eräs
kertomus Cobosta ja hän jatkoi: "Heitä on kaksi, poika ja tyttö, kuten
tiedätte."
"Niinkö?"
"Voin opastaa teidät Asension majalle, jossa he nyt oleskelevat."
"Vai niin! Hm!" Cobo kävi miettiväiseksi. "Kuinka vanha on tyttö?"
"Kahdeksantoista."
"Ja ruma kuin alligaattori, vai mitä?"
"Ohoh! Hän on Matanzan kaunein tyttö. Kaikki miehet olivat häneen
hullaantuneet." Cueton silmät kiiluivat viekkaasti, sillä hän tiesi
osuneensa oikeaan Coboon nähden. "Hän olisi saanut vanhan Castañon
rahoineen päivineen, jos hän olisi tahtonut, mutta kapinaliike oli
hurmannut hänet kokonaan. Hän ja poika vakoilivat meitä, kuten
tiedätte, ja antoivat tärkeitä tietoja tuolle kapinoitsija Lopezille."
"Lopezilleko? Olivatko he vakoilijoita?"
"Pahinta lajia. Sitä saattoi tuskin uskoa niin kauniista ja hienosti
sivistyneestä tytöstä. Voin sanoa, että hänen salaisuutensa ilmitulo
mursi monen sydämen. De Castaño esimerkiksi ei ole sen koommin
entisensä kaltainen. Hän istuu kaiket päivät kasinolla ja suree tyttöä.
Sellainen tukka ja sellaiset silmät ja iho kuin maito. Ette voisi
uskoa, että sellaista suloutta on olemassakaan."
Eversti Cobo, partiojoukon päällikkö, nuolaisi turpeita huuliaan ja
siveli suurella kädellään lyhyeksi leikattua tukkaansa. "Sanoitte
tietävänne, missä hän -- missä he oleskelevat?"
"Tarkalleen. Sinne on tuskin päivän matka, ja teidän ei tarvitse ottaa
lukuun muita kuin poika."
"Mitä maksatte hänestä?" kysyi eversti tylysti ja Cueto istahti
tekemään laskelmia.
* * * * *
"Luuletko, että hän on saanut kirjeeni?" kysyi Rosa eräänä iltana
veljeltään heidän istuessaan penkillä majan ovella. Kysymys oli
Estevanille tuttu ja hän oli jo usein siihen vastannut.
"Kyllä", sanoi hän. "Lopezin sanansaattajat menevät suoraan Key
Westiin."
"Miksi hän ei sitten tule?"
"Sinun täytyy olla kärsivällinen, kultaseni. Ajattele kaikkia
vaikeuksia, joista hänen on selviydyttävä."
Tyttö huokaisi. "Niin teenkin. Muuta en ajattelekaan. Välistä tuntuu
minusta aivan kuin hän olisi luonani -- olen tuntevinani hänen
läsnäolonsa ja välistä raatelevat hirveimmät epäilykset sydäntäni.
Kuulithan tuosta toisesta tytöstä. Ehkä --"
"Älä nyt turhia latele!" huudahti Estevan; "ikäänkuin hän voisi muita
ajatellakaan sinut nähtyään. Eikö hän sanonut sinulle sen seitsemänkin
kertaa, että hänen täytyi lähteä New Yorkiin juuri tuon asian tähden?
Hän tulee saatuaan kaikki reilaan ja sillä hyvä." Nuori Varona joutui
aina huonolle tuulelle kun tuli puhe tästä ja sentähden hän muutti heti
puheenaihetta. "Kuule! Et ole kuullutkaan, miten hyvä onni minulla
oli tänään. Sain kiinni toisen suuren käärmeen, joka paistatti päivää
tuolla kalliolla, ja voin vannoa, että se on menoa, kun minä panen
sille tulen häntään. Se on kiitävä tuulen nopeudella ja Pancho Cueton
satoon on jälleen tuleva aika iso lovi."
"Aiot siis jatkaa hävitystäsi?" kysyi tyttö.
"En lakkaa, ennenkuin kaikki on tuhkana. Olisitpa nähnyt rotat, jotka
valelimme öljyllä ja sytytimme palamaan. Ne juoksivat nopeasti, mutta
eivät ehtineet kauas, sillä niiden karva on lyhyt. Käärmeet ovat paljon
paremmat."
"Tuo oman alueemme hävitys tuntuu niin hirveältä."
"Sallisitko sitten tuon petturin rikastua meidän maittemme sadoilla?"
puuskahti Estevan, sillä hän menetti heti malttinsa, kun keskustelu
kääntyi Pancho Cuetoon. "Hän luulee olevansa turvassa ja hän
valmistautuu myymään sadon kalliilla hinnalla, mutta Varonan maista hän
ei hyödy dollariakaan niin kauan kuin minä elän. Tuhoan hänet niinkuin
hänkin meidän onnemme tuhosi."
Rosa pudisti surullisesti päätään. "Niin, olemme todellakin kaikkea
vailla. Muistelehan kaunista kotiamme ja kaikkia kauniita tavaroitamme!
Olimme mielestämme köyhiä, mutta miten vähän tiesimmekään todellisesta
köyhyydestä. On niin paljon, mitä kaipaan. Onko sinulla vielä rahaa?"
"Katsoin olevan parasta ostaa pyssyt", mutisi veli vältellen, "sillä
sellaista tilaisuutta ei tule toista tarjolle."
"Ei varmastikaan. Näyttää siltä kuin nuo espanjalaiset olisivat valmiit
myymään sielunsakin."
"Ihan. Ravintomme voimme kaivaa maasta ja poimia puista, mutta hyviä
mausereita ei kasvakaan joka pensaassa. Ja mitäpä hyötyä meillä rahasta
olisi, kun emme voi sitä kuitenkaan mihinkään käyttää?"
"Niinpä niin." Rosa mietti hetkisen ja virkkoi sitten: "Onkohan Cueto
mahtanut löytää aarteen? Jos se vain olisi hallussamme, niin --"
"Hän ei ole löytänyt sitä", sanoi Estevan varmasti, "ja minä -- minä
luulen melkein tietäväni, miksi."
"Sinäkö?"
"Luulen tietäväni, missä aarre on."
"_Estevan_!" Rosa tuijotti veljeensä suurin silmin.
"Niin juuri. Siitä saakka kuin --."
"Missä se on?" kysyi tyttö henkeään pidättäen.
Katseltuaan joka taholle ympärilleen Estevan kuiskasi: "Vanhassa
kaivossa."
"Lasket leikkiä."
"Ei, ei! Ajattelehan nyt. Kaivon kaivoi vanha Sebastian --"
"Niin."
"Ja ainoastaan häneen isämme luotti. Tuo rappeutunut puutarha on
kokonaan Sebastianin laittama ja siellä hän työskenteli kaiket päivät,
vaikka hän oli suuri ja vahva mies ja kykeni mihin työhön hyvänsä.
Kukaan muu ei saanut puutarhaa hoitaa. Ja minkätähden? Sentähden,
että he pelkäsivät päästää muita kaivolle. Isabel etsi vuosikausia,
ja jos aarre olisi ollut maan pinnalla, niin hän olisi kyllä tarkalla
vainullaan löytänyt sen. Entä Cueto? Hänhän on mullistanut koko
kartanon."