"Vaiti!" ärjäisi don Estevan. Väkijuomat tekivät hänet aina rajuksi ja
riidanhaluiseksi, mutta nyt oli niiden vaikutus tuntuvien pelihäviöiden
tähden moninverroin ärsyttävämpi. "Mitä tämä merkitsee?" karjui hän.
"Mene töihisi!"
Mutta ollen aivan suunniltaan mielikarvaudesta ei Sebastian totellut.
"Hän on ainoa lapseni. Te lupasitte vapauttaa hänet. Minä varoitan
teitä --."
"Mitä!" Don Estevan astahti eteenpäin ja tuijotti orjaan liekehtivin
silmin. Hän tiesi kyllä tehneensä väärin, kun oli pannut tytön
pelivoitoksi, ja hän tiesi myös, että hän katuisi tekoaan humalasta
selvittyään, mutta nyt tämä tietoisuus saattoi hänet yhä suurempaan
raivoon. "Varoitatko sinä minua? Ja mistä?" huusi hän.
Kukaan ei voi oikein tarkoin sanoa, mitä sitten tapahtui. Sebastian
kohotti kätensä korkealle -- liikkeellään hän ikäänkuin tahtoi
kutsua taivaat todistamaan, miten kauan hän oli uskollisesti
herraansa palvellut -- mutta don Pablo ymmärsi hänet väärin ja iski
ratsupiiskallaan vanhusta selkään huudahtaen:
"Alallasi!"
Sebastian värähti kiireestä kantapäähän. Pyörähtäen ympäri hän tarttui
don Pablon ranteeseen, ja väänsi piiskan hänen kädestään, ja ote oli
niin kiinteä, että tuo väkevä espanjalainen parahti tuskasta.
Tämä vieraan loukkaus sai don Estevanin silmittömään raivoon.
"Pancho!" huusi hän. "Tänne, Pancho!" Ja päällysmiehen kiiruhdettua
paikalle selitti hän: "Tuo hullu on vaarallinen. Hän aikoi käydä don
Pablon ja minun kimppuun." Sebastian koetti saada äänensä kuuluviin,
mutta turhaan. "Sido hänet tuohon ikkunaa peittävään rautaristikkoon",
käski don Estevan, joka oli vieläkin aivan mieletön raivosta, "ja anna
ruoskasi vinkua. Kiiruhda, mies!"
Sebastianilla ei ollut aikaa tointua hämmästyksestään, ja sanottavampaa
vastarintaa tekemättä hän antoi kahlehtia kätensä vanhanaikaisilla
raskailla käsikahleilla korkealle ikkunan ristikkoon. Maailma pyöri
hänen silmissään, ja hän luuli näkevänsä vain pahaa unta.
Cueton raskas ruoska heilui ja iskujen läjähdykset kaikuivat kautta
koko talon kutsuen paikalle muiden muassa donna Isabelinkin, joka
tyytyväisesti hymyillen katseli näytelmää ikkunaluukkujen raosta.
Sebastian ei valittanut. Hän kääntyi isäntäänsä päin ja hänen
kasvoillaan kuvastui sanomaton suru ja hämmästys. Ruoska puri syvään
iskien veren vuotamaan joka lyönnillä, mutta siitä huolimatta olivat
uhrin sieluntuskat suuremmat kuin ruumiilliset kärsimykset. Hänen koko
olemuksensa oli niin perinpohjin järkytetty, ettei hän voinut tuntea
ruumiillista kipua. Evangelina, hänen lapsensa, oli myyty, hänen
uskollisuutensa oli näin palkittu, don Estevan, hänen ylpeytensä, oli
kääntynyt häntä vastaan -- enempää ei hänen yksinkertainen mielensä
voinut enää kestää. Vähitellen alkoi kuitenkin kaikki tämä huutava
vääryys raivostuttaa häntä ja synkkä viha alkoi liekehtiä hänen
sisimmässään. Se kiihtyi kiihtymistään, kunnes hänen koko ruumiinsa
vavahteli alkuperäisten, villien vaistojen temmellyksessä.
"Riittää jo, Cueto!" huudahti don Estevan hetkisen kuluttua. "Jätä
hänet siihen ja pitäkööt kärpäset lopusta huolen. Ne kyllä saavat hänet
muistamaan hävyttömyytensä."
Vieraat lähtivät ja don Estevan hoiperteli sisään ja paneutui nukkumaan.
Sebastian seisoi koko aamun kädet ristikkoon kahlehdittuina. Aurinko
paahtoi yhä tulisemmin hänen raadeltuun selkäänsä, veri kuivui ja
maksoittui, ja Cueton ruoskan iskemille syville haavoille kokoontui
kärpäsiä kuin pilveä.
Ennen lähtöään don Pablon luo tuli Evangelina heittämään isälleen
tuskalliset jäähyväiset, ja vielä kauan hänen mentyään seisoi vanhus
paikoillaan aivan liikkumattomana ja tunnottomana. Hän tuskin
hengittikään. Muut orjat eivät tohtineet lähestyä häntä myötätuntoaan
osoittaakseen. Kauhu sydämessä he kiiruhtivat ohitse ja käänsivät
päänsä poispäin.
Kello yhdeksän don Estevan nousi, sillä hänen rasittuneet hermonsa,
tahi ehkä se oli hänen omatuntonsa, eivät suoneet hänelle hetkenkään
lepoa. Hän oli vielä juovuksissa ja yhtä raju kuin aamullakin ja
sentähden hän ei ollut hevosensa selkään noustessaan lainkaan
näkevinään ikkunaristikkoon kahlehdittua olentoa. Sebastian oli
kiintynyt isäntäänsä koiran uskollisuudella ja oli kärsinyt
rangaistuksen kuin koira ollen sen johdosta enemmän hämmästynyt kuin
vihainen, mutta tämä tarkoituksellinen ja tunteeton välinpitämättömyys
sytytti vanhuksen sydämessä palon, joka oli kuumempi ja tulisempi kuin
hänen kärpästen peittämien haavojensa polte. Hänellä oli hirveä jano,
mutta se oli kuitenkin lievin hänen tuskistaan.
Iltapäivällä neekeri kuuli jonkun puhuttelevan häntä ikkunasta, jonka
ristikkoa vasten hän nojasi. Puhuja oli donna Isabel. Odotettuaan,
kunnes hän tiesi neekerin olevan kärsimyksiinsä menehtymäisillään, hän
oli hiipinyt ristikon takana olevaan huoneeseen, josta hän saattoi
kenenkään huomaamatta uhria puhutella.
"Kärsitkö kovin, Sebastian?" kysyi hän lempeästi ja säälivästi.
"Kyllä, rouva". Puhujan kieli oli kuiva ja turvonnut.
"Mikä julma teko! Kuinka voi Kuban uskollisin orja joutua tämmöisen
kohtelun alaiseksi?"
"Niin, rouva!"
"Voinko auttaa sinua?"
Neekeri kohotti päätään ja pudistaen ruumistaan hän koetti karkoittaa
kärpäset, jotka kiduttivat häntä.
"Antakaa minulle vettä", sanoi hän käheästi.
"Varmasti. Saat suuren maljallisen ja juuri kaivosta noudettua, mutta
sinun täytyy ensin kertoa minulle jotakin. On jo aika, että ymmärrämme
toisiamme."
"Kulaus vettä, Kristuksen rakkauden tähden", huohotti vanhus, ja
nähdessään tämän kuivat ja halkeilleet huulet donna Isabel huomasi,
että mies oli menehtymäisillään.
"Enemmänkin", lupasi hän ja hänen äänensä oli hunajansuloinen. "Käsken
Pancho Cueton irroittaa kahleesi, vaikka ärsyttäisinkin siten don
Estevanin kimppuuni. Olet kärsinyt liiaksi, kunnon Sebastian. Voin
auttaa sinua nyt ja tulevaisuudessakin, mutta -- voin tehdä elämäsi
milloin hyvänsä yhtä kurjaksi kuin se nytkin on. Tahdotko olla
ystäväni? Tahdotko sanoa minulle jotakin?" Hänen silmänsä kiiluivat ja
hänen kasvonsa aivan hehkuivat ahneudesta.
"Mitä voisin teille sanoa?"
"Oh, kyllähän sinä tiedät! Olen kysynyt sitä usein, mutta sinä olet
aina valehdellut samoinkuin isäntäsikin. Hän on saituri, sydämetön
saituri, joka ei välitä kenestäkään, kuten huomaat. Sinun täytyy vihata
häntä nyt niinkuin minäkin häntä vihaan." Donna Isabel vaikeni hetkeksi
ja katseli tutkivasti noita kidutusten jäykistämiä kasvoja koettaen
saada selville, mitä neekerin mielessä mahtoi liikkua. "Tahdotko?"
kysyi hän sitten.
"Ehkä."
"Sanopas siis minulle -- onko tuo aarre todellakin olemassa, vai --?"
Donna Isabel saattoi tuskin hengittää, niin kiihtynyt hän oli, ja
kykeni vaivoin puhumaan pelosta, että hänen toiveensa raukeaisivat
nytkin. "Sano minulle, Sebastian, miten asian laita oikein on. Olen
kuullut niin paljon valheita, että olen alkanut epäillä." Tarttuen
ristikkoon hän ravisti sitä kiihkeästi.
"Aarre on olemassa", vastasi vanhus nyökäyttäen päätään.
"Jumalani! Oletko nähnyt sen?" Donna Isabel vapisi kuin horkassa.
"Minkä arvoinen se on? Hyvä Sebastian, saat vettä; vapautan sinut, jos
kerrot minulle kaikki."
"Minkäkö arvoinen? Sitä en tiedä. Mutta nassakkoihin ja pieniin
lippaisiin ladottuja espanjalaisia kulta- ja hopearahoja on paljon ja
kulta- ja hopeaharkkojen ja pieniin nahkapusseihin pantujen jalokivien
määrää en tiedäkään." Sebastian kuuli selvästi kuulijan huohotuksen
ja tämän kädet puristivat lujasti rautaristikon tankoja hänen päänsä
yläpuolella.
"Niin! Jatka."
"Kalliita koristeitakin on. Ne ovat luultavasti taivaasta kotoisin,
niin kauniit ne ovat. Ja Caribbeanin helmiä, jotka ovat suuria kuin
luumut."
"Puhutko totta?"
"Jokaista kolikkoa, jokaista harkkoa ja jokaista koristetta, jalokiveä
ja helmeä olen pidellyt kädessäni. Minähän kätköpaikan valmistin.
_Señora_, kalleudet, joista kerroin, ovat kaikki siellä. Tämän
kartanon ja siihen kuuluvien sokeriviljelysten kiinnekirjatkin, jotka
hallitus on vahvistanut, ovat myöskin siellä. Don Estevan pelkäsi
ennen hallituksen viranomaisia, niin että hän kätki paperinsa varmaan
talteen. Ilman niitä ei voi omistaa maata. Ymmärrättekö?"
"Kyllä, kyllä! Mutta jalokivet -- Jumalani, missä tuo kätkö sitten on?"
"Sitä ette voi milloinkaan arvata!" Sebastianin ääni lujeni. "Vaikka
kymmenentuhatta miestä etsisi paikkaa kymmenentuhatta vuotta, niin he
eivät sitä löytäisi. Salaisuutta ei tiedä kukaan muu kuin don Estevan
ja minä."
"Uskon sanasi. Olen aina tiennyt, että aarre on olemassa. Sanopas nyt,
mihin olet sen kätkenyt."
"Olen kuolemaisillani", kuiskasi Sebastian rukoilevasta.
Donna Isabel jaksoi tuskin hillitä itseänsä. "Annan sinulle
vettä", sanoi hän, "mutta ensin sinun täytyy sanoa, missä aarre
on. Missä -- missä! Taivaan Jumala, etkö näe, että olen myös aivan
menehtymäisilläni?"
"Vettä!"
"Kerro ensin!"
Sebastian nosti päätään ja kohdatessaan puhujan katseen hän purskahti
käheään nauruun. Kuullessaan tämän luonnottoman iloisuuden donna
Isabel kavahti takaisin kuin käärme olisi pistänyt häntä, ja tuijotti
hämmästyksestä sanatonna orjan kasvoihin. Hämmästys muuttui pian
raivoksi ja päätään pidellen hän änkytti:
"Sinä -- sinä olet valehdellut!"
"En suinkaan! Aarre on olemassa ja se on Kuban suurin, mutta te ette
saa milloinkaan tietää, missä se on. Siitä pidän kyllä huolen. Te
myitte tyttäreni, te saatoitte minut tähän kurjuuteen ja teidän kätenne
heilutti ruoskaa. Kerronpa don Estevanille, kuinka koetitte houkutella
minulta hänen salaisuutensa. Mitä luulette hänen silloin tekevän, häh?
Saatte tuntea ruoskan pian omassa valkoisessa selässänne --"
"Sinä _hullu_!" Donna Isabelin katsanto oli murhaava. "Tämän saat
maksaa. Pakotan sinut puhumaan, vaikkapa minun täytyisi hieroa suolalla
haavojasi."
Mutta Sebastian sulki silmänsä väsyneesti. "Ette voi tuottaa minulle
suurempia kärsimyksiä kuin mitä olen jo kestänyt. Olkaa ikuisesti
kirottu! Koitukoon tuo aarre kuolemaksenne! Olkoon koko jäljellä oleva
elämänne samanlaista kidutusta kuin nyt kärsin! Muuttukoot kauniit
kasvonne niin rumiksi, että miehet sylkevät teidät nähdessään! Älköön
teillä olko tämän jälkeen yön lepoa eikä päivän rauhaa, kunnes vihdoin
kuolette puutteeseen ja kurjuuteen --".
Mutta donna Isabel, joka oli hyvin taikauskoinen, pakeni huoneesta
tukkien korvansa. Hän ei tohtinut myöskään toteuttaa raakaa uhkaustaan
ymmärtäen hyvin, että sellainen menettely olisi vain ilmaissut hänen
pyrkimyksensä ja tehnyt hänen miehensä entistä varovaisemmaksi. Sen
sijaan hän sulkeutui huoneeseensa ja käveli rauhatonna edestakaisin
miettien miettimästä päästyäänkin, missä kätkö mahtoi olla. Samalla hän
koetti keksiä jonkun keinon, jolla hän saisi Sebastianin vaikenemaan.
Varmuus aarteen olemassaolosta ja ajatus, että nuo molemmat, jotka
tiesivät missä se oli, olivat koko ajan nauraneet hänelle ja hänen
ahneudelleen, tuottivat hänelle tuskia, jotka olivat melkein
Sebastianin kärsimysten veroiset.
Aurinko alkoi laskeutua Yumurin harjanteen taa ja laakson lehdot
alkoivat jo tummeta, kun Estevan Varona ratsasti kotiinsa. Hän oli,
jos mahdollista, rajumpi kuin konsanaan, sillä hän oli jälleen juonut
ja koettanut etsiä unhoa viinisarkasta. Hänellä oli kuusi toveria
mukanaan, jotka tulivat päivälliselle ja aikoivat viettää toisen
remuisen yön hänen kustannuksellaan. Siinä oli Pablo Peza, Mario
de Castaño, eversti Mendoza y Linares, vanha Pedro Miron, joka oli
tuomari, ja pari muuta, jotka olivat liittyneet seuraan espanjalaisten
klubista. Isäntä laskeutui satulasta ja katseli pihan yli Sebastiania.
"No, poikaseni", sanoi hän, "oletko jo saanut kylliksesi
niskoittelusta?"
"Minkätähden ruoskititte häntä?" kysyi tuomari.
"Hän rohkeni kohottaa kätensä erästä vierastani vastaan", sanoi don
Estevan lyhyesti.
Sebastianin kasvot nytkähtelivät, kun hän kääntyi isäntäänsä päin ja
sanoi: "En puhuisi totta, jos sanoisin, että kadun tekoani. Olette
tehnyt minulle vääryyttä. Tämä rikos mustaa sielunne. Missä on
tyttäreni?"
"Kuolema ja helvetti! Kun kuulee puheesi, niin voisi luulla, että
olet vapaa mies." Don Estevanin silmät verestivät ja hän heilutti
ratsupiiskaansa uhkaavasti. "Teen orjilleni, mitä ikinä tahdon,
enkä kärsi julkeutta ja hävyttömyyttä. Tyttäresikö? Hän on nyt don
Pablon kuskin, Salvadorin, luona, jolle hänet naitimme. Ole huoletta,
tyttäresi kesytetään samoinkuin olen sinutkin kesyttänyt."
Kärsimysten kokonaan herpaisemana nojasi Sebastian ikkunaristikkoon,
mutta nämä sanat kuullessaan hän kavahti äkkiä ylös. Oli kuin
sähkövirta olisi jännittänyt hänen jäntereensä. Hän kiskoi kahleitaan
ja ristikko ritisi hänen painostaan. Silmät alkoivat pyörähdellä
ja hampaat paljastuivat, niin että sinertävät ikenet näkyivät.
Tämä peloittava näky sai don Estevanin raivoihinsa ja hän iski
ratsupiiskallaan Sebastianin raadeltuun selkään huudahtaen:
"Etkös ole vieläkään nöyrtynyt? Tahdot siis vielä toisen voitelun, häh?"
"Kirous sinulle ja suvullesi!" karjui raivostunut orja. "Kohdatkoon
kaikki tämä kurjuus, jonka olet minulle aiheuttanut, omaa itseäsi.
Mädätkööt luusi miljoonia vuosia helvetissä!" Iskut satelivat nyt
tiheään, sillä don Estevan oli menettänyt malttinsa kokonaan. "Nähkööt
lapsesi nälkää ja turmelkoot taudit heidän ruumiinsa! Joutukoot he
--" Sebastian aivan ulvoi sanat, vaikka hänen äänensä olikin tuskasta
käheä, ja hänen selästään räiskähti veri joka sivalluksella. Hän
väänteli ja repi kahleitaan mielettömän hurjuudella.
"Pablo! Tikarinne, sukkelaan!" huohotti orjain omistaja. "Herran
kuolema! Minä tapan kerta kaikkiaan tuon mustan pirun!"
Vieraat olivat katselleet näytelmää yhtä välinpitämättömästi kuin
juonikkaan hevosen kuritusta, ja kun eläin näytti käyvän vaaralliseksi,
oli heidän mielestään aivan luonnollista, että se otettiin hengiltä.
Don Pablo Peza meni hevosensa luo ja kiskaisi puukon satulaan
kiinnitetystä tupesta, mutta hän ei ehtinyt antaa sitä don Estevanille.
Hän kuuli raivoisan karjahduksen ja heti kääntyen hän ehti paraiksi
nähdä yhtä ihmeellisen kuin peloittavankin näyn.
Sebastian oli ponnistanut jalkansa seinää vasten ja jättiläisruumiinsa
koko voimalla hän repi nyt ristikkoa, joka irtautui äkkiä
ikkunanpuitteista yhtä helposti kuin pensas pehmeästä maasta. Tangot
taipuivat ritisten ja putosivat helähtäen kivikolle. Sebastian kääntyi
kiduttajaansa päin. Hän oli murtanut kahleensa, joiden raskaat renkaat
olivat vielä hänen ranteissaan, mutta muutoin hän oli täysin vapaa. Hän
oli hirveän näköinen ja hänen raivon vääristämät kasvonsa muistuttivat
jotakin jättiläisapinaa. Suoristautuessaan täyteen pituuteensa
isäntänsä edessä hän oli yhtä hurjan näköinen kuin jokin Afrikan
viidakoissa elänyt villi esi-isänsä.
Hänen nyrkkinsä olivat jo hirveät aseet, mutta nyt ne olivat vielä
Pancho Cueton niihin lukitsemien kahlerengasten lujittamat. Kietaisten
jäljellä olevan ketjunpätkän kätensä ympärille orja syöksyi don
Estevanin kimppuun ja iski kerran. Kuului ilkeä rusahdus, ja don
Estevan kaatui maahan murskatuin päin ja ääntä päästämättä.
Toisilta valkoisilta miehiltä pääsi kauhun huuto, ja don Pablo Peza
syöksähti karjahtaen Sebastianin kimppuun. Hän heilutti uhkaavasti
pitkää puukkoaan, mutta ennenkuin hän kerkesi iskeä, oli neekeri
käynyt häneen kiinni ja molemmat kaatuivat kivitykselle. Sebastian
iski jälleen raudoitetulla nyrkillään ja on aivan paikallaan sanoa,
että don Pablon pää oli joutunut moukarin ja alasimen väliin. Neekeri
oli aina ollut suunnattoman vahva, mutta nyt olivat hänen voimansa
kymmenkertaiset. Kun hän nousi, oli veitsi hänen kädessään, ja don
Pablon aivot punasivat hänen rystysiään.
Kaikki tämä tapahtui muutamassa silmänräpäyksessä eivätkä katselijat
olleet vielä ehtineet tointua ensimmäisestä hämmästyksestään, vaan
haparoivat vielä aseitaan, kun Sebastian oli jo puukkoineen heidän
kimpussaan. Tuomari Pedro Miron oli kolmas uhri. Hän koetti väistää
hurjistunutta neekeriä, mutta ollen jo ikämies hän ei ollut enää kyllin
ketterä ja kaatui parahtaen puukon lävistämänä.
Hevoset olivat myöskin tunteneet veren hajun ja kuopivat ja korskuivat
levottomasti. Kavioiden kopina, jota ratsastajien kiroukset säestivät,
ja Sebastianin eläimellinen karjunta tekivät metelin vieläkin
hirveämmäksi.
Don Estevanin vieraat taistelivat sekä henkensä edestä että kostaakseen
murhaajalle, sillä Sebastian oli kuin raivostunut gorilla. Hän näytti
aikovan tappaa heidät kaikki. Hän kävi kaikkien kimppuun, jotka
sattuivat hänen tielleen, hevostenkin, ja haavoittuneiden eläinten
tuskalliset huudot sekaantuivat taistelun melskeeseen.
Ottelu oli todellakin kamala. Tuntuu aivan uskomattomalta, että yksi
ainoa mies saattoi niin lyhyessä ajassa tehdä niin hirmuista jälkeä.
Don Estevan ja kaksi hänen ystäväänsä olivat jo kaatuneet, kaksi oli
pahasti haavoittunut ja yksi uljas ratsuhevonen makasi potkien maassa,
kun eversti Mendoza y Linares vihdoin lävisti neekerin kallon hyvin
tähdätyllä laukauksella.
Melu oli houkutellut paikalle lukuisasti väkeä, mutta nähtyään, mitä
oli tapahtunut, poistuivat kaikki kauhun valtaamina. Pancho Cueto
käski orjien tulla auttamaan häntä kuolleiden korjaamisessa, mutta he
sulkeutuivat majoihinsa surun ja pelon lamauttamina.
Tieto verityöstä oli pian levinnyt kaupunkiin eivätkä itku ja
valitukset vaienneet sinä yönä Varonan, kartanossa. Kuolleiden ja
haavoittuneiden omaiset olivat saapuneet noutamaan ja hoitamaan
omiansa, mutta donna Isabel oli kaikista surevista lohduttomin.
Hän itki ja valitti tukkaansa raastaen ja voi sanoa, että hän sai
täysin maistaa oman ahneutensa valmistaman maljan katkeruuden. Hän
käsitti menneensä liian pitkälle, eikä erehdystä voinut enää korjata.
Maailmassa oli ollut vain kaksi henkilöä, jotka olivat tienneet aarteen
salaisuuden, ja nyt hän oli aiheuttanut kummankin kuoleman. Hän muisti
myös Sebastianin sanat, että maatilan kiinnekirjatkin olivat tuossa
kätkössä, jota kymmenentuhatta miestä ei löytäisi, vaikka he etsisivät
kymmenentuhatta vuotta.
Tämä haikea ja lohduton suru sai don Estevan-vainajan ystävät
arvelemaan, että leski oli varmaankin rakastanut puolisoaan hyvin
hellästi. He sanoivat toisilleen, että he olivat väärin häntä
tuominneet.