Kaksoiset olivat seitsemän vuoden vanhat, kun donna Isabelin juonet
kantoivat ensimmäisen katkeran hedelmänsä, ja tapaus sattui eräänä
yönä, kun don Estevan melusi kotonaan espanjalaisine ystävineen.
Pikku Rosa oli herännyt isänsä vieraiden nauruun ja huutoihin ja
häntä pelotti, sillä äänissä oli jotakin vierasta ja outoa. Hiipien
viereiseen huoneeseen hän herätti veljensä, ja yhdessä he sitten
kuuntelivat.
Don Mario de Castaño esitti jonkun laulun, jonka sanoja ei kuulunut,
mutta jota tervehdittiin myrskyisin huudoin. Äänistä sisarukset
tunsivat don Pablo Pezan, jonka muhkeata, mustaa partaa he olivat usein
ihmetelleet, ja eversti Mendoza y Linareksen, jolla oli epäilemättä
loistava univormunsa yllään. Lapset tunsivat vieraat hyvin, mutta siitä
huolimatta alkoi Rosa nyyhkyttää, ja kun Estevan koetti lohduttaa
häntä, vapisi hänenkin äänensä pelosta.
Siinä värjötellessään he kuulivat jonkun itkevän. Sitten kuului
käytävästä kiireisiä askeleita ja seuraavassa silmänräpäyksessä syöksyi
Evangelina huoneeseen. Hän huomasi heti vuoteella istuvat kaksi pientä
valkoista olentoa, sillä ulkona oli kirkas kuutamo.
"Oi, pieni herrani ja pieni valtijattareni!" nyyhkytti hän heittäytyen
polvilleen. "Tahdottehan pelastaa minut? Mehän rakastamme toisiamme,
eikö niin? Mikä hirveä rikos tämä onkaan? Sanokaa, että tahdotte
pelastaa minut!" Hän oli aivan suunniltaan ja hänen äänensä oli käheä
ja tuskan sortama. Käsiään väännellen hän heilutti ruumistaan puoleen
ja toiseen, painautui suonen vedon tapaisesti sisaruksia vasten ja
suuteli näiden vaatteita.
"Mitä on tapahtunut? Kuka on ollut sinulle paha?" sopertelivat lapset
pelästyksestään huolimatta.
"Don Pablo Peza", itki tyttö. "Isänne on myynyt minut hänelle --
menetti korttipelissä. Isäni, Sebastian, ei usko sitä. Hän rukoilee. Ja
Asensio -- oi, Jumalani! Eiväthän he voi millään minua auttaa! Vain te
voitte pelastaa minut. Ettehän anna don Pablon viedä minua? Se tappaisi
minut."
"Odotahan!" Estevan kiipesi vuoteestaan. "Älä itke enää; kerron isälle,
ettet pidä don Pablosta."
"Minä tulen mukaasi", huusi Rosa seuraten veljensä esimerkkiä.
"Käskemme don Pablon mennä kotiinsa ja jättää Evangelinamme rauhaan."
"Te siunatut lapset! Mutta mahtanevatko he välittää sanoistanne?"
valitti orja.
"Isä tekee kaikki, mitä pyydämme", vastasivat lapset luottavasti.
"Jos hän suuttuu, niin tulemme heti takaisin ja kätkemme sinut tuohon
suureen vaatesäiliöön, josta ei kukaan kuunaan sinua löydä." Ja käsi
kädessä ja pitkiä yöpaitojaan kannattaen sisarukset menivät sitten
käytävän läpi huoneeseen, josta nauru ja huudot kuuluivat.
Don Mario de Castaño, joka istui ovea vastapäätä, keskeytti vallattoman
laulunsa ja huudahti: "Hyvä Jumala ja kaikki pyhimykset! Mitä näenkään?"
Toiset katsahtivat ovelle ja purskahtivat nauruun nähdessään
tupakansavun keskeltä häämöttävän kaksi lapsukaista, jotka olivat
toistensa näköiset kuin kaksi marjaa. Valoisaan huoneeseen jouduttuaan
räpyttelivät pienokaiset silmiään kuin kaksi pientä huuhkajaa, ja
heidän ilmeinen hämminkinsä huvitti vieraita suuresti.
"Sanoinhan, että herätät koko talon", rähisi joku don Mariolle.
"Kaksi taivaan keruubia", huudahti toinen.
"Malja Estevanin suloisille lapsille", säesti kolmas.
Mutta isä nojautui eteenpäin kulmat rypyssä.
"Mitä nyt, rakkaani?" kysyi hän sameasti. "Kiiruhtakaa takaisin
vuoteillenne. Täällä ette voi olla."
"Rakastamme Evangelinaa", sanoivat sisarukset, "etkä saa antaa don
Pablon viedä häntä."
"Evangelinaako?"
"Niin. Pidämme hänestä -- hän leikkii joka päivä kanssamme -- tahdomme
pitää hänet täällä -- hän on meidän."
He olivat tottuneet saamaan tahtonsa heti täytetyksi, ja sentähden he
puhuivat ensin hyvin käskevästi, mutta nähdessään isän synkät kasvot
heidän äänensä alkoivat väristä kiihtymyksestä ja pelostakin.
"Menkää vuoteillenne, rakkaani", sanoi don Estevan vihdoin lyhyesti.
"Me tahdomme Evangelinan. Hän on meidän", huusivat lapset itsepäisesti
yhteen ääneen.
"Onko asian laita niin?" sanoi don Pablo nauraen täyttä kurkkua.
"Sittenpä taidan menettää voittoni. Antakaa nyt molemmat minulle
suukkonen, niin katsotaan, mitä voitaisiin tehdä."
Mutta lapset näkivät, että don Pablon kasvot olivat oudon punaiset ja
hänen muhkea partansa viinin kostuttama, ja sentähden he siirtyivät
epäröiden etemmäksi.
"Älkää välittäkö näiden lörpötyksistä!" ärjäisi don Estevan hänelle.
"Voititte pelin rehellisesti ja sillä hyvä."
"Evangelina on meidän", toistivat pienokaiset vielä kerran, mutta
silloin isä julmistui.
"No perhana!" huusi hän nousten. "Uneksinko minä, vai ettekö te
todellakaan aio totella? Vuoteillenne ja paikalla!" Kun lapset vieläkin
epäröivät, meni hän ovelle ja sanoi: "Hoi! Isabel; tulehan tänne,
rakkaani, ja vie nämä pikkupaholaiset nukkumaan. Vai täytyykö minun
omin käsin opettaa heille kuuliaisuutta? Tämäpä on todellakin kaunista!
Saavatko he harhailla öisin ympäri taloa ja hankkia siten kuumeen
itselleen?"
Äitipuolen nimen mainitseminenkin oli kylliksi Rosalle ja Estevanille.
He kiiruhtivat matkaansa, minkä jaloista pääsivät, ja kun donna Isabel
tuli hetkistä myöhemmin heitä katsomaan, olivat he jo vuoteissaan ja
nukkuvinaan. Evangelina kyyrötti eräässä nurkassa. Isabel oli kuullut
vedonlyönnin ja hänen musta sydämensä riemuitsi. Ilkkuen hän riuhtaisi
neekeritytön seisoalleen, ja läjähtävä korvapuusti lennätti tämän
huoneesta. Sitten hän kääntyi jälleen sisarusten puoleen ja poistui.
Hänen mentyään he itkivät kauan ja katkerasti sekä Evangelinan, jota he
rakastivat, että itsensäkin tähden.
Sillä aikaa oli don Mario jälleen aloittanut laulunsa.
Aamu sarasti jo, kun don Estevan hyvästeli vieraitaan talonsa
rappusilla. Tätä hetkeä oli Sebastian-parka, joka oli aivan suunniltaan
surusta, odottanut monta pitkää tuntia, ja astuen esiin rappusten
pimennosta hän heittäytyi nyt maahan herransa eteen ja rukoili
liikuttavasti Evangelinan edestä.
"_Caramba_!" kiroili don Pablo, joka oli aikalailla päihtynyt. "Olenpa
tainnut voittaa oikean aarteen. Tyttöhän voi olla enemmän kuin tuhannen
peson arvoinen ja siinä tapauksessa voitte väittää, että olen tehnyt
teille vääryyttä, don Estevan."
"Eikö mitä. Hän on vain tavallinen orja. Vaimoni ei pidä hänestä ja
sentähden olin päättänyt toimittaa hänet pois talostani. Voititte pelin
ja tyttö on nyt teidän", vastasi don Estevan kylmästi.
"Lähettäkää hänet sitten luokseni. Naitan hänet kuskilleni
Salvadorille, joka on vahvin mieheni."