KARPÉN. Siis, herra Sormunen?
SORMUNEN. Niin. Minä olen Jänisjärveltä.
KARPÉN. Vai niin!
SORMUNEN. Minä tulin eilen kaupunkiin.
KARPÉN. Soo-o! Vai eilen?
SORMUNEN (painellen vatsaansa.) Täällä on lakko — Helsingissä.
KARPÉN (naurahtaen.) Tjah!
SORMUNEN. Se ei taida olla ollenkaan lystiä?
KARPÉN. Tuossahan tuo menee.
SORMUNEN. Ei—käh!
KARPÉN. Eikös siellä Jänisjärvelläkin jo alkanut lakko?
SORMUNEN. Eikö mitä! Ja jos tämän olisin tiennyt, niin olisin käskenyt
panemaan eväitä völjyyn.
KARPÉN. Saanko luvan kysyä, mikä on herra Sormusen ammatti!
SORMUNEN (taas painellen vatsaansa.) Peeveli kun puree! — Jaa, niin,
minä olin ennen kauppias, (hiukan pöyhkeillen.) — nyt minä olen
rahatoimikamarin jäsen. — Se johtuu nälästä, kun ei saa ruokaa.
KARPÉN (katsoo kelloaan.) Teillä on varmaankin, herra rahatoimikamarin
jäsen, joku vekselijuttu, vai, josta tahdotte neuvotella?
SORMUNEN. Kyllä se ei ole kuin perheasia, (katselee ovia) jos siitä
tässä uskaltaa haastaa.
KARPÉN. Tehkää niin hyvin. (Nousee ja panee eteiseen vievän oven
kiinni.) Olkaa huoleti. Saatte puhua ihan vapaasti. — Siis aviojuttu?
SORMUNEN (huoahtaen.) Jopa se taas vähän helpotti. — Niin. Jos saan
luvan kysyä, millä lailla sitä parhaiten saa eron vaimostaan? Se taitaa
olla hyvin vaikeata?
KARPÉN. Eipä. Jos vain painava syy on...
SORMUNEN. Kah, eihän sitä ilman syytä.
KARPÉN. No, ei sitte hätää mitään.
SORMUNEN. Minkälainen syy sen pitäisi olla?
KARPÉN. Tjah! Parantumaton tauti, sanokaamme esim. kaatuvainen,
pahemmasta puhumattakaan, — — uskottomuus...
SORMUNEN. Kenenkä puolella se saisi lupa olla?
KARPÉN (naurahtaen.) Luonnollisesti sillä puolella, josta ero haetaan.
SORMUNEN. Jaa, jaa. Niin oikein.
KARPÉN. Onkos näitä syitä, esim., olemassa, vai?
SORMUNEN. E.. ei, ei minun tietääkseni. — (Painaa yht'äkkiä vatsaansa.)
Jokos se taaskin otti!
KARPÉN. No, mainitkaa te sitte ne syyt, jotka aiheuttavat teitä
pyytämään avioeroa. Minähän en voi ruveta niitä kaikkia luettelemaan.
Teidän on selitettävä asianne eikä minun se arvattava.
SORMUNEN. Jaa, jaa. Niin oikein. Se on, tuota, sillä viisiä, ett'ei me
ollenkaan passata toisillemme.
KARPÉN. Se on ihan liika vähän sanottu.
SORMUNEN. Mutta se on pääasia. Siinä on kaikki sanottu.
KARPÉN. Kyllä, — ylimalkaisesti. Mutta avioeroa pyydettäessä se on
perusteltava paljoa enemmän yksityiskohtaisesti, niinkuin minulla jo
taannoin oli kunnia huomauttaa.
SORMUNEN. Niinkuin esimerkiksi!
KARPÉN. Tjah! Se olisi nyt taaskin teidän itsenne tehtävä.
SORMUNEN. Mitäs varten minä sitte olen asianajajan puoleen kääntynyt?!
KARPÉN. No! Onkos herrasväki tapellut keskenään, lyönyt toinen
toistaan, esim., halolla tai hiilikoukulla tahi jotakin siihen suuntaan?
SORMUNEN. Ky... kylläpäs te nyt teette mahdottomia kysymyksiä.
KARPÉN. No, mitäs sitte? Erikoistapauksia voi olla niin äärettömän
paljon, ett'en laajasta praktiikistanikaan millään lailla hetikään voi
löytää sitä, joka mahdollisesti soveltuisi teihin.
SORMUNEN. Ehkä minä nyt sitte saan auttaa herra asianajajaa?
KARPÉN. Tehkää se, Herran nimessä! Sanokaa suoraan vain kaikki. Elkääkä
turhaan tässä kallista aikaa kuluttako!
SORMUNEN. Nähkääs; se on nyt niin, ett'ei minun vaimoni, — kuinka minä
sanoisin, — osaa minua oikein räpresenteerata.
KARPÉN. Soo, soo!!
SORMUNEN. Niin, hän ei oikein vastaa minun asematani.
KARPÉN. Sen minä uskon. — Mutta sanokaapas: kuinka ette tullut sitä
huomanneeksi, kun hänet naitte?
SORMUNEN. Sanokaapas muuta! — Hän on vähän niinkuin liian tavallinen,
jokapäiväinen, tuota, — jokapäiväinen, niin.
KARPÉN. Kyllä, kyllä, kyllä minä ymmärrän.
SORMUNEN. Esimerkiksi: puhua muitten rouvien seurassa vain ruo'ista,
sukkien parsimisesta, lapsista, pesusta, kasvatuksesta j.n.e.
KARPÉN. Ah! Se on kauheata! — Vaan sanokaapas vielä: pistääkö hän
pöydässä ruokaa veitsellä suuhunsa, vai? Ja kaivaako hän hampaita
kahvelilla?
SORMUNEN. Kah! Eiköpähän tuo sitä tee. Vaan en minä ole sitä huomannut.
Miksi te sitä kysytte. Niinhän ne tekee meillä kaikki muutkin.
KARPÉN. Sivistymättömät! Kellä semmoiset tavat on, se ei saa istua
sivistyneiden kanssa samassa huoneessakaan.
SORMUNEN (taaskin äkisti painaen vatsaansa.) Tämä on ihan sietämätöntä!
KARPÉN. Mikä teitä vaivaa?
SORMUNEN. Se johtuu nälästä, kun ei saa ruokaa täällä Helsingissä. —
Saakeli, kun puree!
KARPÉN. Ei se ole vaarallista. Ei se tee mitään. Jatkakaa vain! Onkos
teillä sitte vielä muitakin syitä, minä tarkoitan, avioeron pyyntöönne?
SORMUNEN. No, eikös se jo riitä?
KARPÉN. Esiintuomienne syitten joukossa ei ole vielä yhtään semmoista,
joita laki mainitsee.
SORMUNEN. En minäkään niitä tiedä muita mainita. Sen tiedän vain, ettei
hän ole semmoinen, kuin olla pitäisi: istua reilusti salin sohvassa ja
konserveerata, kuulua yhdistyksiin ja pitää esitelmiä, sanalla sanoen...
KARPÉN (kiusaantuneena.) Sanalla sanoen, te nyt poikkeatte yhä
etemmäksi kaikista laeista ja pykälistä, joihin voitaisiin nojautua. Te
ette ollenkaan esitä mitään tosiasioita vaimonne syyllisyydestä, vaan
latelette kaikellaisia toivomuksia ja vaatimuksia hänen suhteensa, Ja
niiden perusteella...
HELMI (tulee puettuna pitkään sadekaapuun, kasvot melkein
huppupäähineen peitossa, ja kantaa kahvia tarjoimella; seisattuu oven
suuhun.)
KARPÉN (hoksattuaan asian.) Jassoo! Vai kahvia minulle?!: (Sormuselle.)
Elkää kummastuko: näin lakon aikaan täytyy olla hyvin varovainen.
(Helmille, joka aikoo tarjota hänelle kahvia.) Minä en huoli.
Ehkä tarjoat vieraalle. Minulla tosin ei ole tapana... mutta näin
harvinaiselle...
SORMUNEN. No, kiitoksia! Se maistuu!...
HELMI (aikoo tarjota Sormuselle, vaan kompastuu ja kaataa kaikki
kahvikojeet hänen syliinsä.)
KARPÉN. Noh! — Ha-ha-ha-ha!
SORMUNEN. Voi, saakuri! Sinne se nyt meni, kuin Mähösen viina pitkin
Kuittisen kujia.
HELMI (oudolla äänellä.) Suokaa, hyvä herra, anteeksi!
KARPÉN. Olitpa sinä nyt kömpelö!
SORMUNEN. Ja minun housuni! Ihan kahvissa ja kermassa!!