KOLMEN VUODEN KULUTTUA.

Niinkuin kylmä Lapinmaa on jaettuna neljän valtakunnan kesken, samoin

Savon ja Karjalan rajamailla oleva kylmä ja karu Rumpukan perukkakin

oli jaettuna neljän pitäjän kesken. Kolmen nurkkapisteet tulivat

aivan yhteen neljännen pitäjän sivua vastaan. Pitäjästen keskustoihin

oli täältä pitkä matka ja tänne olivat asettuneet vähävaraisimmat ja

sitkeimmät köyhyyden kanssa taistelemaan. Moni heistä sortui, vaipui

suurimpaan köyhyyteen, mutta aina tuli uusia onneansa koettamaan.

Täällä tapaamme taas muutaman ajan kuluttua Laulaisen.

On kevät-talvi. Lauha ilma on irroittanut lumen puiden oksilta ja

pehmittänyt hangen pintaa, johon ilman kylmetessä on tullut kiiltävä

kuori.

Laulainen on lopettanut viikon työnsä, laskenut lapset

sunnuntai-päiväksi kotiinsa ja katselee ajatuksiinsa vaipuneena

tuvan ikkunasta kiiltävälle hangelle. Paksu savu nousee läheisen

saunan ovesta. Siellä huuhtelee illan tullen ihmiset itsensä viikon

hiestä ja hautelevat väsyneitä jäseniänsä. Talon emäntä varustelee

heille parhaallaan puhtaita vaatteita, vieläpä silittääkin niitä

omalla tavallansa. Paksuja ne ovat ja paikatuita, eivätkä pitäisi

mitään hienompien ihmisten silitysraudoista, mutta emännällä onkin

silitysrautana kirves, jonka hamaralla lyöpi myttyyn käärittyä

vaatetta, niin että tuvanlattia täräjää.

-- Ei opettajakaan mene kammariin tätä jyskytystä kuulemasta, sanoo

hän toista myttyä käteensä ottaissaan.

-- En toki ole huomannut koko jyskytystä, vastasi tämä. Olen tässä

katsellut miten mainio suksenkeli siellä nyt olisi.

-- Vai ette ole huomannut, naurahti emäntä. Taitaapa olla opettajalla

tosi ikävä joukkonsa luokse, koska suksenkeliäkin niin kiittelee.

-- Kyllähän niitä kävisi katsomassa näin hyvällä kelillä, jos olisi

puoltakaan lyhemmältä matkaa, myönnytti tämä.

-- Eipä ihmekään, kun on niin nuori emäntä ja vielä pieni poika,

sanoi vaatteiden silittäjä. Kaksi vuottako kuulutte vasta olleen

yhdessä.

-- Niin, vähän kolmatta.

-- Joko olitte kihloissa tähän pitäjään tullessanne? uteli emäntä.

-- Ei oltuna kihloissa.

-- On se ollut valmiiksi katsottu, koska sitten sieltä asti piti

käydä noutamassa, uskotteli emäntä.

-- Tulihan se maantien vierustalossa nähdyksi useinkin, vastasi

Laulainen kääntyen taas katselemaan ulos.

-- Majataloko kuuluu olevan emäntänne koti? Kertovat, että siinä on

rahoja velkana.

-- En tiedä ollenkaan, en ole vielä tarvinnut pyytää.

Hän katseli yhä ulos, mutta ennenkun emäntä ennätti jatkaa puhetta,

kysyi:

-- Onkohan se aivan varma, että tuolla Korven kylällä, rajan takana,

on ollut kiertävä koulu?

-- Niin ovat lapset kertoneet ja tiesivät että on vielä eteenkin

päin, vastasi emäntä. Aikosiko opettaja siellä käydä?

-- Niinpä ajattelin tässä, että jos saan sukset niin hiihdän sinne

yöksi ja tulen huomenna takaisin.

-- Jäätte kylpemättä, säälitteli emäntä. Sinne on matkaa vihanen

peninkulma.

-- Ei se mitään, siinäpähän virkistyy, lohdutteli Laulainen.

Haluaisin tavata sitä opettajaa ja tuttuja siellä ovat muutkin.

-- Pitää toki antaa sukset, sanoi emäntä ja lähti itse toverina

etsimään ja neuvoi tien suunnan.

Kohta katosi Laulainen korpeen. Sukset luistivat että korpikuuset

vaan vilisivät ohitse mennessä. Tien pohjaa näkyi sen verran, ett'ei

tarvinnut peljätä harhaan joutumista. Maata peittävä hanki antoi

tälle kaukaiselle korvelle edes vähän viehätystä. Toisin oli sulan

maan aikana. Silloin ei sinne äkkinäinen uskaltanut yrittääkään

yksinänsä, jossa rämeitä kierrellessä olisi pian eksynyt. Ei siellä

seutuja tuntevakaan huviksensa kuljeskellut. Mieltä ahdisti aina se

tunne, että jos täällä kohtaa onnettomuus, eikä pääse omin voimin

eteenpäin, niin avun huutaminen on turha.

Tien pohjalla pysyminen oli Laulaisella päähuolena. Sitä oli ajettuna

ainoastaan muutamia kertoja vähän lumen aikana syksyllä, eikä entiset

jäljet olisi ennen suvisäitä kuumottaneetkaan.

Sukset sujahtivat metsän halki hakatun aukon ylitse. Laulainen

pysäytti kulkunsa ja peräytyi katsomaan. Siinä oli raja-aukko. Siitä

alkaa varmana toinen pitäjä. Hän oli mielissään kun joutui ennen

illan hämärtämistä toiselle puolelle ja lähti lepäämättä lykkimään

eteenpäin. Hän toivoi maisemain kohta muuttuvan, alkavan kohota

korkeammiksi, mutta joutuikin melkein aukealle suolle, jossa kasvoi

tasalatvoja, vaivaisia mäntyjä. Sellaista oli silmän kantama, useita

kilometrejä. Täällä hän olisi aivan varmaan hiihtänyt harhaan, ell'ei

tien pohja näkynyt.

Mutta suon toiseen laitaan päästyä vilahti taas aukko. Laulainen

ihmetteli, että mikä aukko tämä oli ja muisti vasta eteenpäin

hiihtäissään, että hän onkin jo kolmannessa pitäjässä. -- Nytpä

minä saan kehua hiihtäneeni parissa tunnissa kokonaisen pitäjän

ylitse ja vielä pitkän matkan toista ja kolmatta, ajatteli hän

pyyhkien hikeä otsaltansa. Nyt oli jälellä tämä kolmas, mutta siinäpä

olikin hiihtämistä. Emäntä ei nimittänyt suotta tätä peninkulmaa

"vihaiseksi". Se oli kerrassaan suden mittaama.

Oli jo hyvin hämärä, kun Laulainen joutui asutuille seuduille

Korvenkylään, jossa oli muutamia pieniä taloja hajallaan. Hän

suuntasi kulkunsa sitä taloa kohti, jossa tiesi koulun sijaitsevan.

Taloa lähestyessään hän kuuli että siellä kutsuttiin joukkoa

kylpemään ja kutsuissa käytettiin vanhaa tapaa, huutamista. Hän oli

asettelemassa suksiansa seinää vasten pystyyn, kun miehet tulivat

tuvasta saunaan mennäkseen. Joku seisattui ja kysyi:

-- Kuka näin myöhällä suksien kanssa romuaa?

-- Onpahan mies, joka on tänä iltana hiihtänyt melkein kolmen pitäjän

yli, vastasi Laulainen.

-- Kuka se niin voimakas on, ihmetteli mies ja tuli lähempää

katsomaan.

Toisetkin seisattuivat.

-- Nyt minä kummissa käsin! huudahti mies. Meidän entinen opettajahan

täällä on.

-- Kuka, Laulainenko? kysyi toinen saunatielle seisattunut mies.

-- Aivan Laulainen, vastasi tämä. Onko siellä Mantunen?

-- On, on, vastasi Mantunen ja lähti harppaamaan suoraan hankea

myöten tulijan luokse. -- Tiesitkö sinä, että minä olen täällä?

-- Tiesin. Tuskinpa olisin muuten tullutkaan.

-- Sepä on hauska että tulit, ihasteli Mantunen pudistellen samalla

tulijan kättä. Mutta sinun pitää joutua kylpemään. Menkää te muut

miehet edeltä, me tullaan kohta perästä.

Toisetkin olisivat kääntyneet tupaan, mutta Mantunen ei mitenkään

sallinut että heidän tautta talon joukon kylpy häiriytyy. Hän piti

tätä virkaveljen tuloa niin suurena kunnianosoituksena itsellensä,

ett'ei tietänyt, miten parhaiten palvelisi.

-- Kyllä sinä olet saanut hiihtää kovasti, hän säälitteli

tunnustellen hartioita. Vaatteet aivan kosteina. Nyt et saa antaa

itsesi kylmettyä. Minä annan turkin, joka kääritään ympärille saunaan

mennessä.

Laulainen ei vastustellut, sillä hän tiesi kokemuksesta että

tällaisen matkan tehtyä oli kylpy ja suojeleminen hyvin tarpeen.

Ennenkun he joutuivat saunaan, tulivat jo toiset miehet sieltä pois.

-- Ei meidän tautta olisi tarvinnut kiirehtiä, sanoi Mantunen.

-- Ei ole kiirehdittykään, vastasivat miehet. Selkä sai jo aivan

kyllikseen lyöntejä.

-- Jopa nyt ollaan joutavissa, ihmetteli Mantunen nähdessään

saunanlattialle levitetyn olkia. Meitä aijotaan kylvettää oikein

herroiksi. Kyllä ne olisi otettavat pois, vaan olkoothan tämän

vieraan aikana. -- Mutta mitenkä, kun sinulla ei ole kuivaa paitaa.

Minä annan oman puhtaan paitani.

-- Ei mitenkään, kielsi Laulainen. Kelpaa tämä omani huomeniltaan

asti, kunhan kylpyaikana vähän kuivahtaa.

-- Minä niin mielelläni antaisin.

-- En sitä epäilekään, nauroi Laulainen. Mutta tiedäthän, ett'ei

meitä ole asetettu valaistuille aivinoille eikä höyhenpatjoille.

-- Mitäpä me niillä patjoilla tehtaisiinkaan, vaan kuiva paita

kuuluisi tarpeellisiin, puheli Mantunen.

He nousivat lauteelle, jossa täytyi istua kumarissaan, sillä sauna

oli matala ja pieni.

-- Nyt me kylvetään oikein pitkään, sanoi Mantunen. Mutta Silja

raukalle tulee siellä alhaalla kovin pitkäksi aika meitä palvella.

Mene tupaan, kyllä me osataan heittää löylyä ja ottaa vettä jos

tarvitaan.

Silja koki estellä, vaan Mantunen ei helpottanut, ennenkun sai

menemään tupaan.

-- Nyt meillä ei ole kiirettä. Hiottele sinä itseäsi, minä ajan

partani. Veitsi on kulunut niin vahvaksi, ett'ei sillä kärsi kylmässä

ajaa. Kyllä tämä täällä ottaa, jos sinäkin tarvitset. -- Minä ajoin

jo tänä aamuna, sanoi Laulainen.

-- Onhan tuossa ylähuulessa oikein nähtävästi.

-- Se on siihen jätettynä tahallaan, naurahti Laulainen.

-- Ajaisit siitäkin pois, houkutteli Mantunen niin ystävällisellä

äänellä kuin äiti houkuttelee lastansa tulemaan pois sellaisesta

paikasta, josta ei voi mennä käsin ottamaan. Monelle ovat nuo viikset

niin alituisena ylpeyden esineenä, että sukivat niitä lakkaamatta

kuin kukko pyrstösulkiansa, ja ruokakin niihin tahrautuu.

-- En minä ole osannut heillä ylpeillä, vastasi Laulainen hiljaa.

Mantunen oli ryhtynyt partaansa ajelemaan ja Laulaiselle jäi

painostava tunne, kun se ei hänen puolustukseensa vastannut. Olisiko

ajatellut, ett'ei vastaus ollut aivan totta. Ottaneeko sitten

puheeksi kun pääsee partaansa ajelemasta. Mutta ei ottanut. Alkoi

vaan iloisesti kysellä löylynlyönnistä ja muista kylpyyn kuuluvista

asioista.

Saunasta palattua tulivat talon joukot yksiin puheisiin ja näiden

kysellessä toisen pitäjän asioista meni aika pitkältä iltasen syönnin

jälkeen. Viimein menivät talon joukot nukkumaan ja he jäivät kahden.

Mantusesta oli yhäkin ihme, että he täällä salon perukalla ovat

yhteen joutuneet ja kysyi:

-- Aivanko minua tavataksesi hiihdit tämän pitkän matkan?

-- Onko tämä mikään kumma matka näin hyvällä kelillä, sanoi

Laulainen. Läksin vaan, kun aika kävi kovin pitkäksi istua yhdessä

paikassa. Tahtoo toisinaan ikävä vaivata täällä pitkillä perukoilla,

joista ei pääse moniin viikkoihin katsomaan joukkoansa, ovatko ne

terveinä vaiko sairaina. Olen tänä talvena ajatellut monta kertaa,

että kyllä nämä ammatit saisivat olla nuorilla, yksinäisillä

ihmisillä, joilla ei ole kotijoukoista huolta.

-- Elä puhu niin, pyyteli Mantunen. Meidän täytyy uskoa joukkomme

Jumalan varjelukseen. Ja mitä taas siihen tulee, että nämä virat

olisivat yksistään nuorilla, niin ei sekään ole oikein. Nuoret ovat

heikkoja lankeamaan, sillä täällä löytyy, kuten katekismuksessa

sanotaan, "monta kiusausta ja synnin tilaisuutta". Siitä seuraa

sitten sellaisen opettajan ylönkatsominen ja heidän oppinsa

halveksiminen.

-- Onhan se niinkin, myönnytti Laulainen. Mutta en minä luule

opetustani pahasti halveksitun yksinäisenäkään ollessani.

-- Eihän tässä olekaan sinusta puhe, huomautti Mantunen. Niitä on

monta muuta heikompata ja kurjempata, joiden opetusta halveksitaan

käytöksen tautta ja jos näiden varaan jätetään, niin ne saattavat

nämä koulut vihatuiksi, niinkuin jo on käynyt muutamissa paikoissa.

-- Ne ovat tekosyitä, sanoi Laulainen. Muista syistä ne vihaavat

jos vihaavat. Niin luulen, ett'et sinäkään olisi koulun mainetta

turmellut nuorenakaan ollessasi.

-- Voi, hyvä ystävä, huokasi Mantunen. Sinä et tunne minun nuoruuteni

aikaa. Minä olin niin maailmanmielinen, että kyllä minä olisin

turmellut pahemmin kuin kukaan toinen.

-- Ilman luulottelet, naurahti Laulainen. Sinun maailmanmielisyytesi

ei ole mahtanut mennä mainioihin.

-- Minun täytyy kertoa nuoruudenaikainen elämäni, koska sinä noin

sanot, päätti Mantunen. Sanot minun luulottelevan itseäni pahemmaksi

kuin olen, mutta kyllähän kuulet. Olen syntyisin pienen talon poika,

vaan kun isä kuoli, ja äiti meni toiselle miehelle, myötiin talo ja

niin jäin vähän jälkeen rippikoulun käytyä omaksi herrakseni. Ja

nytkö maailma otti minut hartioillensa oikein lempilapsenaan. Ei

pidetty niissä kuuluvin yhtään nuorten kokousta, ei pienintäkään

kihausta, jossa en olisi ollut mukana ja jossa ei olisi minua

kaivattu. Olin taituri kaikissa tansseissa, kaikissa tanssisävelissä,

kaikissa lauluissa ja loruissa, tarvittiinpa niitä missä tiloissa

hyvänsä. Herjauslaulujen sepittämisessäkin olin sellainen mestari,

että oikein palkan edestä niihin pyydettiin, niinkuin hyvääkin

virkamiestä. Tämä retkuminen oli minun ainoa työni. Perintöni oli

kyllä holhoojan takana, mutta söin ja tuhlasin velkarahoja, olihan

niitä, jotka antoivat, kun tiesivät kohta saavansa takaisin ja

juottelin hyväntekijäisistä.

-- Eipä uskoisi todeksi, jos toinen kertoisi sinusta samaa, ihmetteli

jo Laulainen.

-- Niin, ja ikävin puoli on vielä kertomatta, huokasi Mantunen.

Ymmärtänet, ett'ei sellaiselta vimmatulta puutu naisystäviäkään.

Mutta enhän minä toki joutanut pitkään katsomaan samoihin. Kaikki ne

olivat muka halpoja minulle. Toiset olivat rumia, toiset köyhiä, ja

muutamat eivät osanneet mieleisesti tanssia. Tämä nykyinen vaimoni

oli sitten myöhempinä vuosina olevinaan kaunein ja mieleisin,

vaan se herra, jota palvelin, ei hyväksynyt sellaista pysähdystä

että ottaisin hänet vaimokseni, vaan alkoi kuiskutella että annan

jäädä tuonkin ja rupean pyrkimään joksikin herraksi. Ja sitten

minä lähdin perintörahojeni tähteillä oppia hakemaan, enkä tiedä

mitä tuhlaajapojan teitä olisin vielä harhaillut, mutta sairastuin

isoonrokkoon, niinkuin näet näistä kasvoista. Minua lyötiin silloin

kovasti sen isän vitsalla, joka ei anna itseänsä iankaikkisesti

pilkata.

-- Eihän tuo loppu ollut niinkään surkeata, huomautti Laulainen.

-- Kyllä tuo oli tarpeeksi surkeata, sanoi Mantunen. Mutta oliko se

sekään vielä loppu. Ei vihollinen heitä niin hevillä. Se pukeutuu

valkeuden enkeliksi, jos ei muu auta. Nytkin se, kun ei enää voinut

mairitella rikkaaksi ja kauniiksi, alkoi uskotella hurskaaksi, jolle

entinen tanssitoveri ei enää kelpaa vaimoksi. Olin näet päättänyt

vähänkin korjata entisiä huonoja jälkiäni. Hävettää sanoa, mutta

eipä omatunto tahtonut jaksaa pitää puoliansa tässä taistelussa. Ja

uskotko sinä: tuo sama vihollinen hiipii vielä nytkin syyttämään

vaimoani suruttomaksi ja imartelemaan minua, ikäänkuin olisin jotain.

Ymmärrätkö, että tämä on ollut surkeata.

Laulaiselle tämä oli jotenkin syvällistä käsittää ja hän vaan

yhähteli vastaukseksi. Sen ymmärsi Mantunen ja virkkoi:

-- Saat olla iloinen ja kiittää Luojaasi, ett'et ole nuoruudessasi

joutunut sellaisille teille kuin minä raukka.

-- Elä nyt niin sano, virkkoi Laulainen. On meillä kaikilla syytä

pysyä puplikaanin paikalla. Sinua ovat kyllä heitelleet nuo

ulkonaiset synnit, mutta johan huomasit tuolla saunassa, että minussa

on kiinni sisällinen ylpeyden synti ja onko se sen parempi.

-- Nuoko viikset, hymähti Mantunen. Se nyt on tyhjän arvoinen asia

minun harhailuihini verrattuna. Minua kiusaa sama ylpeyden synti.

Monta kertaa on kuiskutellut, että anna parran kasvaa, jotta nuo

rokonarvet peittyisivät. Mutta minä olen sanonut vastaan, että anna

niiden olla peittelemättä, ne ovat minun rakkaimmat muistomerkkini,

jotka tahdon kantaa kaikkien näkyvissä. Ne ovat isän vitsan jälkiä,

armonosoitusmerkkiä, joista olen elämäni loppuun asti kiitollinen.

-- Siinäpä se on, että sinä osaat olla kiitollinen kaikesta,

sanoi Laulainen. Toisin on minun laita. Minä nurisen kovasti, jos

ylpeyteni pyrstöä vähänkin katkaistaan. Voi, miten monta aikaa

harmittelin siitäkin, kun ensin ylpeydessäni menin puhumaan siellä

Virtasalmelaisten huviretkellä oppineille herroille ja ne sitten

nauraen käänsivät selkänsä!

-- Niinkö ne tekivät. Sepä oli hyvä opetus, virkkoi Mantunen

iloisesti.

-- Oli se hyvä opetus, myönnytti Laulainen. Ja silloin minä ymmärsin

lopettaa nimenmuutto-aikeenikin.

-- Sinä olet kuin helläsuinen varsa, joka pienestä nykäyksestä

pysähtyy, iloitsi Mantunen ystävänsä puolesta. Minua on täytynyt

hallita pakko-kuolaimilla.

Laulainen olisi halulla maininnut Leppämäen koulujupakan, miten siinä

hänen ylpeytensä pyrstö katkaistiin melkeinpä kokonaan, mutta tässä

oli tuo Annaa koskeva kohta ja sitä hän ei suonut kenenkään tietävän,

sillä siitä olisi voinut hänen hyvä ja uskollinen vaimonsa pahastua.

Hän halusi vaihtaa puheenainetta ja kysyi:

-- Mitenkä se sinun haudankaivajaksi rupeaminen oikeastaan päättyi?

Kysyinhän minä jo silloin samana kesänä sitä asiata, mutta vastasit

vaan, että Jumala on auttanut toisella tavalla, vaikka ensin koetteli.

-- Niinhän minä vastasin ja oikein se oli vastattuna, vaikk'ei sitä

sellaisenaan selvästi ymmärrä, enkä ruvennut silloin pitemmältä

selittämään, kun oli muita kuulemassa, alkoi Mantunen. Nyt ollaan

kahden kesken ja nyt minä kerron sekä alun että lopun. -- Muistatko

kun valitin verkkojeni hävinneen?

-- Muistan, vastasi Laulainen. Näinpä senkin, miten niitä harasit

vielä puolenyön aikana.

-- Niin harasin, enkä löytänyt, vahvisti Mantunen. Pidin sitä

Jumalan viittauksena lopettaa sellainen elinkeino, joka ei ollut

minulle, maattomalle, luvallista, ainakaan ihmisten silmillä katsoen.

Muutaman päivän perästä otin vastaan haudankaivajan toimen ja

samana iltana aloin kaivaa erikoishautaa sinne kiviaidan kupeelle,

pihlaikon varjoon. Kaivaissa nousivat kyyneleet silmiin. Niin, minä

kaunistelematta sanoen kaivoin ja itkin, ja aina välillä istuin

haudanpartaalla. En itkenyt työn vaikeutta, vaan sitä, että näinkö

joka päivä silmin nähtävän muistutuksen minä syntisraukka tarvitsen

vielä nytkin kuolemasta. Varmaan on Jumala nähnyt, että unhotan sen

usein ja asetti tähän. En ollutkaan kelvollinen Hänen lunastettuja

lapsiansa opettamaan. -- Näitä asioita minä siinä haudan reunalla

istuissani ajattelin, kun sitten vavahdin takanani kuulemasta

liikkeestä. Käännyin katsomaan ja siinä seisoi meidän vanha rovasti.

Hän oli kävelymatkallaan poikennut katsomaan uuden haudankaivajan

työtä. Vaikka koetin pyyhkiä salaa silmiäni, näki hän kumminkin,

miten asia oli. Hän istuutui läheisen hautakummun laidalle ja

alkoi puhella siihen suuntaan, että kunhan ei vaan tulisi tämä työ

liika rasittavaksi minun terveydelleni. Vakuutin, että kyllä minun

terveyteni kestää, vaikkapa työ olisikin alussa vähän vaikeata. Hän

huomautti että taitaa olla _paljon_ vaikeata, eikä vaan vähän, josta

ymmärsin, että hän oli käsittänyt minun sen vuoksi itkeneeni. Silloin

selitin hänelle rehellisesti itkuni syyn, jotenkin samoilla sanoilla

kuin nyt sinulle. Rovasti istui vähän aikaa äänetönnä, tökittäen

kepillään multakasaa ja kysäsi sitten, osaanko hoitaa kirjanpitoa.

Vastasin, että kovin vähän minulla on taitoa siihenkin, ja kysyin,

missä mielessä rovasti tätä kysyi. Hän alkoi selittää, että minä

mahdollisesti voisin saada kirkko-isännän toimen opettaja-ammattini

lisätuloksi, jos osaisin hoitaa kirjanpitoa ja jos onnistuisin

saamaan takausmiehet kymmenentuhannen markan summalle. Sanoin, ett'ei

tuo kirjanpidon oppiminen ole mikään mahdottomuus, mutta saada näin

suurelle summalle takausmiehet, siitä ei ehkä tule mitään. Ja niillä

puheilla me erottiin sillä kerralla.

Mutta uskotko, se ei ollut rovasti, joka tämän asian sai alkuun, vaan

Jumala. Pari päivää myöhemmin tuli käymään Pajumäen Juutinen ja kun

mainitsin hänelle tuosta mahdottomaksi arvaamastani takausasiasta,

niin hän tarjoutui yhdeksi aivan pyytämättä ja lupasi hommata

muitakin, vaikkapa miehen jokaista tuhatta kohti. Ja kuulehan vielä

toista kummaa: sinun appisi, Vanninen, jota moni luulee aivan

sydämettömäksi, oli ensimäisiä Juutisen perästä.

-- Minun täytyi jo uskoa, että Jumala johtaa tätä asiata ja

aloin kysellä neuvojata kirjanpitoon. Sekin löytyi aivan kuin

sallimuksesta. Sama maisteri Eskola, jonka mukana kuulut kulkeneen

luennoilla, oli jäänyt juhlatieltään tänne kesää viettämään, ja tulee

muutamana päivänä pyytämään toveriksensa ongelle. Joku oli kertonut,

että minä tiedän ahventen syöntipaikkoja. Menin ongelle ja siellä

tuli puheeksi tuo kirjanpito-asia. Hän sanoi olevansa kyllin taitava

sitä neuvomaan, jos vaan minulla on aikaa käydä tunti tai kaksi hänen

luonansa iltapäivällä. Sanoin, että minulla on aikaa vaikka koko

päivä, ja samana iltana kävin ilmoittamassa, että ottavat toisen

haudankaivajan. Sitten hän opetti kuukauden ajan sillä palkalla kun

olin aina väliajoilla hänellä soutamassa ja onkimassa.

-- Aivan merkillisellä tavalla se asia on mennytkin, ihmetteli

Laulainen. Sinulla ei ole nyt suuria puutteita.

-- Ei ole, Jumalan kiitos, vastasi Mantunen. En lausu tätä kiitosta

ajattelematta, sillä Hän se on, joka saapi ihmiset rakastamaan ja

luottamaan näin paljon, kuin nämä takausmiehet ovat minuun, aivan

köyhään, luottaneet.

Laulainen olisi voinut virkaveljensä asian hyvästä menestyksestä

lukea jonkun osan itsensäkin ansioksi, mutta ilman mielenvaivaa hän

jaksoi sen nyt pitää omana tietonaan ja virkkoi:

-- Minäpä sain sellaisen sivutoimen, jota voin toimittaa

koulumatkoillani ja jossa ei tarvitse takauksia.

-- Mikä se niin mukava toimi oli? kysyi Mantunen mielihyvällä.

-- Tulisijain tarkastajan toimi, ilmoitti Laulainen. Siitä on sievä

lisätulo, niin ett'ei minullakaan ole puutetta.

-- Niin, kyllä se Luoja pitää huolen, huokasi Mantunen ja lisäsi

hellävaroen: -- Et katsonut halpa-arvoiseksi sitä.

Laulainen naurahti.

-- Olen toki siitä kiusauksesta päässyt. En tunne arvoni alenevan,

vaikka välistä nousen katollekin, neuvomaan ja auttamaan karstan

laskemisessa. Uunien kelvottomaksi merkitseminen on vaikeampata.

Mutta kyllä tuollainen uuni kuin tässä huoneessa ei saa enää armoa.

Sehän on kuin hyvin vanha vasu. Eikö sinua peloita, että jos tuli

kytee yöllä uunin takaa seinään ja palat vuoteeseesi?

-- En minä Jumalan sallimatta pala, vastasi Mantunen.

-- Niin, kyllä se on totta, sanoi Laulainen. Mutta väärin on talon

haltijalta pitää tuollaista uunia. Eihän se anna lämmintäkään.

Minulla on jo vähän kylmä.

-- Aijai! Onko kylmä? alkoi Mantunen hätäillä. En ole tässä yhtään

muistanut levolle rupeamista, vaikka sinua mahtaa väsyttääkin. Nyt

heti peitteen alle, ja minä annan kuivat sukat jalkaan ja levitän

turkkini lisä-peitoksi. Niin, niin, ei tässä nyt auta vastaväitteet.

Jos vielä minun huolimattomuuden tautta saat taudin.

Kohta oli Laulainen niin hyvästi peitteihin käärittynä, ett'ei oma

äiti olisi sitä sen paremmin tehnyt. Mantunen itse meni vielä pöydän

ääreen.

-- Etkö sinäkin käy nukkumaan? kysyi Laulainen peiton alta.

-- Kyllä kohta, kunhan hyräjän lyhyen virren, vastasi toinen.

-- Minkä?

-- "Jeesus, elämän Herra".

Hän alkoi kohta hyristä hyvin hiljaa, ett'ei siitä seinän takana

nukkuvat havahtuisi.

Laulainen asetti kätensä rinnan päälle ja seurasi ajatuksillaan

mukana.