Kaikki, jotka olivat saaneet numeroarpoja, alkoivat rientää voittojen
jakopaikalle. Laulaisen arvat olivat olleet tyhjiä, niin omalla
kuin Annankin onnella ostetut. Siitä huolimatta täytyi hänen mennä
jakopaikalle tietämään, mistä kautta ennakko-arpojen ostajille voitot
lähetetään, jos niitä on sattunut tulemaan. Siellä oli myös hyvä
tilaisuus pyytää tuttavia lahjoittamaan Leppämäen lainakirjaston
aluksi kirjoja, joita oli sadottain arpajais-voittoina. Alussa tuli
jakohuoneessa tavaton ahdinko, niin että Laulainen jäi ulkopuolelle
ja hyökkäsi jokaiselta kirjan voittaneelta tuttavalta kyselemään,
että onko ennestään samanlaista kirjaa, jos on niin, voisiko
lahjoittaa Leppämäen kirjastoon. Harvoin sattui olemaan entisiä,
useampi lahjoitti siitä syystä, ett'ei kirja ollut mieleinen.
Ei niistä kaikki kirjat olleet Laulaisellekaan mieleisiä, mutta
kiitellen ne oli otettavat vastaan, kun kerran sai.
Kun tilaa tuli huoneeseen, siirtyi hän sinne, jossa parhaallaan
laskettiin alas seinän kauneinta koristusta, kirjoituspöydän
alusmattoa. Tanakka, pulleaposkinen maalaispoika katsoi jännityksellä
seinältä irroittamista, sillä matto oli hänelle tuleva. Jakaja-neidit
keräytyivät tämän heidän loistovoittonsa ympärille ja yksi meni pojan
luokse ja virkkoi mielistellen:
-- Ettehän te tee tällä mitään. Myökää, saatte 10 markkaa.
-- En minä, jurahti poika.
-- Saatte 15 markkaa.
-- En minä näin heti myö mistään hinnasta, sanoi poika päättävästi ja
ojensi kätensä ottamaan.
Poika sai maton ja heitti sen huolimattomasti selkäänsä. Neidit
kääntyivät nyrpeinä jakamaan voittoja muille.
Kohta tuli oikein muhkea herra, jolla oli kourallinen numero-arpoja.
Tämä herra oli ollut juhlakentällä neitien ihailtavimpia arpojen
ostajia ja nyt riensi yksi neiti häntä hymyssä suin palvelemaan.
Mutta miten onneton hän olikaan, kun ensimmäisenä täytyi nostaa
pöydän alta suuri tuohikontti. Voi miten mieleistä olisi ollut tälle
monen kymmenen markan edestä ostaneelle ojentaa se matto, jonka poika
sai, mutta kun kontti... Herra ei ajatellut aivan samoin.
-- Tämäpä hauska voitto! huudahti hän ja nakkasi kontin selkäänsä.
Se hyvitti paljon neidinkin mieltä ja hän virkkoi:
-- Siihen saatte tavarata. Täällä on kalakukko.
-- Minähän olenkin onnen poika, riemastui herra ja otti konttinsa,
jonka pohjalle asetteli kalakukon hyvin huolellisesti.
Sitten tuli pöytälamppu ja kaikkea muuta kalliimpaakin kuin kontti ja
kalakukko, vaan joita herra katseli aivan välinpitämättömästi. Vasta
sitten antoi niille tilaa kontissa, kun neiti asetti kalakukon päälle
paperin ja vakuutti, ett'ei se muiden tavarain painosta rutistu.
Laulainen katseli syrjästä ja ihmetteli, että mitä tämä kontin ja
kalakukon ihailu merkitsee. Hän itse ei, suoraan tunnustaen, ottaisi
niitä kannettavaksensa toiseen pitäjään. Mutta tämä herra nähtävästi
kantaa ja ehkä kehuukin tuttavillensa voittojaan. Onko se sitten sen
vuoksi, kun ne ovat voittoja? Mutta ovathan muutkin tavarat voittoja.
Laulainen ei päässyt tämän ongelman perille, sillä joku tuttava sai
taas kirjoja, joita täytyi lähteä kerjäämään.