Edelliset. Rhaistes (pakeneva Leontesta, joka hänet saavuttaa).
LEONTES.
Sä turhaan kartat kostoa, kas, miekkani
On ylitsesi, konna, tilis pian tee.
RHAISTES.
Oi kasvot, ääni! Ruhtinaaniko se on?
Mun kuninkaani jalo poika? Armahda,
Jos tosin olet hän, jok' olevan sä näyt!
Rukoilemaan mä lankean sun eteesi:
Äl' ota henkeäni, ota lunnahat.
On mulla maita, kultaa, kalleuksia.
Niist' ota minkä tahdot, minut säästä vaan,
Mut älä tapa!
LEONTES.
Nöyrä olet nyt, mut et
Niin ollut kun sä äsken joukon ärsytit
Mun miehiäni vastaan.
EHAISTES.
Älä rangaise
Mua, paljaast' erehdyksestä vaan rikkonutta!
Sun ken ois tuossa puvussasi tuntenut?
Mä hämärässä siksi vihamieheksi
Sun luulin, joka isäs valtaa uhkailee.
Mä kuninkaani käskyä vaan tottelin
Kun tappelin. Mut kas, nyt heitän aseeni
Ja aseetonna makaan tässä kerjäten
Sult' armoa.
LEONTES
Pois! Kovin kallis miekkan' on
Sun rangaistukseen käyttää, mene aseitta
Ja häpeätäs todista.
(Kääntyy pois).
RHAISTES.
Tok' henkeni
Lahjasta ota vasta-lahjaks teräs tää.
LEONTES.
Kyykäärme, mua pistit; kiitos Zeusille,
Voin vielä kostaa.
(Lävistää Rhaisteen.)
RHAISTES (kuolemaisillaan.)
Koston jumalattaret!
Oi syy on teidän että petti teräksein.
Elossa teidän, teidän kuolossakin oon.
(Kuolee.)
LEONTES (istuen kivelle.)
On haavoitettu rintain, silmät hämärtää,
Yön pitkän ennustava vieras ilmestyy.
Nyt Diike valmis uhris on ja veressään
Se alttarillas lepää kohta vaivoistaan.
Oi kuolon suloisuutta koska viimenkin
Se oikeuden kilvoittajan palkitsee!
Mit' oisi mulle valtikka, mi nuoruuden
Ja rakkauden riemu tiedon rinnalla,
Ett' yhteyteen pääsen jumalattaren,
Sen, jolle henken' olen alttiiks antanut?
TEKMESSA.
Mä kuulen äänes, kalliini, ja tunnen sen,
Ja huudan tuhatkerroin voi, kun puheestas
Mä huomaan että olet haavoitettuna.
Oletko pelastumaton, mä enkö voi
Sua auttaa?
LEONTES.
Kuningatar, turha apus on.
TEKMESSA.
Sä älä hylkää huolta vaimon sokean,
Hän näkee sydämmen ja sormen avulla.
Siis tule tänne jos sä voit, tai tulen mä
Sun luokses, miten tahdot.
LEONTES.
Suo mun levätä
Nyt rauhassa. Mun elon' oli murheeni,
On kuolo ilon' oleva, se mulle suo.
Mut kosk' on mulla ystävä nyt, jolle ma
Saan uskoa jäähyväiseni ainoat,
Leiokritolle isälleni vietäväks.
Sä lausu että huokauksen viimeisen
Omistin hänen isän-rakkaudelleen.
Se häntä lohduttaa, ja lohdutusta kai
Hän tarvitsee kun kuolostani tiedon saa.
Ja viimein lausu että vahva toivoni
On häneen yhtyä kun yössä tuonelan
Ei kuninkuuden loiste häntä sokaise.
Velvollisuus meit erotti vaan, viha ei -- -- --
Mut -- -- -- sodan aalto kuohuu tänne. Voimani,
Nyt kestä vielä!