LEIOKRITOS (Yksin.)
Siis hetki tullut ompi, jona kohtalon'
On mulle ilmestyvä, sitä tervehdin
Mä halulla, jos tois se turmionikin.
Ei mikään tieto, vaikka kuinkin surkea,
Voi sydäntä niin murtaa, voimaa särkeä
Kuin tämä tuskan heiluminen, heittävä
Mun vuoroin toivon, vuoroin pelvon povehen.
Jos kuninkuuskin multa kielletään, mi siis?
Viel' alamainen olla voin kuin ennenkin,
Mut pois tuo epäilys! Mun täytyy hallita
Itsenkin tähden mut Leonteen enemmän.
Voin hälle kerran jättää lujaks perinnöks
Vakaisen valtikan, se oiv' on kehoitus!
Hän rikoksitta on sen kantava, hän on
Sen riemuja vaan tunteva, ei huolia.
Mä hänen kunniansa tähden taistelen;
Mä kuorman kannan, palkan hän on kantava.
Mut katso, lähettiläät lähestyvät jo.