Leiokritos. Leontes. Hyllos.
LEONTES.
Hyllos, mulle tuo
Nuo pyhitetyt jauhot, kunnes juurelta
Sä Xuthos-vuoren, kirkkahasta lähteestä
Tuot vettä.
LEIOKRITOS.
Nuorukainen, ai'ot uhrata.
LEONTES.
Se aikomuksen', isä, on.
LEIOKTITOS.
Ja varmahan
Taas Diikelle. Sä aina häntä yksinään
Näyt palvelevan.
LEONTES.
En mä häntä yksinään,
Vaan tosin ensimmäisnä taivaallisista
Hän juohtuu mieleen kun se heihin ylenee.
LEIOKRITOS.
Zeus, kaikkivaltias, on suurin Jumala.
LEONTES.
On Zeusin valta suurin, meitä lähinnä
On se, jonk' apua me enin kaivataan.
LEIOKRITOS.
Mies nuori, kuninkaaksi olet syntynyt,
Sun osas tuleva on laumaa ylevää
Ja kansojasi nerollasi hallita.
Olympon jumalista ketä semmoisna
Sun ensin tulis etsiä ja palvella,
Ellei juur kaikkinäkevätä Zeusiä
Ja kaikkivaltiasta, jonka valtikkaa
Maailman kansat, jumalatkin kumartaa?
Hän antaa voiman, neron, itse kuningas,
Hän havaitsee ja tietää huolet kuninkaan.
Ei tee ain' oikein valtias, jos katsoo hän
Vaan lähimmäistä oikeata, unhottain
Sen tähden kaiken muun. Kai toisin käytäksen
Se viisas, joka pyrkii määrään aivottuun.
Hän varovasti kiertäin karttaa estehet
Ja laivaansa ei laske luotoon syystä vaan
Ett' oisi suorin tie sen yli kulkeva.
Hän keinot valitsee kuin lääkäri, jok'ei
Suloa kukan katso mut sen hyötyä,
Ja hylkää tuoksuavan käyttäin myrkkyisen.
Ja kaikkialla, mitä näät ja havaitset?
Et oikeutta, mutta järjestystä vaan,
Jok' ompi tuimaa oikeutta jalompi
Ja korkiampi. Oikeus jos korkein ois,
Vois muurahainen, jonka tiellä tallailet
Sinua syyttää siitä loukkauksesta.
Mut ei se ole järjestyksen tarkoitus.
Pienemmän täytyy aina väistää suurempaa.
Se kaiken laki on. Kas tuota teurasta!
Se raiskaa pensaan, johon on se sidottu.
Ja kohta itse tapetaan sun tarpeekses.
Niin heikko vahvan elättää, niin jalompi
Ain' ottaa veron halvemmalta, edistyy
Ja riemuitsee ja niin vaan kasvaa, voimistuu.
Leontes, koska Teukros tällä rannalla
Väkemme äsken karkotti ja surmasi,
Sä nousit häntä vastaan, rohkeutensa
Kukistit, voitonsankarinkin pakotit
Pakohon voitettuna kiirein rientämään.
Sun sopineeko, haltiaksi syntyneen
Ja järjestäjäks kansan sekä isäin maan,
Sun osas siten menettää, ett' epäilet
Sä tappaa muurahaisen hyödyks tuhanten?
Iloni ole, niinkuin muussa kaikessa,
Myös siinä että katsot kaikki suuresti.
LEONTES.
Ei ollut, isä, koska vasten nuhdettas
Mun täytyy itsen' puolustaa, ei ollutkaan
Niin ahdas katseeni kuin luulevan sä näyt.
Mä pientä näin, näin suurta myös, vaikk' en
Ain' ihmisjoukossa, joss' usein käskyjä
Jumalten peittää mutkat mielten sokeain.
Mä näin, mit' itse näkisit, jos silmäsi
Sä loisit avaruuteen, maihin, merihin
Ja päivän sulouteen, tyyneyteen yön
Ja tähtiin ijänikuisiin, tai kukkaisiin,
Jotk' aamuin syntyvät ja illoin kuihtuvat.
Mä järjestyksen pyhän ynnä lujan lain
Näin kaikessa, niin pienessä kuin suuressa.
Ratansa tunsi tähti, taivaan vahvuus ei
Se murtain maahan laskeunut, ei janoissaan
Maa niellyt merta eikä meri näljissään
Oo syönyt maata; kukkanen sen rannalla
Rauhallisesti kasvoi aaltoin kuohussa.
Niin Zeuskin järjestää, niin oikeudella
Hän heikkoin kohtalotkin aina perustaa
Ja tyttärensä ain' on hänen rinnallaan,
Tuo Diike-jumalatar, kova, totinen;
Ja häneenpä Zeus luopi tarkan silmänsä.
Jos kasvons' ovat kirkkaat, Zeuskin hymyilee
Ja loistaa laupeasti niinkuin aurinko.
Jos silmät Diiken synkiks käy, niin vihoissaan
Zeus murtaa kansat, kaupungit, joiss' ompi vaan
Rikottu Diiken laki, vääryys vallitsee.
Mit' ihmislapsi kerskaa tarkoituksestaan,
Jos halveksii niin tielleen tulleit' esteitä?
Hän taitaneeko jumaloiden vaa'alla
Jokaista punnit' asiaa, hän tietääkö,
Kun kouran santaa koskemahan sattuu hän,
Ett' estänyt ehk' on se vierimistä maan?
Jos kohta on hän jalointakin aikonut
Ja vilpitönnä päässyt päähän toivonsa,
Ain' oliko se onneksensa? Eikö hän
Monasti pettynyt kuin unen näössä;
Samoin kuin lapsi, joka juoksee vuorelle
Syleilemähän ruskoa, mi usm' on vaan?
Ja tuohon tuntemattomahan määrähän,
Jok' ompi aivan toista saavutettuna,
Myös vääryydenkin tietä rientää ihminen
Ja päähän päästä koittaa vaikka syyllisnä!
LEIOKRITOS.
Ne arveluja.
LEONTES.
Arveluilla totuuden
Jos ostat, ei se ole kallishintainen.
LEIOKRITOS.
Sun kuninkaaksi olen voinut synnyttää,
Mut hallitsijaks' en.
LEONTES.
Niin munkin luulon' on.
Jos hallitsijan kaikkeen tulee käskeä,
Mut kuninkaan vaan siihen mik' on jaloa.
LEIOKRITOS.
On kuninkaankin täytyminen hallita.
LEONTES.
Oot kauvan hallinnut, nyt ole kuningas!
LEIOKRITOS.
Mua rohkenet sä, nuorukainen, oikaista
Ja nuhdella, vaikk' en mä pyydä neuvoas.
LEONTES,
Suo minun suoraan puhua ja kuuntele
Sanoja kerran, joit' ei sotke myrkyllään
Ei pelko, eikä vilppi, eikä imarrus,
Sä mitä pyydät? Valtaa, hallitusta vaan
Ja tahtos täyttämistä, se on tarkoitus,
Jot' arvaat suureks, johon pyrit, katsoen
Jokaista siihen viepää tietä oikeaks.
Mut mitä suurta tarkoitat? Sun hyötyäs
Vai kansanko? Mä sua tarkastanut oon:
On rauhas rauennut, on päiväs huolinen,
Yös levoton, ja otsas, ennen selkiä,
Nyt vihan, pelvon pilvihin on peittynyt.
Se onko onnes? Kansaas olen katsonut
Ja miten jalomielisiä poljetaan,
Uskollisuus ja totuus kauas kätketään
Valosta päivän niinkuin suuret rikostyöt;
Hävyttömyys ja väkivalta ylpeilee
Ja nielee saaliinsa ja pyytää lisää vaan.
Se onko kansan hyöty? Vaiko toivonet
Sä aikaa parempaa, jon' oisit vapaana
Avusta oston-alaisien ystäväin?
Se milloin tullee. Sama pelko aina vaan
Sun mieltäs karvastaa ja sua pakottaa
Niin hallitustas aina käyttämään kuin nyt.
On kuningasten entisten kaikk' ystävät
Pois häädettävät ennen kuin sä huoletta
Saat vallita. Mut mahdollista onko se?
Voit vainuella villipetoin jälkiä,
Mut miten rakkautta vainuta, jok' on
Salattu suoniin, sydämmihin ihmisten?
Ei auta siinä vainu koiran tarkimman.
Ja jos sä vuosisatojakin kokisit
Et koskaan voisi varmasti sä sanoa:
Ei elä ykskään Aiaan suvun ystävä.
LEIOKRITOS.
Oi hulluutta!
LEONTES.
No, varo ett'et myöhään vaan
Saa todeks nähdä mitä sanoit hulluudeks.
LEIOKRITOS.
Siis tahdotko ja vaadit, että pitäis mun
Pois heittää valtikkani, jonka ostanut
Kalliisti olen, lunastanut kaikella
Mun ruumiin' voimilla ja järjen nerolla
Ja murheettoman elonikin onnella?
Sen heittäisinkö joukkoon kenen hyvänsä
Otettavaks, ja käskijästä kuulijaks
Mä aleneisin? Oisko siinä järkeä?
LEONTES.
Ei niin, on valtikka myös hyvä, itse Zeus
Omansa kantaa, sentään ylimmäisenä
Jumalana hän pidetään ja palvellaan.
Ei kallis hinta ole vaivat, valvonta
Onnesta saada olla turva kansojen
Ja maiden riemu. Suureks sitä katson vaan,
Jok' uhrataan sen edestä mik' oikea
On jumalten ja ihmisien mielestä,
Jos Zeusin valtikkakin ois sen lunastus.
Siis kanna valtikkaas, jos sen sä käyttää voit
Niin ett'et lonkkaa Diiken pyhää käskyä;
Jos et, niin sitä kammoa kuin käärmettä;
Ann' ylhäisyyden, vallan mennä, säilytä
Mik' etevämpi valtaa ompi: tahratta
Elämän kunnia ja sielu viatoin.
LEIOKRITOS.
On helppo sille, jok' ei suurta tarkoita,
Vähintä loukkausta välttää, hän on juur
Kuin kilpakentän ulkopuolla seisova,
Jok' osaa naapurinsa hyvin varoa.
Mut joka nelivetoisilla vaunuillaan
On mennyt kilpa-ajoon, voiton kruunua
Omistamaan, on toinen laki hänellä.
Ei saa hän arastaa, jos joskus vitsansa
Käy hänen kilpakumppalinsa kasvoihin,
Jos vaununsakin ahtahassa käänteessä
Lyö kumoon eli särkee toisen vaunuja.
Mut tuommoista mä turhaan sulle selitän;
Se on kuin mereen hukkuneelle puhuisin;
Et käsitä sä mitään muuta aatosta
Kuin mikä omassa on päässäs kehinnyt,
Mut yhtä vaadin, sinun täytyy ymmärtää
Ett'et mun päätöksiini sotke omias
Ja ett'et pyydä muuttaa hallitustani.
LEONTES.
Oi isä, kuinka katkera on osasi,
Jos muakin sun täytyy peljätä.
LEIOKRITOS.
Jos niin
Sä mietit, päästä mua tästä murheesta!
Leontes, kauvan ei tää tila pysyne,
Jok' eroittaapi meidät.
LEONTES.
Milloin muuttunee?
LEIOKRITOS.
Kuin Aiaan suku tykkönään on sammunut.