KOLMAS KOHTAUS.

Leiokritos. Leontes. Hyllos.

LEONTES.

Hyllos, mulle tuo

Nuo pyhitetyt jauhot, kunnes juurelta

Sä Xuthos-vuoren, kirkkahasta lähteestä

Tuot vettä.

LEIOKRITOS.

Nuorukainen, ai'ot uhrata.

LEONTES.

Se aikomuksen', isä, on.

LEIOKTITOS.

Ja varmahan

Taas Diikelle. Sä aina häntä yksinään

Näyt palvelevan.

LEONTES.

En mä häntä yksinään,

Vaan tosin ensimmäisnä taivaallisista

Hän juohtuu mieleen kun se heihin ylenee.

LEIOKRITOS.

Zeus, kaikkivaltias, on suurin Jumala.

LEONTES.

On Zeusin valta suurin, meitä lähinnä

On se, jonk' apua me enin kaivataan.

LEIOKRITOS.

Mies nuori, kuninkaaksi olet syntynyt,

Sun osas tuleva on laumaa ylevää

Ja kansojasi nerollasi hallita.

Olympon jumalista ketä semmoisna

Sun ensin tulis etsiä ja palvella,

Ellei juur kaikkinäkevätä Zeusiä

Ja kaikkivaltiasta, jonka valtikkaa

Maailman kansat, jumalatkin kumartaa?

Hän antaa voiman, neron, itse kuningas,

Hän havaitsee ja tietää huolet kuninkaan.

Ei tee ain' oikein valtias, jos katsoo hän

Vaan lähimmäistä oikeata, unhottain

Sen tähden kaiken muun. Kai toisin käytäksen

Se viisas, joka pyrkii määrään aivottuun.

Hän varovasti kiertäin karttaa estehet

Ja laivaansa ei laske luotoon syystä vaan

Ett' oisi suorin tie sen yli kulkeva.

Hän keinot valitsee kuin lääkäri, jok'ei

Suloa kukan katso mut sen hyötyä,

Ja hylkää tuoksuavan käyttäin myrkkyisen.

Ja kaikkialla, mitä näät ja havaitset?

Et oikeutta, mutta järjestystä vaan,

Jok' ompi tuimaa oikeutta jalompi

Ja korkiampi. Oikeus jos korkein ois,

Vois muurahainen, jonka tiellä tallailet

Sinua syyttää siitä loukkauksesta.

Mut ei se ole järjestyksen tarkoitus.

Pienemmän täytyy aina väistää suurempaa.

Se kaiken laki on. Kas tuota teurasta!

Se raiskaa pensaan, johon on se sidottu.

Ja kohta itse tapetaan sun tarpeekses.

Niin heikko vahvan elättää, niin jalompi

Ain' ottaa veron halvemmalta, edistyy

Ja riemuitsee ja niin vaan kasvaa, voimistuu.

Leontes, koska Teukros tällä rannalla

Väkemme äsken karkotti ja surmasi,

Sä nousit häntä vastaan, rohkeutensa

Kukistit, voitonsankarinkin pakotit

Pakohon voitettuna kiirein rientämään.

Sun sopineeko, haltiaksi syntyneen

Ja järjestäjäks kansan sekä isäin maan,

Sun osas siten menettää, ett' epäilet

Sä tappaa muurahaisen hyödyks tuhanten?

Iloni ole, niinkuin muussa kaikessa,

Myös siinä että katsot kaikki suuresti.

LEONTES.

Ei ollut, isä, koska vasten nuhdettas

Mun täytyy itsen' puolustaa, ei ollutkaan

Niin ahdas katseeni kuin luulevan sä näyt.

Mä pientä näin, näin suurta myös, vaikk' en

Ain' ihmisjoukossa, joss' usein käskyjä

Jumalten peittää mutkat mielten sokeain.

Mä näin, mit' itse näkisit, jos silmäsi

Sä loisit avaruuteen, maihin, merihin

Ja päivän sulouteen, tyyneyteen yön

Ja tähtiin ijänikuisiin, tai kukkaisiin,

Jotk' aamuin syntyvät ja illoin kuihtuvat.

Mä järjestyksen pyhän ynnä lujan lain

Näin kaikessa, niin pienessä kuin suuressa.

Ratansa tunsi tähti, taivaan vahvuus ei

Se murtain maahan laskeunut, ei janoissaan

Maa niellyt merta eikä meri näljissään

Oo syönyt maata; kukkanen sen rannalla

Rauhallisesti kasvoi aaltoin kuohussa.

Niin Zeuskin järjestää, niin oikeudella

Hän heikkoin kohtalotkin aina perustaa

Ja tyttärensä ain' on hänen rinnallaan,

Tuo Diike-jumalatar, kova, totinen;

Ja häneenpä Zeus luopi tarkan silmänsä.

Jos kasvons' ovat kirkkaat, Zeuskin hymyilee

Ja loistaa laupeasti niinkuin aurinko.

Jos silmät Diiken synkiks käy, niin vihoissaan

Zeus murtaa kansat, kaupungit, joiss' ompi vaan

Rikottu Diiken laki, vääryys vallitsee.

Mit' ihmislapsi kerskaa tarkoituksestaan,

Jos halveksii niin tielleen tulleit' esteitä?

Hän taitaneeko jumaloiden vaa'alla

Jokaista punnit' asiaa, hän tietääkö,

Kun kouran santaa koskemahan sattuu hän,

Ett' estänyt ehk' on se vierimistä maan?

Jos kohta on hän jalointakin aikonut

Ja vilpitönnä päässyt päähän toivonsa,

Ain' oliko se onneksensa? Eikö hän

Monasti pettynyt kuin unen näössä;

Samoin kuin lapsi, joka juoksee vuorelle

Syleilemähän ruskoa, mi usm' on vaan?

Ja tuohon tuntemattomahan määrähän,

Jok' ompi aivan toista saavutettuna,

Myös vääryydenkin tietä rientää ihminen

Ja päähän päästä koittaa vaikka syyllisnä!

LEIOKRITOS.

Ne arveluja.

LEONTES.

Arveluilla totuuden

Jos ostat, ei se ole kallishintainen.

LEIOKRITOS.

Sun kuninkaaksi olen voinut synnyttää,

Mut hallitsijaks' en.

LEONTES.

Niin munkin luulon' on.

Jos hallitsijan kaikkeen tulee käskeä,

Mut kuninkaan vaan siihen mik' on jaloa.

LEIOKRITOS.

On kuninkaankin täytyminen hallita.

LEONTES.

Oot kauvan hallinnut, nyt ole kuningas!

LEIOKRITOS.

Mua rohkenet sä, nuorukainen, oikaista

Ja nuhdella, vaikk' en mä pyydä neuvoas.

LEONTES,

Suo minun suoraan puhua ja kuuntele

Sanoja kerran, joit' ei sotke myrkyllään

Ei pelko, eikä vilppi, eikä imarrus,

Sä mitä pyydät? Valtaa, hallitusta vaan

Ja tahtos täyttämistä, se on tarkoitus,

Jot' arvaat suureks, johon pyrit, katsoen

Jokaista siihen viepää tietä oikeaks.

Mut mitä suurta tarkoitat? Sun hyötyäs

Vai kansanko? Mä sua tarkastanut oon:

On rauhas rauennut, on päiväs huolinen,

Yös levoton, ja otsas, ennen selkiä,

Nyt vihan, pelvon pilvihin on peittynyt.

Se onko onnes? Kansaas olen katsonut

Ja miten jalomielisiä poljetaan,

Uskollisuus ja totuus kauas kätketään

Valosta päivän niinkuin suuret rikostyöt;

Hävyttömyys ja väkivalta ylpeilee

Ja nielee saaliinsa ja pyytää lisää vaan.

Se onko kansan hyöty? Vaiko toivonet

Sä aikaa parempaa, jon' oisit vapaana

Avusta oston-alaisien ystäväin?

Se milloin tullee. Sama pelko aina vaan

Sun mieltäs karvastaa ja sua pakottaa

Niin hallitustas aina käyttämään kuin nyt.

On kuningasten entisten kaikk' ystävät

Pois häädettävät ennen kuin sä huoletta

Saat vallita. Mut mahdollista onko se?

Voit vainuella villipetoin jälkiä,

Mut miten rakkautta vainuta, jok' on

Salattu suoniin, sydämmihin ihmisten?

Ei auta siinä vainu koiran tarkimman.

Ja jos sä vuosisatojakin kokisit

Et koskaan voisi varmasti sä sanoa:

Ei elä ykskään Aiaan suvun ystävä.

LEIOKRITOS.

Oi hulluutta!

LEONTES.

No, varo ett'et myöhään vaan

Saa todeks nähdä mitä sanoit hulluudeks.

LEIOKRITOS.

Siis tahdotko ja vaadit, että pitäis mun

Pois heittää valtikkani, jonka ostanut

Kalliisti olen, lunastanut kaikella

Mun ruumiin' voimilla ja järjen nerolla

Ja murheettoman elonikin onnella?

Sen heittäisinkö joukkoon kenen hyvänsä

Otettavaks, ja käskijästä kuulijaks

Mä aleneisin? Oisko siinä järkeä?

LEONTES.

Ei niin, on valtikka myös hyvä, itse Zeus

Omansa kantaa, sentään ylimmäisenä

Jumalana hän pidetään ja palvellaan.

Ei kallis hinta ole vaivat, valvonta

Onnesta saada olla turva kansojen

Ja maiden riemu. Suureks sitä katson vaan,

Jok' uhrataan sen edestä mik' oikea

On jumalten ja ihmisien mielestä,

Jos Zeusin valtikkakin ois sen lunastus.

Siis kanna valtikkaas, jos sen sä käyttää voit

Niin ett'et lonkkaa Diiken pyhää käskyä;

Jos et, niin sitä kammoa kuin käärmettä;

Ann' ylhäisyyden, vallan mennä, säilytä

Mik' etevämpi valtaa ompi: tahratta

Elämän kunnia ja sielu viatoin.

LEIOKRITOS.

On helppo sille, jok' ei suurta tarkoita,

Vähintä loukkausta välttää, hän on juur

Kuin kilpakentän ulkopuolla seisova,

Jok' osaa naapurinsa hyvin varoa.

Mut joka nelivetoisilla vaunuillaan

On mennyt kilpa-ajoon, voiton kruunua

Omistamaan, on toinen laki hänellä.

Ei saa hän arastaa, jos joskus vitsansa

Käy hänen kilpakumppalinsa kasvoihin,

Jos vaununsakin ahtahassa käänteessä

Lyö kumoon eli särkee toisen vaunuja.

Mut tuommoista mä turhaan sulle selitän;

Se on kuin mereen hukkuneelle puhuisin;

Et käsitä sä mitään muuta aatosta

Kuin mikä omassa on päässäs kehinnyt,

Mut yhtä vaadin, sinun täytyy ymmärtää

Ett'et mun päätöksiini sotke omias

Ja ett'et pyydä muuttaa hallitustani.

LEONTES.

Oi isä, kuinka katkera on osasi,

Jos muakin sun täytyy peljätä.

LEIOKRITOS.

Jos niin

Sä mietit, päästä mua tästä murheesta!

Leontes, kauvan ei tää tila pysyne,

Jok' eroittaapi meidät.

LEONTES.

Milloin muuttunee?

LEIOKRITOS.

Kuin Aiaan suku tykkönään on sammunut.

Salaminin kuninkaat: Murhe-näytelmä viidessä näytöksessä · 第 21 / 60 题