Edelliset, paitsi RHAISTES.
TEKMESSA.
Hän menee.
LEONTES.
Meni jo.
TEKMESSA.
Mä miten kiittänen
Sua auttajaani, nuorukainen ylevä,
Suloinen muistutus Eurysakeestani?
Sull' onko äitiä, jonk' olet iloksi,
Jok' onnellisemp' on kuin minä onneton,
Jonk' ilo suuri muuttui suruks suurimmaks?
LEONTES.
Tekmessa, tahdotko nyt suoraan vastata?
TEKMESSA.
Miks en mä sulle ilmaisisi kaikkea!
LEONTES.
Siis pelkäämättä ilmoita nyt, eläväin
Vai haamuin maassa asuuko Eurysakes?
TEKMESSA.
Sä tunnet taistelun Akilleen aseista
Odysseun ja Aiaan välillä, ja myös
Mitenkä Hellaan uljin uros vainottu
Vihaisna kaatui kautta oman miekkansa.
Murheeni jätän kertomatta. Kenkään ei
Mun yksin jääneen kyyneleitä nähnynnä.
Mä niitä kätkin yön ja teltan suojaan vaan.
Ei valitusta huuliltani lähtenyt.
Näin usein ylpeyden riemun loistavan
Odysseun ja Atreun poikain silmistä,
Kun kaatunehen poikaa sekä vaimoa
He silmäilivät. Ääneti mä kärsin vaan.
Ei kyllin siinä. Minua ja jokaista,
Jok' oli Aiaan läheisiä, vihasi
Nuo ylimykset; ehkä heidän vihassaan
Ei paljas viha ollut mutta pelko myös,
Kosk' vielä muisti Salaminin urhoa
Ne miehet, jotk' ol' nähneet hänen voittonsa,
Ja siitä kuningaita vielä moittivat
Ett' urhon palkan hältä väärin kielsivät.
Mä kerran riensin rannalta. Eurysakes
Ol' mukanani. Sotaväki palasi
Nyt voitto-rikkahana päivän pauhusta.
Me ääntämättä joukon kesken astuimme.
Mä usein kuulin riemuhuminan ja näin
Mitenkä moni silmänsä loi poikaseen.
Rivistä silloin syöksi vanha soturi
Ja huutain: veikot, Aiaan poikaa katsokaa!
Samassa nosti pojan käsivarsilleen
Ja hänet heti ylös ilmaan kohotti.
Nyt kuului tuhansittain riemuhuutoja:
Tuo tänne, tänne hänet! Mieheen miehestä
Hän näkyi leijailevan päällä kilpien,
Mä kunnes peloissani hänet jälleen sain.
Atridit saivat juuri tuosta kuitenkin
Syyn hyvän jouduttaakseen ilki-työtänsä,
Jot' ehkä kauvan olivat jo aikoneet.
Samana yönä töytäsi mun telttaani
Miesjoukko Atridein, mi oitis miekoillaan
Mun seuraamahan pakotti.
LEONTES.
Atridein luo?
TEKMESSA.
Ei, laivaan rannalla jo valmistettuhun.
Me siihen astuimme ja kauvan merellä
Me purjehdimme, minne, emme tietäneet.
Perille viimein päästiin. Maalle saatettiin.
Mut mikä maa? Oi kuule! Saari autio,
Foboina nimeltään, joss' ihmisjälkiä
Ei näkynyt, ei savu noussut, kantava
Vaan metsä-marjoja, ja louhirantainen
ja satamaton, purjehtijan kauhistus.
Se kodiksemme joutui.
LEONTES.
Suuret jumalat!
Noin kauhistava julmuus onko miehillä,
Joidenka maine maailmassa loistaa nyt?
TEKMESSA.
Sä alun kuulit vaan, on paljon jäljellä.
Elimme tällä surkealla saarella.
Kuut pitkät täyttyi vähitellen päivistä,
Ja kuukausista vuodet, hiljaa vierivät.
Ol' eloni mun kurja; lohdutukseni,
Eurysakes, ol' luonani; niin muotoa
Isänsä sain mä vielä nähdä hänessä,
Ja kuinka kaunihiks hän kasvoi päivittäin.
Ei ase-taiteen oppia hän nauttinut,
Peritty miehuus oli parhain oppinsa.
Ol' ase-harjoituksensa ja huvinsa
Sylihin meren heittäytyä vuorelta
Ja aaltoin kanssa taistella ja musertaa
Maan petoin päitä nuijallaan, ja nuolellaan
Pysäyttää sievän linnun lennon ilmassa.
Se oli harjoituksensa ja huvinsa.
Oi jos noin tyynesti, vaikk' ikävissämme,
Ois saatu elää!
LEONTES.
Sallimuksen kautta, vai
Omasta tahdostanne muutos tapahtui?
TEKMESSA.
Jo vuotta yhdeksää niin mennyt, ihmistä
Ei yhtään nähty, silloin laiva ilmestyi
Ja rantaan laski. Ruhtinas, jos aurinko
Nyt silmäin yötä hälventäisi säteillään
Ja meren, maan ja taivaan taas mä näkisin,
Sulompi ei se näky ois, kuin laivan tuon.
Eurysakesta huusin mä ja rantahan
Me ehätimme; Hellaan kieli helähti
Nyt korvihimme; monin kerroin autuas
Mä polvillani laivan vierus-vuorella
Rukoilin meille molemmille apua.
Se luvattiin. Ja nuorukainen hyppäsi
Jo laivan kannelle ja mua auttamaan
Sylinsä avas' -- silloin, aivan äkkiä
Juur silloin laivan päämies laivan lykkäsi
Ja laski rannalta. Oi kuin Eurysakes
Nyt voitettuna raivosi, mä raivosin
Myös itse turhaan. Huusin aivan hurjana
Mä sekä taivaan armoa ett' ihmisten.
Ei vihdoin muu mun silmihini näkynyt
Kuin purje valkoinen vaan taivaan rannalla.
Kun sekin katosi, mä vaivuin vuorelle,
Ja tainnuksihin mennen kaikki unhotin.
En tiedä kuinka kauvan, hetken, päivänkö
Vai monta päivää viivyin tuossa tilassa.
Kun viimein toinnuin, sieluni kun selveni,
Ol' silmäin valo kyyneleihin sammunut
Ja kaiku vaan mun huutohoni vastasi.
LEONTES.
Ken sinut tuosta hädästäsi pelasti?
TEKMESSA.
Kun kylmään, nälkään nääntymässä olin jo,
Mun pelasti Faiakit saareen saapuneet.
LEONTES.
Se kummaa; sinne, jossa vuoteen yhdeksään
Ei kenkään käynyt, hätääsi he joutuivat.
TEKMESSA.
He kertoilivat Paros-salmen välillä
Ja Hellesponton kohdanneensa etelään
Menevän laivan. Sivutessa olivat
He äänen kuulleet laivasta näin huutavan:
Oi tähden jumalten, Foboinaan laskekaa.
LEONTES.
Tuo rukoilija varmaan ol' Eurysakes.
TEKMESSA.
Se tervehdyksens' oli mulle viimeinen.
LEONTES.
Ja tuota tottelivat miehet hurskaasti?
TEKMESSA.
He hurskaimpia ihmisiä olivat.
LEONTES.
Et siitä asti ole kuullut pojastas,
Et ryöstäjistään, etkä syystä ilkityön?
TEKMESSA.
En varmaan, mutta ellei petä luuloni,
On Menelaos matkaan saattanut sen työn.
LEONTES.
Mi syy ois häntä siihen voinut kehoittaa?
TEKMESSA.
Hän pelkäs että autiossa saaressa
Ois kasvanunna Aiaan suvun kostaja.
LEONTES.
En tiedä onko luulos tosi; ainakaan
Ei ollut ystävä sun poikas ryöstäjä.
TEKMESSA.
Eurysakes, oi poika, murhe äitisi,
Oi jos se lohdutus ois mulla, että nyt
Sun kuollut ruumiis heiluis meren aalloilla,
Tai märkäneisi jollakulla rannalla.
Mä haudan sulle tähän saareen kaivaisin
Ja haahmos siihen lepäämähän kutsuisin.
Mut ehkä elät nyt ja kaipaat kaikkea
Mik' elolle on arvoisaa; ehk' orjana
Sä julmain vihollisten pilkan alaisna,
Sidottu kahleisiin ja päivän puutteessa
Noin nuorna, toivotonna kuoloon ikävöit.
LEONTES.
Tekmessa, monet murheen muistot kätket sä
Sun olentosi yöhön; suru suurempi
Sun surujasi mua kohtais hetkenä,
Jon' oisi sylissäsi taas Eurysakes.
TEKMESSA.
Voi, täytynenkö sinuakin peljätä?
LEONTES.
Ei vaimo, ei! Mut jumaloilta rukoile
Sä äidinsydämmesi ahkeruudella
Pojalles pelastusta, hänen paluutaan;
Se on sun jalo, kaunis kutsumuksesi.
Jos pyyntös toteutuu, jos sulle sallimus
Eurysakeesi jälleen antaa hengissä,
Iloitse onnellisna, mulle murheet suo.
Nyt mene! nousee tuolla ilma ukkosen:
On myrsky läsnä.
TEKMESSA.
Poika, kotiin käykäämme.