Samat ja molemmat Prostakoffit.
RVA PROSTAKOFF (tullessaan miehelleen). Suotta sinä höpiset -- ethän
sinä koskaan huomaa mitään.
PROSTAKOFF. Mutta hän läksi Pravdinin kanssa jonnekkin, enkä minä
tohtinut heitä seurata. Onko se minun syyni?
RVA PROSTAKOFF (Milonille). Kah, siinähän te olettekin, herra
upseeri! Olen etsinyt teitä pitkin koko kylää ja mieheni on ihan
väsyksissä juoksusta, sillä minä tahdoin niin pian kuin suinkin lausua
teille nöyrimmät kiitokset hyvästä johdostanne.
MILON. Mistä, arvoisa rouva?
RVA PROSTAKOFF. Mistäkö, hyvä herra? Teidän sotamiehenne ovat
niin hyviä. Tähän asti ei yksikään ole siepannut mitään. Älkää suuttuko
siitä, että tuo mies nahjukseni on laiminlyönyt teidät. Eihän se osaa
kestitä vieraita. Sellaiseksi hölmöksi se kai on syntynytkin.
MILON. Minulla ei ole syytä mihinkään valitukseen.
RVA PROSTAKOFF. Nähkääs, mieheeni tulee joskus, kuten täälläpäin
sanotaan, semmoinen kangistus, Usein hän, silmät seljällään, seisoo
tuntikausia, kuin kivettynyt. Kyllä olen koettanut senkin seitsemää
keinoa -- ja kyllä hän on saanut kärsiä multa yhtä ja toista! Mutta
ei sitä voi millään parantaa. Vaikka hänestä joskus tuo tyrmistys
heittääkin, niin hän alkaa sitten hullutella niin päättömästi että
mielellään rukoilee Jumalaa kangistamaan hänet uudelleen.
PRAVDIN. Ainakaan ette voi valittaa, että hänellä olisi paha luonto.
Hän on rauhallinen...
RVA PROSTAKOFF. Kuin lammas, mutta siksipä meillä ovatkin kaikki niin
hemmoteltuja. Hänellä ei ole sen vertaa ymmärrystä, että talossa
pitää olla ankara järjestys ja että täytyy rangaista syyllisiä oikein
säällisesti. Minun on yksinäni hoidettava kaikki. Aamusta iltaan olen
yhtä mittaa työssä: milloin haukun, milloin tappelen; mutta sillä
tapaa kotimme pysyykin pystyssä.
PRAVDIN (syrjään). Pian tässä alkaa toinen elämä.
MITROFAN. Tänäänkin äiti mekasteli väen kanssa koko aamun.
RVA PROSTAKOFF (Sofialle). Olen järjestänyt huoneita kuntoon rakasta
enoasi varten. Niin sydämmeni pohjasta haluaisin nyt jo nähdä sen
kunnon vanhuksen. Minä olen kuullut hänestä paljon puhuttavan. Hänen
vihamiehensäkään eivät voi muuta sanoa, kuin että hän on hieman jörö,
mutta niin kovin viisas, ja jos hän kerran mieltyy johonkuhun, niin hän
rakastaa koko sydämmestään.
PRAVDIN. Mutta ketä hän ei rakasta, se on huono ihminen. (Sofialle).
On minullakin kunnia tuntea teidän enonne. Ja sitä paitsi olen monen
kuullut puhuvan hänestä kaikkea hyvää. Se, mitä jotkut hänessä
nimittävät jörömäisyydeksi tai karkeudeksi, ei ole muuta kuin
suoruutta. Hän ei milloinkaan puhu vastoin vakaumustaan.
SOFIA. Siksipä hänen olikin pakko kovalla työllä ansaita onnensa.
RVA PROSTAKOFF. Se on Jumalan armo meitä kohtaan, että onnistui. En
mitään muuta niin halua, kuin hänen isällistä suosiotaan Mitrofanille.
Sofia kulta, etkö haluaisi katsoa, kuinka olen järjestänyt huoneen
enollesi? (Sofia lähtee.)
RVA PROSTAKOFF (Prostakoffille). Taas sinä jäit haukottelemaan!
Lähde nyt saattamaan Sofiaa! Vai ovatko koipesi jo rampaantuneet?
PROSTAKOFF (lähtien). Eivät ole, mutta hieman koukistuneet.
RVA PROSTAKOFF (vieraille). Ainoana murheenani ja ainoana ilonani
on Mitrofan poikani. Minun aikani on jo päättymässä -- hänestä koetan
saada oikeata miestä.
(Tällöin ilmestyvät Kutjeikin, katkismus, kädessä, ja Tsifirkin,
kivitaulu ja rihveli kädessä. Molemmat he merkeillä kysyvät
Jeremejevnalta, saako astua huoneeseen. Jeremejevna kehoittaa
heitä tulemaan, mutta Mitrofan viittaa poispäin).
RVA PROSTAKOFF (näkemättä heitä, jatkaa). Ehkä Luoja suo hälle
armonsa, ja onni häntä seuraa.
PRAVDIN. Katsokaapa taaksenne, rouva, mitä siellä on tulossa.
RVA PROSTAKOFF. Kas, ne ovat Mitrofanin opettajia: Sidorovitsh
Kutjeikin...
JEREMEJEVNA. Ja Pafnutjevitsh Tsifirkin.
MITROFAN (syrjään). Hitto vieköön ne nahkoineen päivineen!
KUTJEIKIN (tervehtien). Huoneen haltijalle rauhaa ja pitkää ikää ynnä
lapsille ja kaikelle väelle!
TSIFIRKIN (tervehtien sotilaan tavoin, nähdessään Milonin). Jumala
varjelkoon herra upseeria sata vuotta, ynnä kaksikymmentä ja vielä
viisitoista, ja lukemattomia vuosia!
MILON. Tuopa on meikäläisiä! Terve! Mistäs sinä olet tänne joutunut?
TSIFIRKIN. Palvelin ennen linnaväessä, herra upseeri! Nyt olen
palveluksesta vapaa.
MILON. No milläs sinä elät?
TSIFIRKIN. Vähän sillä, vähän tällä. Osaan hieman aritmetiikkaa,
ja sen avulla ansaitsen kaupungissa jonkun kopeekan virastoissa ja
kaikenlaisilta kirjureilta. Se, joka ei itse ymmärrä laskentoa, käyttää
minun apuani, kun täytyy tarkastaa laskuja tai laskea summia yhteen.
Joutessani opetan lapsia. Tämän herrasväen pojalle olen jo kolmatta
vuotta opettanut murtolukuja, mutta huonosti pystyy oppi päähän.
Muutenkin onkin totta, että on ero ihmisen ja ihmisen välillä.
RVA PROSTAKOFF. Mitä sinä, Pafnutjevitsh, valehtelet? En oikein
kuullut.
TSIFIRKIN. Niin juuri. Minä tässä mainitsin herra upseerille, ettei
pölkkypää saa oppia päähänsä, vaikka nuijalla pänttäisi kymmenen
vuotta.
PRAVDIN (Kutjeikinille). Entäs te, herra Kutjeikin, te olette kai
oppiuralta?
KUTJEIKIN. Oppiuralta juuri, korkeasti kunnioitettu herra, täkäläisen
hiippakunnan seminariumista. Kävin siellä toiselle luokalle saakka,
mutta Jumalan sallimuksesta itseni sieltä pois eroitin. Annoin
konsistoriumiin sisään anomuskirjoituksen, jossa seisoi: "Se ja
se seminariumin oppilas, kirkonpalvelijan poika, on kauhistunut
ylenpalttisen viisauden pohjattomuutta ja anoo siitä vapahdetuksi
tulla." Ja siihen vähän ajan kuluttua armollinen resolutsiooni
ulosannettiin, jossa seisoi: "Se ja se seminariumin oppilas on
kaikesta opetuksesta vapahdettava, sillä kirjoitettu on: älkää heittäkö
päärlyjä sikain eteen, jotteivät niiltä tallatuiksi tulisi."
RVA PROSTAKOFF. Mutta missä on Adam Adamovitsh?
JEREMEJEVNA. Kävin minä pikimältään hänenkin luonaan, mutta töin tuskin
enää pääsin ulos: koko huone oli niin täynnä savua, ett'ei liikkua
saata. Se kirottu oli vähällä tukehduttaa minut tupakallaan! Sellainen
synnintekijä se on!
KUTJEIKIN. Lorua, Jeremejevna! Tupakanpoltto ei ole Jumalalta kielty.
PRAVDIN (syrjään). Vielä tuo Kutjeikin viisastelee.
KUTJEIKIN. Monioissa kirjoissa se sallittu on. Psalttarissa seisoo:
"Ja ruoho olkoon ihmisen nautinnoksi."
PRAVDIN. No, ja missä kirjassa vielä?
KUTJEIKIN. Toisessakin psalttarissa seisoo samaten. Meidän
kirkkoherrallamme on pikkainen, kahdeksantaitteinen psalttari,
ja siinä on ihan samat sanat.
PRAVDIN (Rva Prostakoffille). En tahdo häiritä poikanne oppituntia --
jään nöyrimmäksi palvelijaksenne!
MILON. Samoin minäkin, arvoisa rouva.
RVA PROSTAKOFF. Minnekkäs te nyt, hyvät herrat?
PRAVDIN. Vien hänet omaan huoneeseeni. Ainahan ystävyksillä on paljon
puheltavaa, kun pitkästä ajasta tavataan.
RVA PROSTAKOFF. Mutta missä haluatte syödä: meidänkö kanssamme vai
omassa huoneessanne? Meillä on ruualla vaan omaa väkeä ja Sofia...
MILON. Tietysti teidän kanssanne, arvoisa rouva.
PRAVDIN. Me saamme molemmat sen kunnian. (Menevät).