Ensimäinen kohtaus.
JEPPE (Makaa paroonin sängyssä, kultakankaasta tehty yönuttu edessä
tuolilla; hän herää ja hieroo silmiään, katselee ympärilleen ja
hämmästyy, hieroo taas silmiään, pitelee päätänsä ja tapaa kullalla
kirjaillun yömyssyn käteensä; kostuttaa syljellä silmiään ja hieroo
niitä uudestaan, kääntää myssynsä nurin ja tarkastelee sitä kaikilta
puolin, katselee hienoa paitaansa, yönuttuansa ja kaikkea ympärillään
ja vääntelee omituisesti naamaansa. Samalla kuuluu hiljaista soittoa ja
Jeppe panee kätensä ristiin ja itkee. Kun soitto on tauonnut, alkaa hän
puhua:)
Mitä tämä on? Mistä tämä komeus, ja miten minä olen tänne joutunut?
Näenkö minä unta, vai olenko valveilla? Ei, kyllä minä olen ihan
valveilla. Missä on vaimoni, missä ovat lapseni, missä on taloni, ja
missä on Jeppe? Kaikki tyyni on muuttunut ja minä myös. Mitä tämä
oikeastaan on? (Huutaa hiljaa ja arkaillen.) Nilla! Nilla! Nilla!
Tuntuu kuin olisin taivaan salissa, Nilla! enkä minä ole sitä millään
ansainnut. Mutta olenkohan se minä? Nyt tuntuu että _kyllä_, nyt tuntuu
taas _ettei_. Kun tunnustelen selkääni, joka vielä on hellä äskeisen
saunoituksen perästä, kun kuulen oman ääneni ja koettelen hampaani
koloa, niin minusta tuntuu, että minähän se olen. Mutta kun katselen
myssyäni, paitaani ja kaikkea tätä komeutta ympärilläni, ja kun
kuuntelen tuota kaunista soittoa, niin en, lempo vieköön, saa päähäni,
että tämä mies olisin minä. Ei, se en ole minä; en tuhat tulimmaista
olekaan. Mutta enhän vaan nähne unta? Minusta tuntuu siltä ettei.
Nipistänpä koetteeksi käsivarttani; jos siihen ei koske, niin minä näen
unta, mutta jos koskee, niin minä en näe unta. Ai ai... Se koski, siis
minä olen valveilla. Varmasti olen valveilla, siitä uskosta minua ei
saa kukaan luopumaan, sillä ellen olisi valveilla, niin mitenkäs
minä... Mutta kuinka sitten on mahdollista, että minä olen valveilla,
kun oikein ajattelen? Olenhan minä Jeppe Niilonpoika, siitä ei
epäilemistä. Tiedänhän minä, että minä olen köyhä talonpoika, toisen
orja, lurjus, tollo, maan mato, nälkäinen rotta ja lukkarin napalanko.
Kuinka minä sitten voisin olla keisari ja herra tällaisessa linnassa?
Ei, se on sittenkin vaan unta. Parasta, että odotan kärsivällisesti,
kunnes herään. (Soitto alkaa taas ja Jeppe rupeaa taas itkemään.) Ah,
voiko tällaista sitten kuulla unissaan? Se ei ole mahdollista. Mutta
jos se on vaan unta, niin enpä tahtoisi ikinä herätä; ja jos minä olen
hullu, niin enpä tahtoisi ikinä tulla viisaaksi; vaan käräjiin minä
vetäisin sen lääkärin, joka minut parantaisi, ja hiiteen ajaisin sen
miehen, joka minut herättäisi. Mutta minä en näe unta enkä myöskään ole
hullu, sillä minä muistan kaikki, mitä minulle on tapahtunut. Minä
muistan, että isävainajani oli Niilo, isoisäni Jeppe, niinkuin minäkin;
ja vaimoni nimi on Nilla ja hänen patukkansa mestari Eerikki ja poikani
Hannu ja Risto ja Niilo. -- -- -- Ahaa! Nyt selviää minulle
kaikki: tämä on se toinen maailma, tämä on paratiisi, tämä on
taivaanvaltakunta. Kenties join eilen itseni kuoliaaksi Jaakko suutarin
luona ja pääsin heti kuoltuani taivaaseen. Kuolema ei sitten olekaan
niin kauhea kuin pelätään; en minä ainakaan mitään kipua tuntenut.
(Soitto taukoo.) Kenties seisoo pastori Jesper paraikaa saarnastuolissa
ja pitää minulle ruumissaarnaa ja sanoo: "Sellaisen lopun sai Jeppe
Niilonpoika; hän eli niinkuin sotilas ja kuoli niinkuin sotilas." Siitä
voi olla eri mieliä, kuolinko minä maalla vai merellä; sillä erosinpa
tästä maailmasta jotenkin kosteana. (Heittäytyy taas lojalleen.) Voi
voi, Jeppe! Tämä on toki toista kuin kävellä neljä peninkulmaa
kaupunkiin ostamaan saippuata ja maata oljilla ja saada selkäänsä
eukoltaan ja tietää lukkarin pitävän Nillaa vaimonansa. Millaiseen
onnenautuuteen kaikki vaivannäköni ja pahat päiväni ovat nyt
vaihtuneet! Ah, en voi olla ilosta itkemättä, kun ajattelen, etten ole
tällaista onnea mitenkään ansainnut. (Nousee ja katselee ympärilleen.)
Mutta yksi puutos täällä kuitenkin on: minua janottaa niin vietävästi,
että kieleni tarttuu kitalakeen. Ja jos toivoisin herääväni henkiin,
niin tekisin sen vaan saadakseni tuopillisen olutta kieleni
kostukkeeksi, sillä mitä auttaa minua kaikki tämä ihanuus, minkä näen
ja kuulen, jos minun täytyy kuolla uudestaan janoon? Muistan papin
usein sanoneen, ettei taivaan valtakunnassa ole nälkää eikä janoa ja
että siellä kukin tapaa kaikki entiset ystävänsä. Vaan minä olen ihan
nääntyä janoon, olen ypö yksin enkä näe ainoatakaan ihmistä. Ainakin
pitäisi ukkovainajani olla täällä, sillä hän oli kunnon mies, jolta ei
jäänyt äyriäkään velkaa kartanon herralle. Ja onhan moni muukin elänyt
yhtä siivosti kuin minä, miksi minä siis yksin olen päässyt taivaaseen?
Tämä ei siis olekaan taivas? Mutta mikä se sitten on? Minä en ole
nukuksissa enkä valveilla, en ole kuollut enkä elävä, en hullu enkä
viisas; minä olen Jeppe enkä ole Jeppe; minä olen köyhä ja minä olen
rikas; minä olen kurja talonpoika ja minä olen keisari. Aa -- -- aa
-- -- auttakaa, auttakaa!
(Hän huutaa kovasti ja sisään tulee ihmisiä, jotka
ovat seisoneet salaa katselemassa Jepen hommia.)
Toinen kohtaus.